SUOMALAISTEN RUNOJEN USKONTO KIRJOITTANUT KAARLE KROHN SUOMENSUVUN USKONNOT TOIMITTANEET KAARLE KROHN H. PAASONEN K. F. KARJALAINEN UNO HOLMBERG l^^^l^ WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ JA SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURA n. sxi -- i l^T^^Ä-^ ^^^^y-yyCf ■rs. \VERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖN KIRJAPAINaSSA PORVOOSSA 1914 Alkulause. Uskontotiede on nykyaikaisista tieteenhaaroista epäilemättä mielenkiintoisimpia. Ovathan uskontoon sisältyvät ajatukset, tunnelmat ja toiminnat keskeisimpiä ihmisen henkisessä elämässä. Syvintä elämäntarvetta ovat eri uskonnonmuodot kaikkina aikoina ja joka paikassa koettaneet tyydyttää. Aikaisempi uskonnontutkimus kohdistui pääasiallisesti kor- keimpiin uskontoihin, joita historialliset sivistyskansat aikojen kuluessa ovat tunnustaneet ja joista on kirjallisia muistomerkkejä jälkimaailmalle säilynyt. Nykyisempi uskontotiede kiinnittää eri- tyisesti huomionsa uskonnon svnnvn ja alkeellisen kehityksen sel- vittämiseen. Siinä tarkoituksessa se on ulottanut tutkimuksensa maalipallon syrjäisimmillä seuduilla n. s. luonnon- eli alkutilassa tavattujen heimojen uskontoihin ja väsymättömällä innolla koonnut suunnattomat määrät suulHsia muistotietoja, pelastaen ne usein viime hetkellä unhoon vajoomasta. Alkuperäisyys on kuitenkin vain suhteellinen käsite, sillä maan päällä ei elä ihmLsheimoa, joka ei milloinkaan olisi ollut toisten yhteydessä ja vaikutuksen alaisena. Siitä syystä on alkuperäisim- missäkin oloissa elävien heimojen uskomuksia arvosteltaessa alati otettava huomioon mahdolliset vaikutukset ulkoapäin. Uskonnon tutkimuksessa samoin kuin muissakin ihmishengen ilmauksia käsit- televissä tieteissä käy siten välttämättömäksi paikallisesti ja ajalli- sesti vertaileva tutkimustapa. Mihinkä aineksiin sovellettuna tämä tutkimustapa on var- mimpiin tuloksiin johtava, osoittaa vertaileva kielitiede. Enem- män kuin vanhimpien kirjallisten muistomerkkien selvittäminen, paremmin kuin alhaisimpien raakalaiskansojen puheesta poimitut kielinäytteet, on tähän asti ihmiskielen elämää valaissut muuta- maan monihaaraiseen, monella eritavalla kehittyneeseen kielikuntaan, kuten indo-eurooppalaiseen ja suomalais-ugrilaiseen, kohdistunut, ankarasti tieteellistä menetelmää noudattava tutkimus. Suuri kielimiehemme M. A. Castren on pannut perustuksen vertailevalle tutkimukselle suomalais-ugrilaisten kansojen uskon- IV Suomensuvun uskonnot. tojenkin alalla. Hänen kuolemansa jälkeen v. 1853 julkaistuilla suo- malaisen mytologian luennoilla on sen kautta myös uskontotieteen alalla pysyväinen arvo. Samaa tehtävää alkoi Julius Krohn yksityiskohtaisesti uusin aineksin ja apuneuvoin suorittaa, mutta hän ennätti eläissään saada valmiiksi ainoasti neljä lukua: pyhistä paikoista, epäjumalankuvista, noidista ja uhripapeista ynnä uhri- menoista. Allekirjoittanut, joka nämä täydennettyinä julkaisi nimellä Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (1894), oli muiden isävainajansa käsikirjoitusten painokuntoon toimittamisen tähden estetty ajattelemastakaan välitöntä työn jatkamista. Sitä- paitsi hänessä yhä enemmän vakaantui se käsitys, että jo kerätty- jen ja vielä kerättävien ainesten paljouteen ja erilaisuuteen nähden työn kunnollinen loppuun suorittaminen yhdelle tutkijalle kävisi ylivoimaiseksi tehtäväksi ja että sen toteuttaminen siis vaati useam- pain erikoisalantuntijain yhteistoimintaa. Laajasti suunniteltua »Suomensuvun uskonnot» teosta on jo vuosikausia valmisteltu ja on työ ollut jaettuna seuraavalla tavalla: professori H. P a a s o n e n on ottanut osalleen mordvalaiset, joiden uskomuksia ja pitämyksiä on vuodesta 1889 keräillyt, keräyttänyt ja tutkinut; ostjakkimailla viidettä vuotta oleskellut dosentti K. F. Karjalainen ugrilaiset kansat; tohtori Uno Holmberg permalaiset ja tsheremissit, joiden luokse on kahtena kesänä mat- kustanut erityisesti tätä teosta varten, ynnä lappalaiset, joista tiedot ovat etupäässä vanhoista kirjallisista lähteistä koottavat; sekä allekirjoittanut suomalaiset, joiden uskonnosta on runsaimmin tietoja vanhoissa runoissa säilynyt. Jokainen mainituista kansoista on joutunut laadultaan ja määrältään suuresti eriävien vieraiden vaikutusten alaiseksi, jotka ovat painaneet leimansa heidän uskonnollisiinkin käsityksiinsä, saaden niissä aikaan mieltäkiinnittävää vaihtelua vanhalla yhtei- sellä pohjalla. Esi-isäimme alkuperäisestä uskonnosta on meillä ollut aivan vastakkaisiin suuntiin liioiteltuja käsityksiä. Milloin on sitä pidetty halveksittavana mielettömyytenä, jopa vainottavana pahana. Mil- loin taas on siitä luotu ihanteellinen mielikuva, jota haaveellisessa innostuksessa on yritetty asettaa nykyisenkin uskontomme verralle. Vertaileva tutkimus on tullut siihen tulokseen, että kaikille suomalais-ugrilaisille kansoille yhteinen uskonnonmuoto on omien manalle menneitten esi-isien palvonta. Sen siveellinen sisällys vastaa Mooseksen lain neljättä käskyä, josta ensimäistä ei ole vielä eroitettu. Tämä käsky: kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja k;ni;in eläisit maan päällä, ilmaisee selvin sanoin, mitä ihmis- Alkulause. V suvulle häilyttävä vaisto ammoisista ajoista on opettanut. Sama kiintymyksen ja pelon sekainen tunnelma, joka on vainajainpalvon- nan perustana, on sen läpi aikojen pohjakerroksena sivistyskanso- jenkin uskomuksissa pysyttänyt. Kuinka läheisessä suhteessa se on ollut vaistomaiseen kansallisuudentuntoon, kuvailee elävästi norjalaisen lähetyssaarnaajan Isaac Olsenin (f 1730) esitys lappa- laisten uskosta vainajiinsa. Nämä maanalaiset, joiden asunnot, puvut, elintavat ja kieli ovat aivan samat kuin maanpäällisten lappalaisten, »käskevät heitä pitämään juuri semmoisia asuntoja, menoja ja tapoja, pukukuoseja ja tätä kieltä ynnä muuta näke- määnsä, velvoittaen siihen etenkin noitia, joiden tulee muita opettaa ja kurinpidolla kasvattaa; puhuvat heidän kanssaan lappia ja va- roittavat heitä, etteivät mitään muuta kieltä viljelisi kuin lappia, sillä se on kielistä paras, jota heidän jumalansa käyttävät ja jota heidän esi-isänsä ovat käyttäneet ja jonka heidän ensimäinen noi- tansa ja haltiakansa ynnä muut muinaiset ovat muodostaneet; jos he nimittäin tahtovat kauan ja hyvin elää, menestyä elinkei- noissaan sekä itsensä ja elukkansa terveinä säilyttää». Pohjaltaan aivan sama kansallinen tunne on nykyajan muinais- tieteellisen harrastuksen kaikkialla kiinnittänyt omaan, nurmen alla nukkuvaan heimoon. Verrattomasti voimakkaammat kuin puhtaasti tieteelliset ovat ne kansalliset vaikuttimet olleet, jotka ovat panneet liikkeelle tuhatkunnan Suomen kansalaista keräile- mään vanhoja muistotietoja omasta maasta. Heimohengen herät- tämä harrastus on myös johtanut yhä kasvavan joukon nuoria suomalaisia tiedemiehiä tutkimusretkille sukulaiskansojen luokse. Kootessaan tämän kansaUisen työn tuloksia täydelliseksi ja kaiken- puoli>'eksi esitykseksi Suomensuvun uskonnoista toimittajat ovat rohjenneet luottaa myös suomalaisten lukijain kansalliseen harras- tukseen, joka ennenkin on osoittanut kykenevänsä tehokkaasti kannattamaan alkuperäistä tietokirjallisuutta. Tähän luottamukseensa on toimittajilla sitä enemmän syytä, kun yhden osan kustantajana on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka Kalevalan 75-vuotismuistoksi viettämässään juhlassa on päättänyt päivän kunnioittamiseksi sen toimituttaa, ja kun toisten kustantaja ^^'erner Söderström Osakeyhtiö johtajansa ^^■erner Söderströmin täyttäessä 50 vuotta on luvannut hänen nimellään säilytettävänä rahastona lahjoittaa kolmesta osasta karttuvat tulot, tekijäpalkkioihin. latomukseen, painatukseen, paperiin ja lähetyk- seen meneviä kuluja vähentämättä. Suomalaiselle Tiedeakatemialle. Helsingissä 25 p. maaliskuuta 1914. Kaarle Krohn. SUOMENSUVUN USKONNOT I SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEUKAN TOIMITUKSIA 137 OSA SUOMALAISTEN RUNOJEN USKONTO KIRJOITTANUT KAARLE KROHN SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURA HELSINGISSÄ VVERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖN KIRJAPAINOSSA PORVOOSSA 1915 Johdanto. Meillä suomalaisilla ei ole mitään omia kirjallisia muistomerk- kejä pakanuuden ajalta, jotka valaisisivat esi-isiemme uskontoa, kuten skandinaaveilla jo riimukivissään ja sitten uskonvaihteen aikana Islannissa kirjaanpannuissa n. s. Edda-lauluissa. Eivät myöskään vieraat retkeilijät, valloittajat ja käännyttäjät suomalais- ten sisäiseen elämään ole huomiota kiinnittäneet. Skandinaavein historiallisissa tarinftissa tosin usein kuvataan finnejä taitavina noitina, mutta tällä nimityksellä tavallisesti tarkoitetaan lappa- laisia, kuten jo Porthan on huomauttanut, ja tärinäin sisällys on suureksi osaksi muualta kulkeutunutta, pohjoismaiden oloihin sovellettua lainatavaraa. Thore Hundin ja Karlin tunnetussa seik- kailussa n. s. b j a I- ni •• i n maalla v. 1026 mainitaan ensikerran jöfmilin kuva. jonka muisto on säilynyt sen johdosta, että nuo rosvo- kHUjjpiaat tältä kaikki kalleudet riistivät ja pään poikki hakkasivat. Paitsi jumala sanaa on myös sana usko vieraskielisen tekstin sisältä löydetyksi luultu. Vanhempi ruotsalainen riimikronikka kertoo yrityksestä pakanallisia karjalaisia vastaan v. 1299 tai 1300, mitenkä rist iretkeläisel : tappoivat kansaa ja polttivat huoneet ja useat uskot (»vsko») vanhat ja uudet, he särkivät, polttivat haapiovenot (»hapa»), niin saivat rauhan ja takaisin menon. Mutta muistiin jäänyt »vsko» on tässä luettava uisko, joka keski- ajan verokirjoistakin tunnettu sana merkitsee matkavenettä. Suomalaisten uskonnollisesta, kuten muustakin elämästä kri.^- tinopin heille saapuessa voimme vain tehdä johtopäätöksiä niiden l_jäjiCtj^ asiallistm tietojen nojalla, jotkaHenrik Lättiläinen Itämeren maa- ^^^ kuntien valloitusta kuvailevassa kronikassaan esittää virolaisten ynnä liiviläisten tavoista ja uskomuksista. Oman maamme kato- lisen ajan niukat ja kuivat kirjalliset lähteet sisältävät anivähän entistä uskontoa koskevaa. Vasta uuden ajan sarastaessa ensimäinen kirkas valonsäde hetkeksi hälventää muinaistietomme hämärän. V. 1551 suomenta- 2 , Suomalaisten runojen uskonto. mansa Psalttarin runo- mittaisessa esipuheessa omakielisen kirjallisnu- LaJuMxJ'^ temme isä Mikael Agri- cola luettelee hämäläis- ten ja karjalaisten epä- jumalia. Tällä lyhyesti kuvailevalla luettelolla muodollisena esikuvana ovat nähtävästi olleet ne koululaisten latinaiset muistovärssyt. joiden a- vulla klassillisen muinai- suuden Muusat (Runot- taret) ja pakanalliset jumalat turmusmerkkei- neen opittiin. ^ Mutta itse ajatus luoda yleis- katsaus kotimaisiin pa- kanallisiin jumaliin lienee Agricolan oma. Aikaisin tieteellisen harrastuksen herättämä yritys selostei- ta skandinaavilaista mui- naisuskontoa tavataan TX^mcfÄ »>abc murtu pfalmciij tulhtoe / Äucofftriae ia tcffc Kanmtos. <5lc (]« \c^\tta "JnmaUn ITJice / voaan pnica molcmat ^C5KK2(n iC'C6. ©tllc cotnen on f emc ia picnc / icie&tjcjree ctmgas matPuf?a lictic. /l^pcmmalat monet te(fc / *^ nuimeri palucltin caucari irt Icffe. ricite cumarfit »jemelaifct / fefe tniet)ct ctre Haifct. Capio / tncQcfl py&t)vrct foi / ia 2tct)ti / trcti^eff Caloia coi, 2l^iMemomc»t / trirö^ct tacoi / Kad^Pot/ (£uun mnflari iacii. Äiechiö / J^O^ot / iirrct ia piiuöh) / ^allitji / ia fcncalcaifct mrröl). ^Imarmcn / Kauljatt ia ilman tci / ia JTJatEaniietjet cö^cfttsci. Curifas / annoi VOoiton Qobbaf? / Cratti / mur^eit piti Cauaraf^. Coiitu / ^oncit mciton ballttji / qum piru monba roiUtijt. Capcct / mo6 t)c'lO<: *t""" Toit / (Ealciianpotat / nijtcn: ia mtvbt) l^it. JÖPaart Cartala«(?ca riamet olit ^peiumalat / qum ^c riicoUt. Äongoteue / Kui|?a annot / pdlonpccFo / (Dbran cafuort foi. XX^irancannoe / Cauran cairji/ mutotit oltin Caurafl pt5it)t. tSgrcö / Berner / patcnö^ / nauric loi / ^cMt l L\m% \(i <^ampuc c^c|i9t. »^W» Johannes Magnus Go- thuksen, Upsalan arkkipiispan, historiassa, joka ilmestyi Roomassa V. 1554 eli kolme vuotta Agricolan Psalttarin suomennoksen jäl- keen. ^ Agricolan jumalainluettelo pysyi sitten kaksi vuosisataa miltei ^'/.j . ainoana ti<'donlähteenä, josta ahkerasti ammennettiin. 160ö-luvulla X I. , sen suomalainen tähteintutkija Sigfrid Aronus Forsius käänsi lati- naiseen kuusimitlaan. ruotsalainen historioitsija Thomas Hiärne selosti saksaksi ja Viipurin piispa Pietari Bäng sovitti ruotsinkielisiin riimeihin. Pääasiallise ;ti siihen perusti vielä v. 1728 Upsalassa opis- keleva pohjalainen Gabriel Arctopolitanus jälkiosan latinankielistä ^ Esim. Ebi-ardi Belhuniensis Grai^cismus. cap. VII, dc nnminibub Mu- sarum i-t gciililium. Tätä 1212 kokoonpantua, kokonaan kuusimif tarunoon puettua kielioppia käytettiin yleisesti keskiajalla-, se ilmestyi painosta 1480 tie- noilla. — 2 Islantilaisen Snorii Sturluson'in 1200-luvulla käytännöllisessä tar- koituksessa sepiltämä jumalaistarullinen selostus, suorasanai.sen Eddnn eli luno upin ensi osa (äskettäin suomeksikin julkaistu), tuli vasta 1600-luvulla tunnetuksi. Johdanto. ÄJrtboa / hud)tAt ia pellot tcti / quirt ^ciOctt igpculTons n&ii, 34 quirt IScuctyluS tylucttm / liiloin vEort tYlalia tootijfT, 6il?ert ^fletin vtott mada / niri loopm pic4 ette 2lcf<». Sqttc pfllio 6flP«« ficllc tcdjtfrt / quirt fep£ cn?ltj>t ette ned)tit». Ö^uin 2^aunt Vton Xlaim i)är\fy J lalofit trtoi pob>ia^i parffy. Se fiä ariftoi 3lmart \a tVx>i^ CulOrt / f dPri / fe Ufae Cariatt caj^uon, i^ijfi / meijcleilf foi tooiton / XTeö^ert <^mtl xvei Calat »crcort. riyrcFce / (Drauat atiiioi iTiet^aft / ^^ictauamrt / toi 3eticj:ct pcfifa|?, C^iPi fc Canfa tcimmaztu ole / loca rtcite tt>n'o ta rucole. 6it)cnpiruia Qyribi coctt ^«tc/ tirtte ^ cumarfit t4 i»rfottrt«te. Coc>Ilut«t>crt ^autijrt Kooca trietin/ ioi|T« traltttr» / parg^uttft ta i^Pctirt. tncrtntrtgelfet mje ^Öett VCffnris faiC/ colTa Hcltct poolit ia nait. paluelcirt moe paho mtota / IKiaet I Cartrtot / Caö^t ia CtötÄ» ^yjn mo6 eiim pamrt©pirt ala] "^ *■ cumartitt mlfifefl «a fala. t5pc[ugt)uifct iloortöocappalet / Jomalan Qiaa / quiit pyt)yÖ^ (liiiift oli Culöa / »ette ia mulba / Optia puiMliA^9\Mten Iimcä _maistpri^"äitö^täIlsä Suomalaisten alku]>erä>t cl ja uskonnosta. Noitavainojen aikana 1600- luvulla tosin tuomiokirjoihin mer- kittiin melkoinen määrä taikoja ja loitsuja, myöskin papiston ker- f omukset tarkastustilaisuuksissa kiinnittivät huomiota kansan taikauskoon, mutta näitä ainek- sia on vasta meidän päivinämme saatettu julkisuuteen. Virossa sitä vastoin ilmestyi Johannes Gutslaffin laaja saksankielinen Kertomus ja opetus väärin pyhiksi nimitetyistä Wöhandajoen lähteis- tä v. 1644 sekä suomalaissyntyisen Johannes Forseliuksen runsasai- neinen, niinikään saksankielinen kokoelma Virolaisten taikauskoi- sia menoja, tapoja ja pitämyksiä, jonka J. \y. Boecler omassa ni- messään julkaisi v. 1685. Ensimäiset näytteet suoma- laisista loitsuista painatti Gabriel Maxenius hitinankieliseen väitös- kurjaansa Loitsimisen luoimollisista \ aikutuksista v. 1733. Pohjaksi muinais-uskontomme esitykselle C /] J pani loitsurunouden Henrik Gabriel Porthan. Hänen oppilaansa Erik Lencqvistin v. 1782 latinaksi julkaisemassa väitöksessä Van- hojen suomalaisten tietoperäisestä ja käytäimöUisestä taikauskosta mainitaan päälähteenä »muutamien runojen tosin jo kovin rikki- näiset, hajanaiset, lisäillyt ja toisiinsa sekoittuneet jätteet, jotka esivanhempain perintönä etäisimpien seutujen sopissa vieläkin, vaikka jotenkin harvassa, rahvaan huulilla elävät. Se, mikä suoma- laisten epäjumalanpalveluksesta ja taikauskosta on voitu esittää, on suurimmaksi osaksi juuri tällaisista runoista kerätty». Agricolan luettelolla sitävastoin arvostellaan olevan kaksi vikaa: »ensiksi näet se hämäläisten ja karjalaisten erityisten jumalien joukossa luettelee sellaisia, jotka ovat olleet koko Suomen yhteisiä jumaHa, ja toiseksi se kerrassaan jättää sikseen useampia tärkeitä suomalais- ten jumalia, mainiten taas toisia, joiden suhteen saattaa olla epäi- lyksen alaista, ovatko meikäläiset niitä palvoneet.» 6 Suomalaisten runojen uskonto. f Porthanin lyötoveri Christfrid Ganander v. 1789 julkaisemaiis?< sanakirjan muotoisen Mythologia Fennica 'n esipuheessa lausuu samoin, että suomalainen muinaisuskonto saa parhaan selvityksensä suomalaisten n. s. vanhoista loitsurunoista, kun niitä verrataan toisiinsa ja avuksi otetaan muiden kansojen mytologiat. Siitä syystä hän on teokseensa yhdistänyt tiedot lappalaisten muinais- uskonnosta sekä, milloin on voinut, viitannut yhtäläisiin nimiin skandinaavilaisessa mytologiassa . Gananderin Suomalaisen mytologian aineenmukaisesti järjesti ja saksansi nuori virolainen Christian Jaak Peterson v. 1821. »Koska suomalaisella mytologialla on niin paljon yhteistä virolaisen kanssa», hän alkulauseessa ilmoittaa liittäneensä, mitä saattoi löytää jälki- mäisestä, muistutuksina lisäksi. Suomessa ilmestyi samaan aikaan uusi painos Gananderin alkuperäistä ruotsinkielistä teosta v. 1822. Reinhold v. Becker valmisteli siitä vielä uusilla runoaineksilla lisättyä laitosta. Tämä on tosin vasta meidän päivinämme tullut julkaistuksi Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirjassa (XV 1896), mutta ei kui- tenkaan ole jäänyt merkitystä vaille, koska Elias Lönnrot on sitä käyttänyt ja kopioinut. Ne runot, joita Lönnrot vanhemman Sakari Topeliuksen osoi- tusta seuraten löysi Vienan Karjalasta, eivät enää olleet rikkinäi- siltä, hajanaisilta ja sekavilta tuntuvia vanhan runouden jätteitä, vaan eheitä, täyteläisiä runojaksoja, joilla näytti olevan vielä laa- jempi keskenäinen yhteys. Verratessaan niitä entiseltään tunnettui- hin runoihin oli Lönnrotissa herännyt halu järjestää kaikki runot kokonaiseksi, yhtenäiseksi teokseksi ja »siten saada s u o m a 1 a i- sen mytologian alalla jotakin semmoista aikaan, joka vastaisi islantilaista Eddaa», kuten hän Suomalaisen Kirjallisuuden seuran esimiehelle 18^/i-34 kirjoittaa. Se, että hän mainitsee esi- kuvanaan runokokoelman, joka ei ole yhtäjaksoinen, osoittaa par- haiten, mitä hän työssään etupäässä piti silmällä. Vanhan Kale- valan esipuheen alkuperäisessä luonnoksessa hän yhä painostaa sitä, että »arvattavasti Suomalainen Mythologia tästä lähin tulee parem- min toimitetuksi näien ja paljo muienkin runojen sitte Gananderin aikoja ilmi saatua». Vielä Uuden Kalevalan alkulauseessa hän ensi- mäiseksi huomauttaa: »Hyvin muistaen, että ne tulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kieleUc, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella hiHjlella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toisiinsa niin hyvästi, kuin vaan on osattu, ja koota niihin kaikki, mitä runot senaikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi säilyt- täneet.» Johdanto. 7 Kalevalan kautta vanhat runomme saivat saman merkityksen suomalaisten pakanallisen uskonnon tutkimuksessa kuin Edda- t,fy:ut skandinaavilaisessa mytologiassa. Ruotsinkielisessä Ko- keessa muinaissuomalaisten mytologian selvittämiseksi v. 1844 Gabriel Rein lausuu: »Täydellistä, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi muovailtua suomalaista mytologiaa on tähän asti kaivattu samasta syystä, joka on ollut esteenä seikkaperäisen ja tyydyttävän Suomen historian toimittamiselle: koottujen ainesten puutteen vuoksi. Mutta kun tämä puute Topeliuksen ja Lönnrotin keräilemäin rikkaitten, muinaissuomalaisten taruja sisältäväin runokokoelmain kautta nyttemmin suurelta osalta on tullut poistetuksi, on myös toivoa siitä, että muovailemalla mytologisen aineiston yksityisiä osia voidaan tehdä vähittäisiä valmistustöitä suomalaista myto- logiaa varten, samoin kuin ainoasti lähdetietoja kokoilemalla ja pohtimalla ynnä yksityisiä aloja ja aikakausia valaisemalla voidaan valmistella tieteen vaatimuksia vastaavaa Suomen historiaa.» Uusi Kalevalaulaitos oli kuitenkin tuskin ilmoille tullut, kun jäljissä seurasi siihen perustu\'a suomalainen mytologia, joka tähän päivään saakka on suomalaisten muinaisuskonnosta ainoa kaikin- puolinen esitys. Mattias Aleksanteri Castren oli jo nuoruudessaan hfitL-Yanhaii _ilakvalaii._Ume.äLyiLyä. , Qlhty iiyt. . valmistelemaan suo- malaista mYtolo":iaa ja sitä \ arten läpikäynyt Topeliuksen ja Lönn- rotin julkaisemat runokokoelmat. Mutta kun hänen piti järjestää muistiinpanojaan, ja hän samalla otti lähemmin selkoa Lencqvistin. Gananderin y. m., mytologisista tutkimuksista, tuli hän siiheii vakaumukseen, että suomalaisella mytologiallai^ on niin paljon yh- teistä japp^lai^en_Jvansssu ettei^ edeUistä voinut kirjoittaa tutustu- matta jonkun verran jälkimäiseen. Hän keskeytti siitä syystä vasta-alkamansa työn, ja läksi v. 1838 ensimäiselle matkallensa Lappiin täydentääkseen tietojaan. Myös seuraavalla retkellänsä Venäjän Karjalaan v. 1839 hän pani pääpainon jumalaistarujen tiedusteluun ja loitsujen kirjaanpanoon, joiden kokoelmaa piti suomalaisen mytologian ensimäisenä ehtona ja parhaana lisänä. Laajat kieli- ja kansatieteelliset tutkimusmatkat veivät sitten hänen harrastuksensa kauas ulos kotoisesta piiristä, mutta kaiken aikaa hän kiinnitti erityistä huomiota heimolaistemme uskonnollisiin käsityksiin. Kun hän Suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi nimitettynä alkoi syyslukukaudella v. 1851 luennoida suomalaisesta mytologiasta tunnin viikossa, oli hän tehtäväänsä siinä määrin kyp- synyt, että luennon kerrallansa saattoi väliaikana valmistaa. Joulu- lomalla hän jatkoi mytologiaansa ja yhä kevätlukukaudellakin, jolloin kiihtyvän taudin vuoksi ei enää päässyt luentoja pitämään. 8 Suomalaistaan runojen uskonto. Vielä sairasvuoteellaan hän sitä lopetteli, vaikka hänellä oli vaivoin enää voimia kohottautua istumaan, minkä vuoksi makaavassa asen- nossa lyijykynällä piirsi paperille viimeisen luvun Luennolta suomalaisesta mytologiasta, jotka hänen kuolemansa jälkeen jul- kaistiin sekä ruotsiksi että saksaksi ^ . 1853. Laajentamalla suomalaisen mytologian suomalais-ugrilaiseksi uskonnonhistoriaksi, Castren on luonut pysyvän pohjan jokaisen erikoisheimon uskonnonmuodon käsittelemiselle, ja asettamalla todistuskappaleina suomalaiset runot etualalle, hän on näihin ainai- -aesLi keskittänyt suomalaisen tutkimuksen päähuomion. Sitävastoin Agricolan jumalainluetteloa hän oli taipuvainen epäilemään, koska moni siinä esiintyvistä nimistä ei ollut ainoastaan runoille tunte- maton, vaan myös äänneasultaan tuntui hänestä epäsuomalaiselta. L-/-P '^ Runojen merkitystä yhä lisäsi virolaisen Kalevipoeg runoelman (f 2^ ilmestyminen vv. 1857 — 62, jonka jumalaistarullisia osia Otto Donner v. 1866 alkoi tutkia vastaavien Kalevalan ainesten yhtey- dessä. Toimittaessaan Kertomuksia Suomen historiasta Julius Krohn v. 1869 painatti luvun Muinais-Suomalaisten uskonto, josta muistutuksessa lausuu: »Tätä lukua kirjoittaessa on koeteltu suo- malaisia ja virolaisia taruja vertaamalla päästä sen perille, mikä alkuansa oli suomalaisten jumaluusoppi. Muutamin suhtein on siis täytynyt erota Castrenista, jolla ei vielä ollut niin runsaita varoja Virosta tarjona.» Julius Krohnin jälkeen jääneissä käsikirjoituksissa samoilta ajoilta on myös Virolaisten muinaisusko, joka on jäänyt painoon toimittamatta. Täydelliseen mullistukseen runojemnie käsittämisessä johti Julius Krohnin Kaievalantutkimus. Keskellä tätä teostaan jälki- mäisen vihkon esipuheessa v. 1883 hän ilmoittaa nähneensä tar- peelliseksi koko tutkimustavan muuttamisen. »Erittäinkin on minun täytynyt luopua siitä luulosta, että kaikilla painetun Kalevalan seikoilla on vastineensa kansan laulussa, ainakin siinä yhteydessä missä ne kirjassa ilmautuvat.» Mutta eivät ainoastaan Kalevalan .ynnä Kalevipoegin kirjalliset kokoonpanot tulleet tämän huomion jälkeen tutkijalle kelpaamattomiksi alkuperäisten muistiinpanojen rinnalla aineksina käyttää. Uuden maantieteellisen tutkimustavan kautta kävi selville, että itse kansanrunot vaeltaessaan paikasta paikkaan ja ajallisesti polvesta polveen siirtyessään meidän päi- viimme asti ovat suuressa määrin muuntuneet, joten kehittyneim- pien muodostusten käsitteleminen todistuskappaleina ilman ver- tailevaa tutkimusta helposti saattaa eksyttää vääriin päätelmiin. Viimeksi on herännyt epäilyksiä itse runojen, sekä kerto vaisten että erittäin myös loitsurunojen iästä, ovatko ne alkuansakaan kristil- Johdanto. 9 Iistä keskiaikaa varhaisemmat ja voiko niitä siis täysikelpoisina todistajina pakanuutta tutkittaessa kuulustella. Toiselta puolen on loitsujen ohella Heikki Meriläisen keräily- jen johdosta 1880 luvulta alkaen ruvettu muistiinpanemaan myös niihin liittyviä temppuja eli taikoja ynnä yleensä tiedustelemaan kansan pitämyksiä ja uskomuksia. Tosin niissäkin on paljon »paa- via», roomalaiskatolisen ajan mielikuvituksellista tietämystä. Mutta tarkasti neulomalla, vm Laipista^ samoin kuin lQit.'^ui.stakin. löytää alkuperäisen pakanallisen- käsityksen lälkiä . Ainoa varhaisempi kokoelma suomalaisia taikoja on J. W. Murmanin Suomi-kirjassa v. 1854 ruotsiksi julkaisema; saman- aikuinen tutkimuksen yritys on Eero Salmelaisen Vähänen kertoelma muinois-suomalaisten pyhistä menoista (Suomi 1852). »Suomen kansan muinaisia taikoja» ryhtyi painoa varten järjestämään Matti Varonen, joka niitä toimitti kaksi osaa: Metsästystaikoja (1891) ja Kalastustaikoja (1892). ■ V. 1898 valmistui hänen laaja vertaileva tutkimuksensa Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, johon ainekset on enimmäksi osaksi saatu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ynnä Viron puolella J. Hurtin keräyttämistä uusista taika- kokoelmista. Virossa, missä jo v. 1876 F. J. Wiedemann saksaksi julkaisi yleiskokoelman Virolaisten sisäisestä ja ulkonaisesta elä- mästä, on M. I. Eisen toimittanut julkisuuteen yksityistutkimuksia aineksineen, kuten Krati raamat (1895), Luupainaja (1896), Kodu- käijad (1897), Näki raamat (1897), ja Oskar Kallas on unheesta pelastanut muutamain vuosisatoja erillään eläneitten virolaisten siirtokuntain muistelmia, joista Kraasna maarahvas (1903) sisältää merkillisintä, mitä nykyaikana on voitu saada talteen. Uudet keräykset ovat kaivaneet esille muistotietoja myös Agricolan mainitsemista jumalista. Nämä löydöt ynnä kielitieteelli- set keksinnöt ovat kohottaneet Agricolan luettelon, jonka nimistä tuskin yksikään on jäänyt selittämättä, takaisin kunniasijalleen täy- sin luotettavana lähteenä. Ristiriita Agricolan antamien ja runoihimme sisältyvien tietojen välillä selviää yksinkertaisesti siitä, että ne kuvastavat kansan- uskoa eri aikoina ja eri puolilta. Runojen todistukset eivät ole vä- hemmän mielenkiintoisia sen vuoksi, että ne etupäässä esittävät pakanuuden ja katoHs-uskon yhdistymistä keskiaikaisessa kansan- käsityksessä. Yhtäläistä pakanuuden ja kristillisyyden vaiheaikaa kuvailee myös Edda-laulujen pohjalle rakennettu skandinaavilainen 1 Kolmns Maanviljelystaikoja käsittävä ilmestyi 1912 A. \ . Hantasalon toimittamana. 14. 384 — 10 - Suomalaisten runojen uskonto. mytologia. Tämmöisellä ajalla on jotakin aamuruskon runollisuu- desta, valon ensi säteiden pimeyden läpi tunkeutuessa. Siitä syystä olen keskittänyt suomalaisen mytologian esityk- seni n. s. »Väinämöisen uskontoon», jolla on kirjallisuudessamme ja perinnäisessä käsityksessämme vakaantunut mielikuvituksellinen asema. Suomalaisten todelliselta pakanalliselta uskontopohjalta lähtien, jota myös rinnakkaistiedot virolaisten ynnä muiden yhteis- suomalaisten muinaisuskonnosta sekä lappalaisten lainat valaise- vat, olen koettava osoittaa, mitenkä sille on rakentunut kaunis- piirteinen ja väriloistoinen Suomalaisten runojen us- konto. Työssäni ovat minulle olleet rakkaana apuna isävainajani monivuotiset poiminnot ynnä muutama alustava tutkimus. Käy- tettävänäni ovat myös olleet isävainajani oppilaitten laatimat nimiluettelot sekä omien oppilaitteni tutkimuskokeet säeluette- loineen. Heille lausumani lämpimät kiitokset tahdon ulottaa sille- kin tuhatlukuiselle kansalaisjoukolle, joka väsymättömällä harras- tuksella on kerännyt aineksia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talteen. Sen takana seisovat vielä laajemmat ja syvemmät rivit kansan hengen luomien muistissa säilyttäjiä. Kautta katoovien ja kasvavien sukupolvien he ovat ylläpitäneet sitä yhteyttä entisyyden ja tulevaisuuden välillä, jolle nykyään tietoisesti kaiken kansalHsen työmme rakennamme. Heitä kohtaan tuntemaamme kiitollisuuteen liittyy velvoitus vastaisten keräysten ja tutkimusten kautta kar- tuttaa ja tarkistaa tietojamme oman kansamme muinaisuudesta. Uusien työntekijäin toivossa olen rohjennut julkaista tämän opas- tuksen; herättäkööt myös vaillinaisesti ja epätyydyttävästi selvi- tetyt kysymykset halua niiden täydellisempään ja oikeampaan rat- kaisuun. Suomalainen tietäjä. Maapallon pohjoisosissa elävien kansojen uskonnoille on pidetty tunnusmerkillisenä shamanismi eli usko shamaniin, noitaan. Tätä nimitystä käyttävät muutamat keski-Siperian heimot ja on se alkuperältään mandshu-tunguusilainen sana. Ruotsinkielisessä esitelmässä Srhamaiiismista ynnä muista us- konnonmuodoista turaanilaisilla kansoilla v. 1881 on Aug. Ahlqvist selostanut tätä uskonnonmuotoa. »Shamanismi perustuu siihen Suomalainen tietäjä. 11 käsitykseen, että ihmistä luonnossa ympäröivät vallat ja henget, joiden tarkoituksena ja pyrkimyksenä on häntä vahingoittaa ja tuhota, ja että hänen vaaraa välttääkseen pitää koettaa rukouksin ja uhriantimin lepyttää näitä häijyjä haltioita. Eivät ainoastaan meren syvyydessä, kosken kuohussa, vuoren rotkoissa, metsän pimennoissa vihamieliset henkiolennot häntä väijy ja hänen teko- jaan vaani hänen kimppuunsa käydäkseen ja hänen yrityksiään tuhotakseen, vaan nämä henget voivat paneutua hyödyllisiinkin esineihin, joita hän itse on keksinyt, kuten rautaan ja tuleen, tuot- taakseen hänelle turmiota. Hänen täytyy siitä syystä olla yhäti varuillaan ja yhtämittaa tuoda uhreja vihollisille valloille, ja sitten- kin elää alituisessa pelossa, että erehdyksen tai laiminlyönnin joh- dosta on joutunut jonkun henkiolennon vihoihin. Siinä on shama- nismin sisin ydin. Räikeästi pistää silmään hyvän prinsiipin puute. AmJ^CIA^ Shamanisti elää pelkonsa aliiisfiici iilituisL^ssa orjuudessa. Hän lähes- ^ /^ tyy jumaluutta yksistään siiuy tarkoituksessa, että välttyisi sen tuhoovalta vaikutukselta. Jollei hän varoisi elementtien ylivaltaista voimaa, jollei häntä tauti ja kivuloisuus vaivaisi, jollei hänelle petty- mystä, vastoinkäymistä ja ahdinkoa sattuisi, niin ei hän mistään jumaluudesta tietäisi. Siihen nautintoon, jonka elämä raakalaiselle- kin tarjoo, shamanisti ei osaa panna huomiota. Terveyden lahjasta, runsaasta saaliista, hyväsopuisesta ja lukuisasta perheestä, auringon suloisesta lämpimästä ja luonnon yhä uudistuvasta tuotantovoi- masta ei hänen juolahda mieleensäkään ketään kiittää. Enintänsä hän ajattelee näitä ja samankaltaisia elämän antimia nauttiessaan. että hän vastoin henkien tahtoa taikka ainakin vain leväperäisyy- den johdosta heidän pahassa toiminnassaan on nämä nautinnot saavuttanut. Ei mikään kiitollisuuden tunne hänen sydämestään kohoa, ei mikään ylistyslaulu hänen huuliltaan kajahda. — Tässä j alkuperäisessä ja synkässä yksinkertaisuudessaan ei shamanismia i enää missään tavata. Se muuntui ja lieventyi jo aikaisin, osittain oman kehityksensä kautta, osittain toisten jalompain uskontojen! vaikutuksesta. Sisällinen kehitys aiheutui lähinnä siitä, että ihmisen kävi sietämättömäksi elää alituisessa riippuvaisuudessa ja pelon- alaisuudessa luonnonvoimien kesken, ja että hänen henkensä tajusi, ettei ollut oman arvon mukaista alistua pahan prinsiipille, vaikka tämä ainoasti fyysillistä pahaa edusti. Ihminen siitä syystä asettui rohkeasti taisteluun pahaa vastaan. Ja millä aseilla hän vastusti vihoUistaan? Ei millään muilla kuin niillä, mitkä hän löysi omassa hengessään. Hän tutkisteli pahan syntyä, ja kun hän sen tunsi tai luuli tuntevansa, oli hänestä helppoa sanan voimalla hillitä, lannistaa ja voittaa paha. Tätä ihmisen voitollista taistelua sanan 12 Suomalaisten runojen uskonto. voimalla fyysillistä pahaa vastaan ei ole mikään kansa niin selvästi ja täydellisesti käsittänyt kuin Suomen kansa loitsurunois- saan. Semmoiseen kamppailuun ei kuitenkaan kuka hyvänsä voinut ryhtyä. Ainoastaan heimon lahjakkaimmat, kokeneimmat ja jaloimmat personallisuudet uskalsivat antautua tähän vaaralli- seen toimeen. Ainoasti semmoiset, jotka henkisesti kohosivat kor- kealle yli muun joukon, voivat ruveta välittämään suhdetta juma- luuteen, ja sanan voima, heidän käyttämänään, oli niin suuri, että nämä taitajat määrätyissä tapauksissa saattoivat tehdä hengetkin alaisikseen. Sellaisia olivat shamanit, tietäjät eli noidat. Jaloimpia ja samalla mahtavimpia shamaneja oli suomalaisten tarujen kuvaama sankari Väinämöinen.» Ahlqvistin esityksessä kuvastuu viime vuosisadalla vakaan- tunut tieteellinen käsitys. Nykyajan sekä yleinen uskontotiede että erikoisesti suomalainen tutkimus ovat kuitenkin johtaneet tästä jyrkästi eroaviin tuloksiin. Usko noitaan välittäjänä ei ole mitään pohjoisille kansoille omituista, vaan aivan yleistä miltei kaikkien maapallon asukkaitten alkuperäisissä uskonnoissa. Yhteyden aikaansaaminen henkimaail- man kanssa, jotta ahdinkotilassa tiedettäisiin, ketä henkiolennoista ja millä uhrilla oli lepytettävä tai suostutettava, oli noidan varsi- nainen tehtävä. Kun tavallisen ihmisen sielu ainoasti unessa tai tilapäisessä horrostilassa voi tuntea ruumiillisten aistimusten ra- joista irtaantuvansa, piti noidalla olla kyky keinotekoisesti milloin hyvänsä kiihoittautua hurmostilaan, jolloin tajuttomasta ruumiista lähtenyt sielu saattoi vapaasti henkien piirissä liikkua ja seurustella. Että yhteissuomalaistenkin heimojen noidalla on alkuansa ollut tämä taito ja tehtävä, voi jo välillisesti samannimisten lappalaisten (noaidde) ja vogulilaisten (nojl) shamanien toiminnasta päättää. Mutta siitä on myös suoranainen todistus vanhoissa venäläisissä aikakirjoissa, joissa mainitaan v. 1071 erään novgorodilaisen tulleen tshudilaisen noidan puheille. Tämä alkoi tapansa mukaan kutsua henkiä asuntoonsa maaten mykkänä. Suomen kielessä on säilynyt tätä keinotekoista tainnostilaa kuvaileva sanonta: mennä tai langeta loveen, maala lovessa. Sen on pysyttänyt käytännössä tapa »käydä Lapissa», hakemassa apua lappalaisilta noidilta, joita myös on nimitetty lovemiehiksi. Suomalaisen noidan käyttämästä kiihoitusvälineestä ei ole meille tietoa säilynyt. Gabriel Maxeniuksen väitöskirjassa tavattava kuvaus noitarummusta ja loveen lankeamisesta on otettu Johannes Schefferin kuuluisasta Lapponia teoksesta. J. A. Friisin yritys selittää Kalevalan Sampoa noitarummuksi on onnistumaton. Suomalainen tietäjä. 13 ii^ Kuva 2. Noitaruiiimun kuvien selitys. 1: Ilmaris. 2: Diermis, ukkonen. 3: Goodde, villi- poro. 4: Pcive, aurinko. 5: Jumal barn. Jumal, m poika Kris- tus. 6: Jumal Etziem, Isä Jumala. 7: Dom kirk, tuomiokirkko. 8: Engil, enkeli. 9: S:te ^«/m, selitetty Marian sisareksi. 10: Marui, Jumal Enne, Jumal Ache, Kristuk.^en äiti, Jpmalan puoliso. 11, 12, 13: Julie peive, Julie herr, joulun päivät t. herrat. 14: Manna, kuu. 15, 16, 17: Olmoug mane kirche, ihmiitiä menee kirkkoon. 18: Kircke. 19: Kahlitun perkeleen akka, nimetön. 20: Tauti-paholainen. 21: Irti kulkeva per- kele, nimetön. 22, 23, 24: Hilvet toi, H. tar^e giedme, H. htujd, helvetin tuli, tervakeitin 1. -kattila, hauta. 25: Hvenaales gvolisis, perkele kahleissa. Mutta lappalaisten noitarumpu on ollut tunnettu heitä lähinnä asuville suomalaisille sekä heidän suomalaistuneilla jälkeläisillään muistona säilynyt. Kuusamon rajalla Vienan läänissä muisteltiin, miten paikkakunnan viimeiset lappalaiset olivat puolustautuneet 14 Suomalaisten runojen uskonto. karjalaisia vastaan voimallisen taikakalun avulla, jolle nämä eivät mahtaneet mitään. Sen nimi oli kotitakka { ei lappi minua laula y> lappi laulanevi». Sitäpaitsi vanha tapa käydä Lapissa suuremman tiedon, mah- din ja maineen saavuttamiseksi johti helposti siihen käsitykseen, että sieltä myös loitsurunot olivat opittavissa. A. Jos ei minusta miestä löyvy, kotapoika poimetteli, Lapin virren laulajata. C. vanha vihki vieretteh B. Jos laulan Lapin sanoja; poron poikimasijoilla, noinpa ennen Lappi lauloi. Lapin lastutanterilla. Vielä on muistettava, ettei lappalaisnoitaa suinkaan mykäksi kuviteltu, vaan ainakin kirosanojen syytäjäksi. Näkijän paikalla esiintyy joskus kirooja (vrt. UK. 12: 145 — 6): noiat noitui, kyyt kirovi, koki kolme lappalaista. 32 Suomalaisten runojen uskonto. Myös kateen silmäyksen ohella mainitaan välistä hänen harkka (pisteliäs) sanansa siihen sisältyvine ajatuksineen; asetetaanpa se joskus noidan nuolenkin rinnalle. A. Ken katehin katsonevi, sanan harkan lausunevi. kierosilmin keksinevi, B. Noian nuolen pystymättä, änkehin ajatellevi. saamatta sanan katehen. Lisäksi on huomattava, että etelämpänä esim. inkeriläinen loitsija ei osannut eroittaa pohjoissuomalaista noitaa lappalaisesta, vaan ru- koili päästöä: puheista ])ohjalaisen, lausehista lappalaisen. Viimeksi on otettava lukuun, miten helposti luettelontapaisiin säkeis- töihin synonyymejä tar- vittaissa on voitu ottaa mukaan kunniallisimpia loitsijannimityksiä, kuten runo alkuperäisessä per- soonallisessa merkitykses- sään. Laulaisin minä kotona, vaan en julkea kylässä runolauluja latoa, rekivirttä vieretellä. Paljo on päältä kuulijoita, peripenkin tietäjiä, oven suussa oppineita, rahin rautahampahia, katsojia kaikin paikoin, xvuvd i. a. riiuiaUiijuu valoK. Venymälangan »siunaaminen». noitia joka norolla, velhoja vesakot täynnä, korvessa koko runoja. Varsinaisten loitsulukujen taito on joka tapauksessa anihar- voin omistettu vastapuolen noidalle. Tietäjä, joka hänellä on ai\ an tavalHsimpana nimityksenä, ei alkuansa ole tarkoittanut syntyrunojen sisältämän, vaan henkien välittämän tiedon omis- tajaa. Sitä selvästi osoittaa kertosana asian arvaaja: Mont' on tiellä tietäjeä, mont' asian arvoajoa. Suomalainen tietäjä. 33 Kykyä päästä henkien yhteyteen on ollut sekin mahti, minkä tähän tietäjään liittyessään kertosana mahtaja sisältää.^ A. Onko tiellä tietäjiä, B. Äiä on maassa tietäjiä, sekä maalla mahtajia, maan povessa mahtajia, noitia kylän norossa? noitia joka norossa. Täysi vastakohta mpinitiille tietäjälle ja mahtajalle on se, jona loitsija itsensä pitää: A. Sinne milma tarvi- tahan syvän synnyn tietä- jiksi. B. Miuir on suussa suuri tieto, mahti ponneton po- vessa. Toiselta puolen hän vakuuttaa, etteivät hä- nen tietonsa ja sanansa ole hänen omiaan, vaan korkeampaa alkuperää: A. En puhu omin sa- noin, puhun .Jumalan sa- noilla. B. Sanon Luojan luotu- loilla. C. En sano omilla sa- noilla, sanon .Jeesuksen sa- noilla. D. Jumalan opettamalla. Eräässä Voiteenluvussa loitsija lopuksi painostaa paranta- vansa: Sanan voimalla Jumalan. aina Jeesuksen avulla.^ Samoin hän ilmoittaa pistosnuolet perivänsä: Luojan luomilla sanoilla, säätäneillä suuren Luojan. Kava o. 3. Fauianiijuu vaioK. \'enyuiälangan soliiioaminen. 1 Myöskin nimitystä kuningas loitsija käyttää toisesta tietäjästä, mutta ilsäänkuin siirtämällä oikeastaan itselleen kuuluvan mainesanan: »toisenko oot tietäjän tekemä, toisen kuninkaan koittelema?» 2 Käsikirjoituksessa on sen jälkeen vielä kirjoitettu N: I: P: P: H: ^Ni- meen Isän, Pojan, Pyhän Hengen) ja Kaikkein syntyin summa. 34 Suomalaisten runojen uskonto. Rantasalmen käräjillä v. 1692 kirjaanpannussa Raudanluvussa loitsija sanoo puhelevansa: »Luojan kolmella sanalla». Loitsija ei käytä edes omaa suutaan, kieltään, huuliaan, hen- keään, vaan Jumalan, Jeesuksen tai Maarian. A. Ei suuni [ole] oma[ni], D. Mie puhun Maarian suulla. suu[ni on] Jumalan tekemä, E. Neitsyt Maaria emonen, henki Herran siunoama. anna suullasi puhelen, B. En puhu omalla suulla, huulillasi he[m]pehillä! Puhun suulla suuren Luojan. F. Jeesuksen on suu sulava. Herran hengellä hyvällä. suukseni sulautukohon! C. Puhun suulla puhtahalla, Jeesuksen käpeä kieli Jeesuksen sulalla suulla. kielekseni kääntyköhön! \'iittaapa vielä siihen, että hätätilassa taivaallinen loitsija voi itse astua hänen sijalleen: G. Jos minuss' ei miestä liene H. Ei minussa miestä liene, onhan poiassa Jumalan — kun ei tuossa veljessäni, kivet paukkui, maat tärisi, joka pilviä pitävi, kalliot piti iloa hattaroita hallitsevi, tullessa Jumalan tunnin. alla taivosen asuvi. Siinä uskossa, että kaikista vanhin on: »Jumala puhelijoista, itse Luoja loihtijoista», rukoillaan toisinaan suorastansa: A. Tule Luoja loihtemahan. Sillä: Jumala puhelemahan, B. Nyt on Luojan loihunaika, Luojan luomilla sanoilla! Jumalan puheluaika. Niukahdusluvussa kuvataan, mitenkä Luoja tieltä ja maan- selältä turhaan etsittyään hevosen jalan parantajaa: kävi itse tietäjäksi, lukulangan lukijaksi tietäjäksi, taitajaksi (t. laulajaksi) (vrt .kuv. 4— 5), (t. tuntijaksi), suolojen sopottajaksi. Paitsi sanan voimaan on suomalainen tietäjä luottanut myös katseen ja kosketuksen tehoon. Tauti käsketään poistumaan: minun silmin nähtyäni, käsin päälle käytyäni. Tässäkin kohden on kristillinen esikuva ilmeinen. Kateen silmien vastakohdaksi asetetaan Jeesuksen silmäi, ja kun rukoil- laan Jumalaa parantajaksi, niin lisätään: »Jeesus kaunis katsojaksi» eli »katsojaksi kaikkivalta». Niinikään toivotetaan: Kuhun käynevät käteni, käyköhöt käet Jumalan, t. kun ei käyne miun käteni, sopikohot Luojan sormet. Ja kovan tarpeen tullen on Jumalan itsensä autettava: A. Tule Jeesus tutkimahan, B. Löihe Luojakin loihtijaksi, paina paksu peukalosi. heitti sormensa lihaisen. Suomalainen tietäjä. 35 Kaikesta tästä johtopäätöksenä on nöyrä tunnustus: En minä mitänä voine turvatta totisen Luojan, ilman armotta Jumalan, Avun Luoja antakohon! Elävästi kuvastuu jumalallisen ja inhimillisen loitsijan suhde seuraavassa rukouksessa: Tule tänne Herra Jeesus. itseäsi kutsutahan! saa tänne hyvä Jumala. Kunis et jouva itse tulla, astu itse armollinen; et itse kehannekana, tänne Teitä tarvitahan, lähetä sulat sanasi, nimäesi mainitahan, heitä helteät kätesi! Suomalaisissa runoissa ilmenevä usko sanan vomiaan on niin- / ^ muodoin uskoa Junialan sanaan täysin kristillisessä merkity ksessä . ^/ U^ i Mutta runot tietävät vielä edelleen kertoa suomalaisen loit- sijan kehityksestä. Länsi-Suomen loitsuluvuissa hänen minuu- tensa hyvin vähän esiintyy, etupäässä vain pahan manaajana: »tuonne ma sinun manoan». tai muuten ahdistajana. Itä-Suomessa sitävastoin loitsija asettaa oman itsensä etua- lalle, osittain tosin turvautuen omistamaansa jumalalliseen sanaan ja persoonalliseen suhteesensa itse Jumalaan, jonka sijaisenakin maan päällä hän tuntee olevansa. A. Pois minä pahat paetan B. Minäkin poika Luojan luoma. Jumalan sulan sanoilla, ('.. Jeesus [on] minun isäni, Herran hengen huokumilla, Neitsyt Maaria emoni, voimalla Vapahtajan[i], minä Neitsyt Maarian poika, luvasta suloisen Luojan, D. Mie oon mies päästämähän, käskystä käpeän Herran. .lumala parantamahan. Viimeksimainittuun Jumalan .sijaisuuteen perustuvat tietäjän ni- mitykset maajumala ja puolijumala. Semmoisena loitsija kuvittelee olleensa kuudentena, seitse- mäntenä tai kolmantena miehenä itse luomisen työssä mukana: tätä maata saataessa, t. taivosta tähittämässä, ilmoa suettaessa: ilman pieltä pistämässä. Ja tulevaisiin tapauksiin nähden hän jumalaisen mahtinsa tunnossa sovittaa kuuluisat Kateenluvun sanat: »Jumalall' on on- nen ohjat, Luojalla lykyn avaimet», omaan itseensä: Itselläin on ilman viitta, ei katehen kainalossa, luonani lykyn avaimet, vihansuovan sormenpäässä. Mutta paitsi taivaalhseen alkuperäänsä ja siitä johtuvaan asemaansa itäsuomalainen tietäjä vetoaa myös maallisilta vanhem- miltaan perimäänsä henkiseen kykyyn: Enpä tänne lähtenynnä ilman innotta isäni, tieottani, talottani, varuksitta vanhempani. 36 Suomalaisten runojen uskonto. Heille hän omistaa saman noidan mainesanan kuin vastusta- jilleen: Mie oon noian nuorin poika, ei minuun pysty noian nuolet, vanhan tietäjän^ vasikka; eikä tietäjän teräkset. Käyttääpä heistä toisinaan lappalaisenkin nimitystä: A. Min' oon tietäjän tekemä, Tyriläisen tuuittama, min' oon lapsi lappalaisen. t. tyrjän tyttären tekemä. B, Mie oon poika pohjolaisen, lappalaisen liekuttama. Neljä kertaa »Tunturin Lapissa» käytyään hän pitää itsensäkin täytenä lappalaisena. Enkä ole lapsi lappalaisen, tässä poika Pohjolasta, enkä tietäjän tekemä, lapsi täyestä Lapista. Viimein hän esiintyy oikeana umpi-iiirjana. Ei siis ihme jos joku lappalaisten läheisyydessä elänyt loitsija on rohjennut kuvi- tella tarttuvansa tai todella tarttunutkin noitarumpuun käsiksi: Kumajatko kuusen kenkä, tämän noian noituessa, pemajatko peuran nahka, lappalaisen laskiessa? Toiselta puolen lappalaiseksi itseään nimittävä suomalainen tietäjä esiintyy nimenomaan sanoilla loitsijana. A. Ulkoa runoja kuulin, B. Jos lähen laulle tuolle — läpi tuohten loihteita. Mitä silloin lauletahan — Kasvoipa Lapissa lapsi, Lappalainen laulunpoika syntyi poika puolikuinen, se syntyi sysimäellä, lausui synnyt syytä myöten. kasvoi hiihhinkalolla. Jos näissä esimerkeissä vielä jäisi epäselväksi, tarkoittaako loitsija lappalaisella itseään, ei siitä voi olla epäilystäkään seuraavaan manaukseen nähden: Lähe Hiisi hiihtomahan, tämän turjan tultua, muu paha pakenemahan, tämän lapin laulettua. Oman laulunsa mahtavaa vaikutusta elävästi esittääkseen loitsija uskaltaa lainata kuvauksen luonnon muUistuksesta itse Jumalan hetken tullessa (s. 34). Jotta ennen aikoinansa välähteli linnan västi liikkui linna, järkkyi järvi, tämän noian noituessa, vuori vaskinen vapisi, tämän lapin laatiessa — torit linnan toisin kääntyi, tämän tieon tietäessä. Siten uhitteleva loitsija kerran yltyy nimittämään itsensä myös velhoksi, nähtävästi seuraavien säkeitten painostuksesta: tämän noian noituessa, tämän velhon vetäessä. tämän lapin laittaessa, Onko noitia noroissa, * Toisin: arpojan 1. taikurin. Suomalainen tietäjä, 37 velhoja joka veräällä? Onko noiat nuolissahan, Onpa j. n. e. velhot veitsirauoissahan? Eikä hän enää epäröi uhkaamasta vastustajaansa tämän omilla aseilla, veitsillä ja nuolilla: viilen vatsan vastuksilta, ammun noitia mahaan. Samoin näkijöitä vastaan, kuten on mainittu (s. 27), hän on panevinaan oman näkemiskykynsä, ja kiroamaankin hän pahoja henkiä avukseen kutsuen arvelee tarvittaissa pystyvänsä: Kun ma nousen noitumahan, nouse kuusi perkelettäi kiivaun kiroamahan — Vai joko yllytän yheksän? Ei hän edes arastele asettaa omaa persoonaansa julkisesti pa- halle puolelle: A. Kun ei He minussa miestä onhan tuossa veljessäni joka Hiiessä asuvi, helvetissä puuhoavi. Tähän kehitykseen on vaikuttanut, paitsi lappalaisten ja suoma- laisten yhteensulautuminen pohjois-Suomessa sekä etelämpänä lappalaisen ja pohjoissuomalaisen käsitteellinen sekaantuminen, myöskin se ankara vaino, jonka alaiseksi uskonpuhdistuksen jäl- keen katolisperäinen loitsiminen joutui muka paholaisen vehkeenä. Alituinen ahdistaminen johti lopulta vainotun »paavinpalvelijan» itsensäkin samaan käsitykseen. Nämät seikat eivät kuitenkaan yksistään riitä selittämään sitä perinpohjaista eroavaisuutta, joka on olemassa länsisuomalai- sessa ja itäsuomalaisessa loitsurunoudessa ilmenevän hengen välillä. Arkkipiispa Makarijn kirjelmästä tiedämme, että vielä 1500-luvulla oli Novgorodin alaisilta karjalaisilta pakanuuden ulkonaisetkin merkit hävitettävä, pyhät metsistöt poltettava ja kivet upotettava, vieläpä kastamattomat heistä kasteeseen saatettava. Keskiajan länsisuomalaiset luvut, joita epäilemättJi >uiimalaiset munkit ovat B. Ken milma kovin kokevi, niin se konnoa kokevi — elikkä emäpahoa, emähiittä hiioavi. käyttäneet 4a opettaneet, joutuivat itä-Suomeen saapuessaan vanH hempaa kantaa edust avain tietäjävanhusten käsiin. Muinainen tapa käyttää tilapäistä laulua hurmostilaan vievän innostukseni aikaansaamiseksi yhtyi lännestä tulleihin vakinaisiin sanakaavoi- hin. A. Borenius teki Vienan läänissä sen huomion^ettei loitsiessa ollut pääasiana luvun sisällys, vaan sen voimakas lausuminen! Kerskailevien alkusanojen tarkoituksena, kuvailee Lönnrot väitöskirjassaan, on saattaa loitsija intoihinsa eli haltioihinsa. Tässä tilassa hän käyttäytyy kuin raivostunut, ääntäminen käy voimakkaaksi ja kiihkoisaksi, suusta valuu vaahto, hampaat ki- ristyvät, tukka nousee pystyyn, silmät vääntyvät, kulmakarvat 38 Suomalaisten runojen uskonto. rypistyvät; tuon tuostakin hän sylkäisee, kiemurtelee ruumiillaan, polkee jalkaa, hypähtää ilmaan j. n. e. Ganander sanoo loitsijoita, jotka »ovat innoissaan, liikkuvat haltioissaan», kutsuttavan into- miehiksi, mutta huomauttaa nimenomaan, ettei heidän ole kui'ltu harjoittavan loveen lankeamista} Itäsuomalainen loitsija ei kuvaile itse menevänsä haltioihin, vaan nostattaa haltijansa lovesta luokseen: nouse luontoni lovesta, kanssani ka[r]ehtimahan, haon alta haltiani, nouse, niinkuin nousit ennen, luonani lovehtimahan, minun nostatellessani. Karehtia sanan Lönnrot selittää sekä hurmostilassa olemi- seksi että loitsurunojen lukemiseksi. Karehtija, jos a väärinkäsi- tyksestä on väännetty kaehtija, tavataan laulajan ja loitsijan ker- tosanana. Lovehtia on ilmeisessä yhteydessä lovessa eli haltioissa liikku- misen kanssa. Se esiintyy myös seuraavassa yhteydessä: Vastuksia voittamahan, Hiien talmat tappamahan, kiroja kerittämähän, noitia lovehtimahan. Väännösmuoto siitä lienee lapehtia:^ Nytpäs noiun noitujani, lapehin lapehtijani, jonka jälkiosan saanee lukea: lovehin lovehlijani. Vielä on huomat- tava keski-Pohjanmaalta muistiinpantu sanonta: »loihtea lonehtia» s. o. loihtia lovehtia, mikä ei ole muuta kuin kahden saman sanan eriaikuisen muodon toistamista: lovehtia ^ [loehlia) ^ loihtia. Vihdoin tavataan loihlemisen yhteydessä itse kantasana lovi. Tässä petäjäpesässä, tuhtoparta tuhkamassa, tässä honkahuonehessa, joka ei pelkeä piruja, täss' on lovi loihtemassa, eikä Hiittä hämmästy. Lovi sanalla on tässä ilmeisesti persoonallinen loitsijan merkitys. Sama merkitys on sillä yhtymässä lovin eukko, joka mainitaan tautien synnyttäjänä. Yleinen yhdeksän taudin ynnä muutamien yksityisten tautien synnyssä on johdannainen Lovelar, Lovehetar 1. Loviatar,^ jonka merkitystä valaisee myös sen sijalla kerran esiin- tyvä Noiaiar} Sen vaihdosmuodot Louhelar ja Louhiatar,^ joihin ^ Muistettakoon kuitenkin s. 15 mainitun mummon taintumiskohtaus, jo- hon liittyy selitys: »kun ei noidan sanat auta, lankee hän loveen». ^ Vrt. myös: »tämän noian noituessa, lapitessa lappalaisen.» ^ Kerran esiintyviä muunnoksia ovat: Loviatar (Gananderilla ilman oheen liitettyä runonäytettä), Luovatar, Lokahatar ja Launavatar. Myös Ampiaisen- luvuissa tavataan Loviatar kyyn kertosanana: »kytke kyikeri poikiasi, l oviatar lapsiasi»; eräässä toisinnossa viimeksimainitun sanan vaikutuksesta /a-alkuisena ja muutenkin vääntyneenä: Laverta. ■* Sitäpaitsi Tulenluvussa esiintyy pari kertaa noiau neito.. * Kerran Lauhiatar. Suomalainen tietäjä. 39 vielä Lohelar ja Lohiatar liittyvät, voidaan Lov(e)hettaresta läh- teneiksi selittää.^ Mutta nämä voidaan myös johtaa kantasanasta louhi, jonka kansanruno tuntee. Yhdessä Pahkanluvussa manataan: Suuhun Louhi Pohjolaisen, louhi käärmehen kitahan. Neljässä eri loitsujen kirjaanpanossa esiintyy tilapäisesti Louhi (kerran Louki) Pohjolan emäntä. Ainoa kertomarunon toisinto, jossa tämä säe tavataan, esittää Lemminkäisen lähtöä Luotolaan eli Väinölään, missä hän laulaa koirat Suomelan susien syödä ja sitten laulaa koko Luotolan perheen kultiin ja hopeihin, paitsi yhtä natoa. Siit' Louhi Pohjolan emäntä pataluuhi pauhatteli kovin suuttui ja vihastui. vaskilautan päälaelle, Lauloi Louhi longotteli, rautaruuhen jalkoihinsa. Esitys jatkuu Lemminkäisen surmarunolla, jossa ei kuiten- kaan Pohjolan emäntä esiinny enempää kuin alkuosassakaan, vaan Vuojelan emäntä. Pohjolan emäntä on tähän yhteyteen aivan vahingossa tullut eikä edes laulun kuvaukseen kuulu. Sillä kahdesti esiintyvä louhi sana on joko siirtynyt jälkimäisestä säkeestä edelliseen, joka on runo- mitallisesti liian pitkä; taikka on se Pohjolan emännän mukana tullen johtanut laulajan mieleen yleistä loitsijan kerskausta sisältävän runokappaleen, jossa sama sana esiintyy. Laulava louhi ei tässä merkinne muuta kuin edellä: lovi loihlemassa. Myös kertosana pataluuhi, jonka Lönnrot on korjannut pataruuhi seuraavan rauta- ruuhen mukaan, lienee luettava pala-louhi- ja ymmärrettävä noi- daksi pahassa merkityksessä. Louhi sanan alkuperää ovat miltei kaikki tutkijat etsineet germanilaisista kielistä. "Paitsi Edda-taruissa esiintyviin, edempänä esitettäviin nimiin, on sitä yritetty yhdistää kahteen sanaan, joista toinen merkitsee lentoa, toinen tulta. Edellinen K. B. Wiklundin selitys nojautuu sanayhtymään louhikäärme, jonka myös Agricola lohikäärmeen ohella tuntee ja K3~-) k. jolla on vastine skandinaavilaisessa yhtymässä: floghdraki. Jälki- jio^tye^ mainen sana on latinasta (draco = lohikäärme) germanilaisiin kie- ' ■ * , . , liin lainattu ja sitä käytetään meteorin synnyttämästä tulen- ^ lennosta. Louhikäärme siis tarkoittaisi lentävää käärmettä ja siitä päättäen myös louhi- pohjolainen lentävää pohjolaista, samoinkuin lento-hattara lentävää naisnoitaa. »Louhi Pohjolan ^ Vrt. myös kansanpuheessa: »jotka kulkivat lovessa, panivat louheen (lovheen) ja siinä sitten saivat niitä tietoja» (Sodankylästä). - Vrt. patahurja t. patavala eli pattovala (patto = rikos, rikoksellinen). 40 Suomalaisten runojen uskonto. emäntä» voitaisiin lukea »Louhi-Pohjolan emäntä», jolloin Louhi- Pohjola olisi muodollisesti samassa suhteessa louhi-pohjolaiseen kuin Tuli-Lappi tuhlappalaiseen. Mutta itsekseenkin louhi on voinut merkitä »tuulen, noitaa», kuten vanhassa norjankielessä flug tuu- liaispäässä lentävää lappalaista. Jälkimäinen E. A. Tunkelon selitys lähtee louhi sanan merki- tyksestä: »salama, kalevantuli», joka ainakin Karjalankannaksella kansankielessä tunnetaan. Louhi-pohj olaista ja Louhi-Pohjolaa vastaisivat silloin sisällykseltäänkin tulilappalainen ja Tuli-Lappi. Jos lisäksi louhi ja lovi^ voitaisiin pitää saman sanan vahvana ja heikkona asteena (vrt. esim. muinais-yläsaksan loug ja love = liekki), niin kansanomainen lovessa ja tulessa kulkemisen rinnasta- minen perustuisi ikivanhaan käsiteyhteyteen. Lovi sanaa on kuitenkin myös erikseen louhi sanasta selitetty. E. N. Setälä on sen yhdistänyt rakoa merkitsevään lovi sanaan. Säkeessä: »nouse luontoni lovesta», jolla toisinaan on kertosäkeenä: »syntyni syvästä maasta», saattaisi ajatella lovella tarkoitettavan maan rakoa manalaisen hengen olinpaikan merkityksessä.^ Miten lovi sanan alkuperä vastaisuudessa selvitettäneenkin, ^selvää ainakin on, että sen johdannaisen lovehtijan äänteellinen ja merkityksellinen muuntuminen loihiijaksi, josta kirjakielessämme on väärin muodostettu loitsija, vastaa suomalaisen tietäjän kehi- tystä hurmostilaan antautujasta sananvoimaan turvautujaksi. Tämä kehitys, kuten olemme nähneet, on tapahtunut länsimailta kulkeutuneen, keskiaikaisen, katolishenkisen loitsuluvun vaiku- tuksesta. ^^' Vainajat. Sekin käsitys shamanismista eli noitauskonnosta, että tämä perustuisi ihmistä luonnossa ympäröivien pahojen henkien pelkoon, on yksipuolinen ja erehdyttävä. Noidan toiminta on läheisim- mässä yhteydessä vainajainpalvonnan kanssa, joka ei ole ollut 1 Tämän sanan nval lappalaisetkin suonialaipilla lainanneet muodoissa love ja loge (J. Fellman, Antcckiiinsar II s, 118 ja Det skand. Litteraturselsk. Skr. VI s. 450). - Kuten esim. Kant. I 42: »minä marras maan rakohon, minä toukka Tuo- nijahan». Inkerissä merkitsee kolo ruumisarkkua. Vainajat. 41 ainoastaan suomensukuisille kansoille ja niiden naapureille yhtei- nen, vaan koko maapallolla yleinen uskonnonmuoto. Vainajia ei enempää kuin eläviäkään ihmisiä ole kuviteltu pel- kästään pahoiksi, yhtävähän kuin kauttaaltaan hyviksi. Ne olivat toiselle henkilölle suopeita toiselle vihamielisiä, toisena hetkenä hyvänsävyisiä toisena pahankurisia, epäkunnioituksesta ja laimin- lyömisestä loukkaantuvia sekä rukouksilla ja lahjuksilla lepytettäviä. Suuremmalla syyllä voi painostaa, että vainajain suhteessa palvojiinsa heidän hyvää tekevä vaikutuksensa tulee etualalle. Vainajaan kohdistuva palvonta kuuluu lähinnä jälkeenjääneille omaisille luonnollisena velvollisuutena. Tähän sukulaisten velvol- lisuuteen liittyy yhtä luonnollinen oikeus omistaa palvomansa vainaja suvun suojelushenkenä, suosijana ja puoltajana kaikilla elämän ja toimeentulon aloilla. Poistuneet suvun jäsenet pysyvät siten katkeamattomassa yhteydessä elävien kanssa ja syntyy suku- tunne, joka on kyllin pyhä ja voimakas pitämään koossa yhä lisään- tyviä jälkeläisiäkin heimona ja kansana. Vainajainuskoon perustuvan sukutunteensa on suomalainen loitsija runollisesti ilmaissut: Nostan suureni sukuni, yksinäisen ympärille, kuin on vankan vaaran paltti, heti heimoni ylennän, uron ainoan avuksi, kuin on pitkän pilvenrannan. Vainajainpalvonnan vallitsevaa asemaa esi-isäimmc uskon- nossa todistavat lukuisat kielemme sanat, joita on miltei kaikilta sen kehityskausilta säilynyt. Suomalais-ugrilaisille ja samojedi- laisille heimoille yhteinen on kalma, josta edempänä. Suomalais- ugrilaista perua on jättiläiskokoista merkitsevä koljo ja vastaava viron koll (koUi) eli koll (kolhi) 'kummitus'; mahdolHsesti se alku- perältään liittyy ikivanhaan indoeurooppalaiseen sanaan, jota edus- tavat gootinkiclen halja 'Manala' ja muinaisislannin Hei 'Manatar'. Indo-iranilainen lainasana suomalais-permalaiselta ajalta on marta eli marras, joka on kirjakielessämme säilynyt marraskuun nimessä. Vermlantiin 1600-luvulla muuttaneilla suomalaisilla on marras vielä käytännössä merkiten sitä, jonka on määrä kuolla. Jos ky- lässä oli marras, niin tuli yöllä pajaan takomamies, pieni harmaa ukko, laaja hattu päässä, ja hääräsi kirstunnauloja takoen. Lau- separsissa, esim. »maata martaana», s. o. lähellä kuolemaa, on se Suomessakin tunnettu. Runoissa sana tavataan sekä marras että marta muodossa. A. Mikä marran maasta nosti? B. Jos on marras maasta tullut. , ' Indoeurooppalaista alkuperää on mahdolHsesti myös keijunen 'y^ourHMA,'\ eli keijukainen. Keijuset eli keijungaiset ovat Gananderin mukaan '.zjuyjtu^ li. 384 — 1 'T' 42 Suomalaisten runojen uskonto. pieniä, lenteleviä henkiä. Ihmisten silmissä, jotka luulevat niitä näkevänsä ruumissaatoissa, kirkkotarhoissa ja teillä, ne näyttävät lumihiutaleilta, pieniltä lastennukeilta tai tulijuovilta; ne eivät ole muuta kuin kuolleitten henkiä. Niiden arvellaan ilmestyvän sinne, missä joku tekee hengenlähtöä ja missä on ruumis; niitä seuraa huoneen täyttävä haju, kalma. Runoissa tavataan keijunen muodossa keijulainen. Tavalli- sempi on kuitenkin muoto keiiolainen, joskus keiiulainen, ja sen kantasana keiio, joiden molempien vastineena voi esiintyä tuoni. Yhteissuomen-aikainen liettualainen lainasana on ennen mai- nittu (s. 26) kurko eli kurki. Jälkimäisen muodon Juslenius esittää sanakirjassaan 'kummitusta' merkitsevänä. Samassa merkityksessä hän tuntee myös sanan koukoi, joka on yhdistettävä liettualaiseen kaukas 'manalainen'; tämä saattaa kuitenkin olla alkubalttilaista aikaa varhaisempikin indoeurooppalainen laina. Runsaimmin on suomenkielessä eri aikoina lainattuja germa- nilaisia vainajainnimityksiä. Itse sana vainaja johtuu gootinkieli- sestä vainags 'raukka' (vrt. saksan ivenig 'vähän'). Merkityksen- vaihdos on sama kuin suomen raukka sanan ja siitä ruotsinlappiin lainatun rauke 'vainaja' välillä;^ mahdollisesti on itse raukka sana johdettava muinaisskandinaavilaisesta draugr 'vainaja, kummitus'. Peijaat eli peijaiset 'hautajaiset', peijaiset 'kirkonväki' ynnä peikko 'vainaja, kummitus' on yhdistettävä muinaisislantilaiseen feigr 'kuoleman oma' (vrt. ruotsin feg 'pelkuri'). Rajakarjalan itkuvirsissä esiintyy peikonen tuonikkosen vasti- neena ja runoissa peiko pellosta nousevana ja peltoon manatta- vana. Viikinkiaikaa myöhempi lainasana lienee kyöpeli, Gananderin mukaan »kummitus, joka telmii huoneissa, vanhoissa linnoissa ja näyttäytyy mestauspaikoilla ja kalmistoissa». Castren tämän joh- dosta päättää kyöpeli-nimityksen osoittavan erikoisesti rikoksel- lista vainajaa. Yleisesti se sovitetaan naimattomina kuolleihin, joiden uskotaan joutuvan Kyöpeliin eli Kyöpelin vuoreen. Varsi- nais-Inkerissä merkitsee kopeeti vanhaa poikaa ja piikaa. Sana vastaa saksalaista asunnonhaltijan nimitystä kobold eli kobel. Tämän ruotsalaista köbel muotoa edellyttää kyöpeli sekä Verm- lannin suomalaisilla paholaisen nimityksenä tavattu köpölö. Germanilaista alkuperää voi olla edempänä tutkittava tuoni sekä männingäinen, jonka jo Agricola vainajan merkityksessä tun- ^ Vrt. myös rukka sanan merkityksiä karjala nmurteessa 'vainaja' ja suomen- kielessä 'raukka'. Vainajat. 43 tee. ^ Pohjois-Hämeessä siitä tunnetaan lyhyempikin muoto män- giäinen. Saksankielessä männchen eli mängcn merkitsee pikku- i h m i s i n ä ilmest\'A'iä henkiä, erittäin erd 'maa' sanan yhtey- dessä: evdmännchen eli erdmängen, jota jo Lencqvist on »maahi- seen» verrannut. Vastaava nimitys ruotsissa on: de smä under jorden 'maanalaiset pienoisolennot'. Toiseen ruotsalaiseen vainajain nimitykseen: de iinderjordiska, liittyvät sananmukaisina vastineina, joita ei kuitenkaan tarvitse välttämättömästi pitää käännöksinä, viron maa-aliised ja suomen maan-aluisel eli manalaiset, joista runoissa vielä muoto maan-alainen on säilynyt. Että manalaiset ovat kuolleitten ihmisten henkiä on kansan- uskon muistiinpanoista helposti nähtävissä. Kirkkomaalle meni- jän manalaiset yrittävät ottaa kiinni. Kyläin välisille metsä^o- Ijiille ei uskalleta asettua yötulille, koska manalaiset käyttävät niitäl kulkuteinään. _ Manalaiset näkee unissaan ja kuulee niiden puheen, jos pääsiäisyönä kolmen tien haarassa pesee silmänsä ran- nalta löydetystä tuulen kuljettamasta äyskäristä ja pyyhkii rie- vulla, jolla ruumiin silmiä on pyyhitty, harjaten vielä päänsä ruu- misharjalla, sekä kaataa veden tienhaaraan ja ummessa silmin menee vuoteelleen nukkumaan. Valveillakin ollen niitä näkee sai- raan läheisyydessä, jos auringon laskun jälkeen tai ennen aurin- gon nousua katsoo rievun läpi. jota on pidetty vanhan ruumiin silmillä kolme yötä. .Jos sairas kuolee, niin manalaiset ovat pää- puolessa, muuten jalkain puolessa; sama käsitys kuvastuu sadussa Kuolema kummina. Myös runoissa on manalaisen merkitys kertosanoin ja kuvauk- sin tarkoin osoitettuna. A. Ikimennehen ihoon, B. Manalainen maasta nouse, Manalaisen vaattehesen, Hiuksi toinen hirveänä, Helmoin hengenlähtenehen. Pääkakara kauheana! Vainajain palvonta edellyttää tietysti uskoa elämään kuoleman jälkeen ja manalle menneitten jatkuvaan vaikutukseen maanpäällä. Siihen liittyvät aineelliset antimet edellyttävät lisäksi, että vain.ijilla kuvailtiin edelleen olevan yhtäläiset asunnon, vaat- teen ja ruuan tarpeet kuin heidän eläessään. Venäjän Karjalan vanhimmissa kalmistoissa tapaa jäännöksiä salvoksista, jotka peittävät vainajan hautaa. Xe on tehty aivan samaan tyyliin kuin ^'enäiän Karjalan vanhat asuinrakennukset» !f 1 Menningeiset muoto Agricolalla, e:n ensitavuussa e:ksi lukien, on yhdistetty muinaisskandinaavilajpeen minning '(vainajain) muistojuhla'. 44 Suomalaisten runojen uskonto. salvettu pienistä pyöreistä hirsistä ja taitekatolla varustettu. Kate- laudat ovat alapäissään pitkin reunaa veistetyt uurrosmaisille leikkeleille. Tämän rakennuksen vieressä tai päällä on leikkauk- silla kirjattu puupylväs, jonka ylipäätä peittää niinikään koris- teellinen pienoiskatto (kuva 6). Suomen itä-Karjalassa näkee haudalla neljä hirsikerrosta kor- kean rakennuksen, jonka päällä on räystäskatto ja päädyssä pieni ikkuna-aukko. Tästä ikkunastaan, jonka punaisia pieliä itkuvir- sissä kuvataan, uskottiin vainajan voivan seurata elävien toimia. Ikkunaksi tehtiin myös Inkerissä arkun päähän tai toiseen kupeeseen neliskulmainen 1 — 2 tuuman mittainen reikä, »että näkisi» vainaja. (Vrt. kuvaa 7 Venäjän Karjalasta.) Hautalöydöt Käkisalmen kihlakunnassa, joiden mukaan mui- naissuomalainen mies ja nainen on kuvattu Kalevalan selityksiä varten, todistavat, että vainajat haudattiin juhlatamineissaan ja että hän sai mukaansa niitä aseita ja työkaluja, joita eläessään oli käyttänyt. Nykyäänkin Suomen itä-Karjalassa vainaja pue- taan pyhävaatteisiin ja ohuesta nahasta ommeltuihin uusiin jalki- neisiin. Myös Hämeestä on tietoja, että ruumis oli hyvin puettava, sen ylle pantava vihkiäisvaatteet ja sukat, tai yleensä paraat vaatteet, kintaat käteen ja lakki päähän. Sirppi ynnä muita työ- kaluja muistellaan vielä pohjois-Karjalassa hautaan pannun. Muu- alla Suomessa vainajalle mukaan annetut esineet ovat uudenai- kaisempia, hänen kuvitellun matkansa varusteita: keppi ja raha- kukkaro sekä pikilanka, neula ja naskali ynnä nahkapalanen, ilmei- sesti matkalla kuluvien jalkineitten paikkaamiseksi. Viimeistä jäännöstä vanhasta käsityksestä, että vainajan oli saatava ainakin osa jälkeenjääneestä omaisuudestaan, edustaa tieto Savosta. Ruumista rekeen pantaessa oli särjettävä jokin talon parain kappale ja sanottava: »tuon saat, mutta et muuta». Sitten kuolleen henki ei hautauksen perästä enää tullut vaati- maan mitään. Niinikään Inkerissä isäntä- tai emäntävainajaa tuvasta ulos vietäessä kierrettiin hänen nimikkolusikallaan arkku kolmesti, jonka jälkeen lusikka rikottiin ja kappaleet nakattiin arkun jäljestä sanoen: »siinä on osasi, muuta et saa». Se tehtiin, ettei vainaja hautaamisen jälkeen enää tulisi perintöjakoa tekemään. Enimmän huomiota vaati vainajan ruuasta huolenpito, joka Suomalaisten runojen uskonto. Liperin Taipaleelta, samoin kuin Viron puolella juuri setukaisilta, on muistiinpantu itkuvirsiä. Inkerinmaalla sinne aikoinaan muut- taneet luterilaisetkin niitä laulavat, nähtävästi siellä vanhastaan asuvilta naapureilta opittuansa, kuten esim. kaularistin mainitse- minen heidän itkuissaan todistaa.^ Henrik Lättiläinen mainitsee virolaisten ruumiita roviolla polt- taessaan pitäneen peijaisia monenlaisin valituksin ja juomingein. Mutta olivatko mainitut »valitukset» (lamentationes) runomitallisia lauluja, ei hänen tiedonannostaan selviä. ^Määrättyjen muistinpäivien viettämisen, kuten 3:nnen, 9:nnen ynnä 40:nnen kuolinpäivästä lukien ynnä viimeksi vuosipäivän, jollekulle rikkaalle vielä kolmivuotispäivän, ovat kreikanuskoiset suomalaiset ilmeisesti venäläisten esimerkin mukaan järjestäneet. Tärkein muistojuhla, joka kaikille vainajille pidettiin, oli 1 liiiusviikkoisd, joita Inkerinmaalla nimitettiin myös maahanmätlä- jäisiksi ja joita siellä vietettiin kuudentena pyhänä peijaispyhästä lukien. Toisina muistinpäivinä suoritti kalmoilla käynnin yksi hen- kilö, tavallisesti nainen, muitten omaisten odottaessa kuolleen kotona. Mutta kuusviikkoisille, joita varten erityisesti valmistettiin juhlamokia, keitettiin olutta ja siistittiin pirtti, ainakin pöydän alus, »vainajain tila», kutsuttiin koko vainajan suku. Yhdessä käy- tiin kalmoilla ja vietiin kalmolllisei aikaisemminkin haudatuille suku- laisille; itsekullekin annettiin, paitsi viinaa, piirakka, kakku ynnä kananmuna, joka oli kalmistossa rikottava. Kun oli vainajan kotiin palattu, pantiin ruoka pöytään ja siihen vain yksi lusikka, ettei tulisi muita vainajia syömään kuin oman su\iin. Talon vanhus, savusteltuaan pöydän ympäryksen ja aluksen, ripoitteli suoloja, herneitä ja munaa pöydälle; sitten vasta päästi väen pöytään. Näitä murusia ei ollut kenenkään lupa syödä. Sitä paitsi pistettiin joka paistolajista murunen pyhäinkuvahyllylle, koloon, vainajien nautit- tavaksi ja annettiin siellä kauan olla. Aterioimisen aikana lauloi joku nainen eteisessä itkuvirttä, jossa pyyteli vainajia tulemaan odottelevien sukulaisten joukkoon. Aterioittua mentiin siinä jär- jestyksessä kuin oli noustu pöydästä ulos oven eteen kujalle ja ristit- tiin silmät kalmoille päin. Samalla pisti jokainen maahan pystyyn päretikun tai \itsanoksan kepiksi poistuville vainajille. 1 Kalevalassa Kullervo pitää huolta äitinsä hautajaisisla muun muassa mää- räämällä, »itkuvirsin vietäköhän, laulaen lascttakohon» (UK 36: 229^30). Näitä säkeitä vastaa yhdessä kansanrunon kirjaanpanossa: »itkien maahan pankaa, lau- laen katelkaa». Tämä kohta on kuitenkin pohjoisaunukselaisen kreikanuskoisen laulajan tilapäisesti lisäämä eikä runoon alkuansa ku\iluva, joten se oi muinais- suomalaisten itkulauluista mitään todista. Vainajat. 51 Suomen itä-Karjalassa kutsuttiin kuusneiulisiin sukulaiset ko- koon ja, jos talo oli varakkaanlainen, teurastettiin lehmä. Ennen -ateriaa käytiin hautausmaalla ja tuotiin sinne muiden hevosten kera yksi ilman ajajaa valjastettuna tyhjän reen eteen, jonka yli oli levitettynä valkoinen hursti; tämän tarkoituksena oli kuljettaa vainajain henkiä sukutaloon. Aterian loputtua läksivät naiset itkuvirttä laulaen pyytämään näitä vainajia tulemaan tupaan muista- jaisjuhlille. Kutsumattakin uskottiin vainajan kuusi viikkoa kuo- lemansa jälkeen kotona käyvän. Silloin asetettiin vainajan varalle pyhäinkuvain alle syötävää, jota eivät muut liiknttanppt Tverin Karjalassa pidettiin vainajaa varten kuuteen viikkoon saakka pirtin parassopen kohdalla käsiliina, johon tämä »kotiin käydessään» voisi pyyhkiytyä. Vienan Karjalassa uskottiin »muistelijaisiksi» annettujen esineit- tenkin tulevan vainajan käytettäviksi. Annettiin sitä ja sitä »muis- tella», esim. lakki, jottei vainajan Tuonelassa paljainpäin tarvinnut käydä. Muistajaisia ei saanut jättää kuolleelle pitämättä. Inkeriläi- seltä mieheltä, joka sen oli laiminlyönyt, oli kuollut vasikka. Unoh- dettu vainaja ilmestyi tälle unissa kertoen, että heillä oltiin juuri menossa kisoihin, mutta kun hänellä ei ollut mitään mukanaan vie- tävää, ei häntä päästetty iloihin osalle, jonka vuoksi hänen piti hakea vasikka kotoansa. Muutakin tavaraa voi vainaja käydä vaatimassa nukkuvalta, joka silloin unessa puhui kuultavalla äänellä. Epäilemättä on ilmestyksistä johtunut tilapäinen huolenpito määräaikaista muistelemista alkuperäisempi. Laiminlyönnin saat- toi arvata, kuten näimme, myös sattuneesta onnettomuudesta. Ilman sitäkin oli erityisissä elämäntapauksissa syytä ottaa huo- mioon kuollut omainen. Inkerissä morsian, jolta oli jompikumpi ^ anhemmista tai molemmat kuolleet, kävi läksijäisten aattopäivänä itkien hyvästelyllä kalmistossa. Hääaikaan oli hänen myöskin vietävä hääolutta vanhempain haudalle. Vielä enemmän oli uusiin nairhisiin menevän lesken syytä miesvainajaansa hyvitellä. Siihen selvästi viittaavat Agricolan muistosäkeet: »menningäiset myös heidän uhrinsa sait, koska lesket huolit ja nait». Vainajan suhdetta jäljelle jääneesen puolisoonsa valaisee vielä virolainen kansanusko. Kun toinen alkaa ajatella uutta avioliittoa, kääntyy vainaja hau- dassaan. Jos sitä jatkuu, rupeaa hän kotona kummittelemaan. Ensin tulee vain koputtamaan akkunanpieleen kolmasti. Jollei toinen sittenkään luovu aikeistaan, siirtyy kummittelija sisään tupaan ja tuo taloon onnettomuutta. 52 Suomalaisten runojen uskonto. Inkeristä saatu tieto, että vainajan haudalla käytiin ruokaa viemässä, kunnes ruumiin arveltiin mädänneen, jolloin ei sieluakaan enää missään uskottu olevan, edustaa nähtävästi vanhinta käsitys- kantaa. Myöhempi on yksityisten hautauhrien rajoittaminen yhteen vuoteen, minkä jälkeen vainaja siirtyi niiden joukkoon, joita yhteisesti määrättyinä vuodenpäivinä tai alkuperäisemmiu sukulaisten kesken sovittuina aikoina juhlittiin. Yhteisestä juhlasta suvun vainajain kunniaksi, jonka ajasta sukulaiset ovat keskenään sopineet, on säilynyt muisto Suomen itä- Karjalassa, JNämä »piirut» vietettiin yhden talon puolesta. Monta eläintä teurastettiin, ja kutsutut sukulaiset ynnä ystävät toivat tullessaan ruokia, joten jäi paljon jäljellekin. Vainajia varten katettiin eri huoneeseen oma pöytänsä, jolle oli yhdeksän viikon aikana joka päivä pantava jotakin: lusikka tai lautanen. Huoneen seinään lyötiin paljon vaatenauloja, joihin vainajat saisivat ripustaa vaatteitansa. Juhlan aattona tuotiin sekä kylmät että lämpimät ruuat pöydälle; tämän ympärille vielä asetettiin tyhjät tuoHt. Avat- tiin huoneen ikkunat ja mentiin joukolla kalmistoon pyytämään vainajia aterialle. Kukin kutsui omaisiaan, naiset itkien ääneen: »Tulkaat, isäntä ja emäntä vainaja! Tuokaa mukananne sukulaiset yhdeksänteen polveeni Sukulaiset, tuokaa mukananne kaikki tut- tavat!» Aamulla lähdettiin kylän kappeliin, kutsuen vainajat mukaan, ja sieltä palattiin takaisin vainajain kera. Sitten alkoi yleinen syöminen; myös karjalle annettiin juhlaruokia. Tämän juh- lan tavallinen aika oli kesällä, jolloin voi keräytyä paljonkin vieraita. Määräaikaista, kaikille kuolleille yhteistä muistojuhlaa vietti- vät Kraasnan kreikanuskoiset virolaiset kerran vuodessa ensimäisen pääsiäispäivän aamuna. Emäntä levitti pihalle liki veräjää puhtaan pöytäliinan ja asetti sille runsaasti ruokia: maitoa, juustoa, voita, lihaa, piirakoita y. m. Sitten alkoi kutsua kuolleita omaisia, maini- ten itsekutakin nimeltään. »Tulkaa isäni N. N. j. n. e. Itse tulkaa ja ottakaa mukaan lapsenne, tulkaa ruokamme ääreen ja juomamme ääreen! Minä teitä kutsun hyvällä mielellä, hellällä sydämellä; teille ensin annan, perästäjiäin itse otan.» Vaiettuaan jonkun het- kisen antaakseen vainajille aikaa syömiseen ja juomiseen, emäntä alkoi niitä jälleen pois lähettää. »Menkää pois, saakaa jo syöneeksi ja juoneeksi! Menkää sinne, minne olette viety, omaan paikkaanne itsekukin; lapsukaisia taluttakaa kädestä pitäen, menkää pois!» Ruuat, joista vainajat siten olivat osansa saaneet, vietiin takaisin tupaan ja asetettiin pöydälle, jonka ääreen perhe istuutui aterialle. Suomen itä- Karjalassa muistajaisia pidettiin kahdesti vuo- dessa: raaiinlsai (ven, radonitsa) keväällä pääsiäispäivästä lukien Vainajat. 53 toisen viikon tiistaina ja inuistinsuovatia 'm.-lauantai' syksyllä noin yhdeksän viikkoa ennen joulua. Inkerissä pyhitettiin yleisiä kaikille vainajille omistettuja muistopäiviä neljä: talvella liiikii- päivä paaston edellä, raatelsoi pääsiäisen aikana, helluntai ja su- botan suovatta 'lauantain lauantai' syksyllä. Viimeksimainittua, jolloin on »koko miero kalmoilla», pidettiin tärkeimpänä. Sil- loin taloissa teurastettiin ennakolta luvattuja pässejä ja pantiin olutta. Katolisuskoon käännytetyt suomalaiset ja virolaiset ovat vielä luterilaisinakin kauan viettäneet muistojuhlaa kaikille sukulais- vainajille yhteisesti marraskuun ensimäisenä eli Pyhäinmiesien päi- vänä. Mainittua päivää on roomalaiskatolinen kirkko vuodesta 835 virallisesti viettänyt pyhimysvainajainsa yhteiseksi muistoksi, sen lisäksi vuodesta 998 pyhittäen marraskuun toistakin päivää kaik- kien sielujen päivänä. Suomalaisilla etenkin itä- ja pohjoisosissa maata on tunnettu tämän syksyisen muistojuhlan nimenä kekri eli keyri. Ensi kerran ilmaantuu Käkri, joka »lisäsi karjan kasvon», Ao^ricolan karjalaisten Jumalain luettelossa. Kekrin lambat mainitaan Kuopiossa v. 167n pidetyn kirkollisen tarkastuksen pöytäkirjoissa. Vanhin kuvaus kekrin vietosta tavataan Eerik Castrenin ruot- sinkielisessä kertomuksessa Kajaanin läänistä vuodelta 1754. Hän sanoo kekriä eli Pyhäinmiesten päivää vietettävän kahdella tavalla, osittain pakanallisella suomalaisten muinaisen epäjumalan Kekrin kunniaksi, osittain paavillisella Pyhäinmiesten muistoksi. Paka- nallisen tavan mukaan juhlapäivän aattona tai aamulla hyvin var- hain teurastettiin puolen vuoden vanha lammas. Se keitettiin luita rikkomatta, eikä siitä saanut maistaa mitään, ei suolaakaan, ennenkuin se kokonaisena asetettiin pöydälle. Sitten oli se tyystin syötävä, ettei jäänyt mitään jätteitä. Kekri nimellä tarkoitettiin myös henkiä, joille mainittuna aattona valmistivat kaikenlaista syötävää ja juotavaa mitkä navettaan karjan menestykseksi, mitkä talliin hevosonnen saavuttamiseksi, mitkä suurten puitten alle ja suurten kivien luo pellolle tai metsiin, muutamat yhfaikaa kaikkiin mainittuihin paikkoihin. Paavillisen tavan mukaan isäntä otti Pyhätmiehet vastaan aattoiltana pimeässä pihalla, vei ne saunaan, joka oli niiden tuloksi siistitty ja erittäin kylpyä varten varustettu kylmällä ja lämpimällä vedellä ynnä vastoilla. Sinne oli myöskin pöytä valmistettu ruokineen ja juomineen. Isäntä toimitti siellä palvelusta määrättyinä aikoina ja lopuksi seuraavan päivän, n. s. sieluinpäivän iltana saattoi vieraansa pihalta myöhään pimeässä paljain päin kaataen maahan olutta ja viinaa. 54 Suomalaisten runojen uskonto. Myöhemmistä kuvauksista on täydellisimpiä A. Hyvärisen Suomen pohjois-Karjalasta. Keyriksi valmistettiin hyvät juhla- ruuat samalla tavalla kuin hautajaisruuat. Niitä ei saanut kukaan maistella, ennenkuin ne oli pöytään laitettu täydellisesti, kaikki yhfaikaa. Ateria oli tarkoitettu talon entisten isäntien ja emän- tien hengille, jotka tulivat vanhoille kotipaikoilleen keyrinä ja siitä syystä nimitettiin Keyriliäriksi. Aattoiltana niille lämmi- tettiin sauna ja valmistettiin kylpy lämpimän veden kera, haudot- tiin vastat ja pantiin esille saippuat, pyyhinliinat, vieläpä harjatkin, joilla sukisivat haudassa siinneet täit pois päästään. Sittenkuin itse mentiin koko joukolla saunaan, heitettiin tupa, jossa ruokapöytä odotti Keyrittäriä, niiden valtaan, että ne rauhassa -tulisivat ravi- tuiksi vuoden päähän päästyänsä. Kolmatta päivää keyrin aatto- illasta kutsuttiin keyrin henkien päiväkfii, silloin menivät kuolleet takaisin hautoihinsa lepäämään. Toisten pohjoiskarjalaisten tiedonantojen mukaan piti saunaan jättää valaistukseksi päre seinänrakoon palamaan. Keyrittärien kylpyaikana oli oltava hiljaa, ettei vieraita häirittäisi. Talonväki lähtiessään saunaan kiersi ympäri pihan, että Hengeiiäret pääsisi- vät suorinta saunatietä tupaan juhlapöydän ääreen. Tupaan pala- tessaan isäntä siunusteli: »joko nyt ovat vieraat ruualla olleet? > Meni sitten pöydän päähän ja nosti lusikallaan lientä, kaataen kerran pöydälle ja kahdesti lattialle. Kaikkia ruokia maistoi- vat isäntä ja emäntä ensiksi. Samoin kekriaamuna ei tohdittu mihinkään koskea, ennenkuin oli samat temput uudistettu. Myös- kin navettaan laitettiin Kekrittärelle ruoka kekrinpäivää vasten yöksi. * Pohjois-Savossa muistellaan keyrinä saunan lavoille levitetyn hurstit ja oljet, jotta Keyrittäret tulisivat sinne kylpemään. Yöksi oli laitettu makuuksetkin hyvin hyvistä vaatteista. Savosta henee sekin tieto, että väen lähtiessä kylpemään emäntä oli avannut peräpuolisen juoksuikkunan laudan ynnä lakeisen, jotta Kekrittäret pääsisivät sisään aterialle, joksi oli varattu rieskoja, piirakoita, läskiä, lihapaistia ja rokkaa, unohtamatta viinaakaan. Viitasaarella Niinilahden kylässä oli keyriaamuna viety kai- kista ruuista erityiseen uhrihuoneeseen. Toisen muistiinpanon mukaan oli uhriaittoja ollut kaksi ja niihin aina viety esikoiset viljoista ja kaikista tuloksista; mitä pieniä kapineita tehtiin, niin- kuin ruoka-astioita ja lusikoita, niistäkin annettiin osa. Aitat oli- vat kyläkunnan yhteiset ja niihin oli yhteinen avain. Toisin pai- koin pohjois-Hämeessä mainitaan ruokapöytä honkia varten key- rinä viedyn pellolle talon rajalle. Vainajat. 55 Etelä-Hämeen ja Savon rajalta, litistä, on tieto, että keyrinä j uskottiin tulevan myös sen, joka oli talosta vuoden kuluessa kuollut, ' illalliselle. Sille varustettiin kuppiin puuroa ynnä voita silmäksi / ja vietiin saunan patsaalle, Isonvihanaikuinen tarina koillis-Satakunnan savolaisalueelta todistaa, ettei keyriä ole ainoasti yksityisuhreilla kunkin talon erikoisena, vaan useamman kyläkunnankin yhteisenä juhlana vie- tetty. Ruoraskylä Multialla ja Ampiala Keuruulla olivat sitä vuoro- tellen viettäneet. Syötävä lammas oli jo vuotta ennen nimitetty ja sen oli pitänyt olla muita hyötävämpi. Joskus oli tapahtunut, että se oli kadonnut kohta, kun oli valittu, ja tullut vasta Pyhäin- päiväksi takaisin monin kerroin hyötyneenä. Keyriilärien nimellä, siis vainajain edustajina, kulkivat Savossa ja pohjois-Karjalassa oudosti puetut ja naamioitut henkilöt ta- losta taloon, kylästä kylään kestitystä vaatimassa, uhaten muuten särkeä uunit. Toisinaan lasten pelottimeksi puettiin Keyritär ni- minen: turkki nurin päälle, lusikat korviksi, keritsimet nokaksi ja kirves kaulaksi turkin hihaan. Oli myös tapana asettaa tuvan nurkkaan seisomaan oljista tehty kei/riukho, jolla oli maalattu naa- mari kasvoilla (kuva 12). Kekrinvieton tarkoituksena Aoricola mainitsee karjan kasvun lisäämisen. Lencqvistin mielestä on kysymyksenalaista, eikö Kekri pikemmin ole ollut pellonviljelvksen kuin karjanhoidon haltiana. Pellonviljelyksen kanssa ainakin oli läheisessä yhteydessä hänelle omistettu juhla, juhlanvieton aika j. n. e. Tämä vietto pantiin toi- meen loppusyksyllä, siihen aikaan jolloin vilja oli puitu ja jolloin oli tarjona runsaat määrät ruokia ja juomia. Mahdollisena Lenc- qvist kuitenkin pitää, että Kekri on hallinnut koko maataloutta. Muutamassa uudemmassa tnuistiinpanossa selitetään kekriä vie- tetyn syystä, että »muuten eivät eläimet elä eivätkä menesty vuo- den tulokset». Kekri sanan alkuperä on vielä selville saamatta. Ettei se ole minkään erikoisen jumalan nimi, kuten voisi päättää Agricolan lauseesta, on varma. Jusleniuksen sanakirjassa esiintyy köyri kummituksen ja kekri 1. kouri maanviljelysjuhlan merkityksessä. Tverin Karjalassa tunnetaan vielä nykyään kegri sekä syysjuhlan nimenä että sanana, jolla lapsia peloitellaan: »ka metsästä kegri tulou!» Luultavasti sama sana tavataan Kuollan lappalaisilla joulun- aikaisen nyljettynä jäädytetyn uhriporon nimenä (kevre 1. kovrc). Virossa ei kekri-sanaa tunneta, mutta »henkien päivän» (2/11) vietosta on 1600-luvulta alkaen kyllin kuvauksia, jotka todistavat juhlan yhteistä alkuperää. Koillis-Virossa vielä 1830:n tienoilla 56 Suomalaisten runojen uskonto. jokaisen talon isäntä laitatti sinä päivänä aterian sukulaisvaina- jille. Perheen mentyä navettaan tai muuanne piiloon, hän jäi yksin tupaan odottamaan kukonlaulua. Avasi silloin ovet kutsuen henkiä, itsekutakin nimeltään, niitä tervehtien ystävällisin sanoin ja käs- kien pöytään. Aterian aikana kyseli niiltä, kuinka olivat voineet, |ja kertoi tarkasti omat kohtalonsa. Kun luuli niiden riittävästi ra- vintoa saaneen, avasi taas oven ja näytti niille soih- dulla tulta, pyytäen tyyty- mään hänen halpaan tar- joiluunsa, kiittäen käyn- nistä ja kutsuen vuoden päästä uudelleen tule- maan. Lopuksi huiskutti \alkealla liinalla kolmesti itsekullekin jäähyväisiksi, lähettipä välistä niiden mukana terveisiäkin tut- taville Tuonelaan. Keski- Virosta on 1700-luvun lop- pupuolelta muistelma vai- najain vastaanotosta sau- nassa, jossa niitä ensin kylvetettiin itsekutakin nimeltä mainiten ja sitten käskettiin aterialle. Nämä epäilemättä yh- toissnnmnlnisot vainajain Valok. A. o. Heikel. Niemelän torpan Kekriukko Helsingin Seurasaareen laitettu. mui.-l sostan maasta mammoani. nostan ulos kalman ukset, kantajani kalmistosta, Manalan katot kohotan. Manalan majan olemme Tuonelan kodin kertona tavanneet sekä yksityisen haudan että vainajan yleisen olinpaikan osoitteena. Manalan ynnä Tuonelan merkitysten kehitystä voimme vielä havaita Maitoluvuista. Niissä ilmaantuu ajatus Manalan maidosta, jonka voi sieltä, samoin kuin toisesta talosta, itselleen hankkia; myös päinvastoin saattoi oman maitonsa menettää pahansuovan toimesta sekä muuanne pitäjälle että myös Manalle. Suomalainen loitsija osasi maitonsa palauttaa molemmista paikoista: Tule pois maito Manalta Ei maito Manalle joua, — jai piimä pitäjähältäi maito koissa tarvitahan. Sitävastoin lisämaitoa hän ei ottanut hankkiakseen kanssa- ihmisiltään, vaikka kyllä manalaisilta. Arvolleen soveltumattomana hän piti myös lähimmäisen maidon saattamista Manalle. A. En minä kysy kylästä, vähän on niitä ja hyviä, taho toisesta talosta, kut maion Manalta saavat, saan minä Manalta maion, C. Ken maion Manalle saattoi, lehmän tuoman Tuonelasta. erän toimen Tuonelahan, B. Paljon niit' on ja pahoja, itse menköhön Manalle, kut maion Manalle vievät • — itse tulkoon Tuonelahan! 64 Suomalaisten runojen uskonto. Karjanhoitoa ja maitotaloutta harjoittava Tuonela on hion- nolhsesti sijoitettu sinne, missä maanpinnan alle haudattuin vaina- jain uskottiin jatkavan maanpäällistä elämäänsä yhtäläiseen tapaan. Tämä mielikuva on säilynyt silloinkin, kun Manala eli Tuonela on yhtynyt kehittyneempään taivaan käsitteeseen. A. Manailenko maito viety B. Työnnän torven taivahalle, vai on tahottu taivahasen, pillin pilvihin asetan, vai on tuores Tuonelahan jott' tulis maito tuolta maalta, pilville pirajaville? — maito matkaisi Manalta. Työnnä torvet Tuonelahan, C. Tuo'os maitosi Manalta, pillit pilvihin lähetä! yheksästä taivahasta! Toiselta puolen ovat Manala ja Tuonela sekaantuneet myö- hempään pahan paikan käsitteeseen. Mainitussa Väinämöisen (< Jeesuksen) Tuonelanretkessä mainitaan vuode käärmeenkähyislä ja Lemminkäisen (< pätöisen pojan) surmarunossa paitsi käärme- peittoa tulikuuma kivialusta. Tarkimmin Tuonela ynnä Manala keskiajan runoissa vastasi- vat katolisen kirkon kiirastulta, jossa loitsija kuvaili esivanhem- painsa elävän. Ukkoni tulinen turkki, Tuonelasta tuotakohon, ämmöni palava paita päälleni puettakohon! Esitettyyn Tuonelan ja Manalan merkityksen kehitykseen kalma ei ole ottanut osaa. Niitä muodollisesti vastaavaa Kalmalaa ei Lönnrotin sanakirjassakaan tavata, vaikka kalmalainen sekä puhe- etta runokielessä tunnetuksi mainitaan. Monikolliset Kalman lapsel, poikasel ja lyliärel eivät eroa Tuo- nen lapsista, tijUärislä, piikasisla ja poikasista, joiden esim. maini- tussa länsisuomalaisessa tuudituslaulussa kuvaillaan kuollutta lasta pitelevän ja sille viihdytykseksi laulavan. Virolaisessa Kalman neidon kosinnassa tämä neito on yksi Tuonen tyttäristä. Väinä- möisen Tuonelanretkellä toruskelevat Tuonen tyttäret, jotka muis- sakin Tuonelankuvauksissa ilmaantuvat, saavat yleisesti kerto- sanakseen Kalman lapset, neidot 1. immet, pari kertaa yksikölli- senkin Kalman neidin pääsanan monikollisuudesta huolimatta. Mutta säe: »tuo venettä Tuonen tvttö». josta edempänä Tuonelan joen yhteydessä tulee puhe, saa Menan ja Aunuksen läänien ra- jalla, samoin kuin Suomen Karjalassa, kerrokseen: »lauttoa Manalan lapsi». Vasta pohjoisempana Vienan läänissä on tämän syrjäyttä- nyt säe: »lapsi Kalman 1. Kalman neiti karpasoa», jonka epäperäi- syyttä osoittaa myöhään venäjästä saatu sana. Kehityksen kul- kua valaisee vielä kirjaanpano, jossa mainitun kolmannen säkeen Hautausmaan väki ja haltia. 65 ohella on toinenkin säilynyt, sekä keskivälillä olevan Latvajärven toisintomuoto: »karpasoa kapo Manalan».^ Selvästi eri asteilla ovat toiselta puolen Kalman ukko ja akka, toiselta puolen Tuonen ukko ja akka, jotka siitä syystä ovat aivan erillään toisistaan esitettävät. Hautausmaan väki ja haltia. Siitä käsityksestä, että kukin vainaja asui haudassaan ikäänkuin omassa tuparakennuksessaan, johtui, niinkuin näimme, hautaus- maitten kuvitteleminen maanalaiseksi yhteiskunnaksi. Tällä niin- kuin maanpäälliselläkin yhteiskunnalla oli oma väkensä: hauiaus- maanväki, kristillisellä ajalla myös hirkkofuaan- eli J.irhonvähi nimeltä^^ Yhden luuitausni;i;ui ^•äki \o\ kokonaisLHKlfssaan lähloö liik- keelle. Joulunpyhinä, kun riihessä tai ulkona oli valkea tehty, hautausmaanväki tuli siihen lämmittelemään. Laskiaisyönä jos meni lähelle kirkkomaata ja kuunteli, niin kuului sieltä sihinää kirkko- maanväen kulkiessa toisesta kirkkokunnasta toiseen. Kirkonväki kohosi, kun meni hautausmaahan ja paneutui hautaan ruumiin sijalle arkkuun. Tuli niinkuin tiasen jälkiä hanki täyteen ja natisi kuin riihi kuivaissaan. Näöltään lastennuket siellä tanssivat. Palvelukseensa tietäjä sai kirkonväen siten, että vanhalla rahalla haudasta nosti ruumiista lahonnutta multaa lausuen: Äyrin nuoret nostetahan, vanhat vahvoilla sanoilla. Mullat pani riepuun, jonka pisti vasempaan kainaloonsa, ja rahan heitti hautaan. Kirkonväki oli otettava sellaisesta haudasta, mihin oli pantu oikeaan tautiin kuolleen syntisen ruumis. Autuaana kuolleen hau- dasta ei lähtenyt ollenkaan, ja jos otti semmoisen haudasta, joka oli noitumalla eli kitumaan pilaamalla kuollut, niin se kirkonväki ei ruvennut tekemään muuta kuin kituuttamaan joko ihmisiä tai eläimiä. Vielä parempi oli, jos tiesi, missä oli velhon ruumis jo kauan lahonneena, ja sitä multaa kaivoi, heittäen hopearahan lunastuk- seksi. Kun mullan kera tuli kirkkomaan aituuksesta ulos, ilmaantui ympärille aivan näkyväisellä muodolla lukematon joukko väkiä, 1 Kalevalan säe: »Ikenistä Kalman immen» (UK 26: 750) on Lönnrotin muun- tama kansanomaisesta »Tuonen neion» (VKL 17: [157]). 66 Suomalaisten runojen uskonto. jotka sitten seurasivat ja joita sai käskeä kuin ainakin palve- lijoita. Tätä väkeä on se, mikä myös sanottiin kalmanväeksi tai pel- kästään kalmaksi. Kalma otettiin tonkaisten lapiolla kirkkomaan multaa: Tänne on tullut isosi, tänne emosi, näytä minulle voimasi, tänne valtavanhempasi. anna minulle apua! Kolmannella kerralla mullasta selvisi ikäänkuin hämähäkki matamaan: puhtaaseen liinaan otettuna se muuttui tomuksi ja se oli sitten kalma. Mutta samoinkuin monet kalman kartanot eli Tuonelan tuvat ovat sulautuneet yhdeksi koko kalmistoa käsittäväksi Tuonelan tuvaksi, on myös hautausmaan monilukuinen väki asettautunut yhden henkiolennon alaiseksi ja edustettavaksi. Suomessakin on aivan yleisenä uskona, että ensimäisestä kalmistoon haudatusta tulee sen haulausmaan, kirkkomaan eli kirkon haltia. Haltia, Inkerissä myös haltias, on sukua sanalle hallita, joka on germanilainen laina (vrt. saksan hallen 'pitää'). Sen asemasta käy- tetään joskus pitäjä eli pitävä. Haltiaa vastaava nimitys ruotsa- laisessa kansanuskossa on rädande [räda 'hallita'), rädare, rad eli ra. Kirkonhaltia on Suomen ruotsalaisillekin hyvin tunnettu. Esim. Helsingin ja Espoon kaikissa kirkoissa on ollut kyrkräd, joksi on tullut ensimäinen uuteen kirkkomaahan haudattu. Suomalaisissa seurakunnissa on tavallisesti ollut yksi haltia kussakin kirkossa, jossakussa saattoi olla pariskunta haltiana. Kirkolle mennessä piti tietää haltian nimi. Kun hautausmaahan ensiksi haudatun kutsui nimeltä, niin sen haudan päälle ilmestyi luurangon näköinen haamu, joka samakalla äänellä rupesi puhu- maan. Jos kirkkomaan haltia oli lapsi, joka oli kuollut puhumatonna, tuli likeisin sukulainen tuoden sen edellään. Kirkonhaltia kuviteltiin toisinaan kirkon korkuiseksi. Haltiaa nähdäkseen piti ottaa haudasta vanhan ruumiin päänluu, jonka silmänrei'istä katsoi hautausmaalle ja suun reiästä puhui. Se tuli aivan luokse ja suuta antoi ensin, sitten kysyi asian. Lähtiessään haltia tarjosi kätensä, mutta siihen ei saanut kiinni tarttua, muuten se vei mennessään, taikka oli sitä kateltava leppäpalikalla. Erikseen tavallisesta hautausmaan väestä ja haltiasta maini- taan välistä vielä sotatanteren väki ja haltia. Jos oli kirkonväki pois ajettava, silloin otettiin avuksi sotatanterenväki, jota kirkon- väki pelkäsi. Jos taas joku oli pilattu kitumaan syöttämällä hänelle sotatanteren väkeä, piti pesuveteen panna kolme vanhaa rahaa, kukin eri valtakunnan, sekä kolmen sotatanteren multaa ynnä Hautausmaan väki ja haltia. 67 kolmen valtakunnan sota-aseista vuoltua terästä, sitten pestä kuten ainakin kalmasta ja pesuvesi viedä sotatanterelle. Sotatanterenhaltian sai puheilleen, kun auringon laskettua otti sotatanterelta vanhalla tuliraudalla kolmesta kohdasta maata, jonka pani nauskalinnun nahkaan ja kainaloonsa, ja kuhunkin kohtaan tipautti vasemman käden nimettömästä sormesta kolmesti verta. Mutta jos tämä haltiana esiintyvä (ensimäinen kaatunut?) oli vieraskielinen, piti viimeksi kaatunut kutsua tulkiksi. Jos sekin oli ummikko, niin ei auttanut mikään keino osaamatta sen kieltä. Runoissa hautausmaan eli kirkon väkeä nimitetään vanhaksi väeksi. Sieir on vanhoa väkeä, hongassa homehtunutta, iän kaiken istunutta, joka on kauan maassa maannut, maan alla maannutta, kauan liekona levännyt. Kirkonhaltia esiintyy välistä Puutunnaisen tiedustelussa kir- kon ukkona, akkana tai bjllönä. Kun lienet kirkon kierroksesta, kirkon tyttö kaunokainen, kirkon ukko, kirkon akka, korjaele koiriasi! Yleisempi ja vaihtelevampi on kalma sanaan liittyvä runollinen personoiminen Suomen ja Venäjän Karjalan rajaseuduilla, missä kalman- eli kalmislonhalliaa hautausmaan haltian nimityksenä muu- tenkin käytetään. A. Kalman ukko, kalman akka, kalman entinen eläjä! B. Kalman valtikka väkevä, kalman herra voimallinen! C. Kalman kultainen kuningas, kalman väki voimallinen! D. Kalman isännät, kalman emännät, [kaikki] kalmalainen kansa! Hautausmaan haltia on epäilemätön esimerkki paikkaan kiin- tyneestä vainajan hengestä. Mutta sama on muidenkin paikallisten haltiain alkuperä. Ennenkuin oli yhteisiä hautausmaita, saivat ruumiit tavallisesti jäädä hengenlähtöpaikalle. Joka kuoH kotona, haudattiin omaan mantuun. Joka metsässä heitti henkensä, kuo- pattiin sinne; Vienan läänissä voi vieläkin nähdä saloilla muisto- merkkejä kuolleista, joita pitkän matkan vuoksi ei ole kylän kal- mistoon kuljetettu. Veteen hukkuneenkaan noutamisesta ei entis- aikaan aina vaivaa nähty. Myöhemmät hukkuneitten etsinnässä käytetyt taiat todistavat, pttä vedessäkin kuviteltiin vainajain oleskelevan. Hukkuneen ruu- 68 Suomalaisten runojen uskonto. miin löysi, jos otti majava n päänluun ja sen silmien rei'istä katsoi järvelle. Missä näki manalaisten kähertävän veden päällä, siellä oli ruumis. Jos hukkunutta ei oltu löydetty ennen auringon laskua, niin siihen aikaan oli katsottava, mistä ensimäiset manalaisei nousi- vat veden pinnalle; siinä oli hukkunut. Nämä ensinnä leijailivat yhdessä paikassa kuin p e r h o s e t, sitten hajoilivat laajemmalle ja muuttuivat suuremmiksi. — Veteenkadonnutta etsiessä saattoi myös ottaa oletetulta hukkumapaikalta vettä pahkamaljaan ja siihen panna tuliraudan, jota oli kolme yötä pidetty kuolleen suussa, ynnä ukontuhnion. Kun veden pinnalle nousi kuplia, joiden ku- peessa näkyi manalaisten kuvaimia, niin miltä kupeelta ne näkyivät, sinne päin piti kulkea, kunnes kuvat katosivat tai näkyivät aivan kupeen harjalla, jolloin muka oltiin hukkuneen päällä. Vielä V. 1912 on muistiinpantu tajuisesti säilyneenä kansan- käsityksenä, että joka ensimäiseksi kuoli johonkin paikkaan, sen ihmisen henki pääsi sille paikalle haltiaksi. Esimerkiksi Satakunnan Eräjärvessä nähdyt haltiat ovat olleet naisia, syystä että ensi- mäinen järveen kuollut henkilö on ollut nainen. l' Paikallistuneista vainajista syntyneitä haltioita voimme eroit- taa kolme suurta pääryhmää: asuntomaan, metsän ja veden \ haltiat. Maan, metsän ja veden haltiat. Venäjän Karjalassa kerrotaan Aatamin, joka syntiinlankee- muksen jälkeen oli tullut köyhäksi, ettei voinut elättää kaikkia lapsiaan, mananneen ne metsään, veteen ja kuoppiin. Niistä joh- tuvat metsän, veden ja maan hyvät haltiat, jotka elävät näkymättö- minä meidän keskellämme ja joita tarvitessamme saamme palve- lukseemme. Sama kertoja muisteli vielä, mitenkä ennen veden- paisumusta syntiset ihmiset olivat pyrkineet Jumalan asuntoon, jolloin Jumala oli ne kironnut, niin että niitä oli satanut kolme päivää ikäänkuin rakeita maan päälle. Nämä kirotut henget elävät pahanilkisinä haltioina, metsähiiden tai vesihiiden väkenä. Molemmat tarut tunnetaan myös Skandinaaviassa. Eevalla oli niin paljon lapsia, että hän häveten niitä näyttää Jumalalle kätki osan vuorenrotkoihin. Jumala nämä kirosi Eevaltakin näkymättö- miksi, ja näistä saivat manalaiset ynnä vuoripeikot alkunsa. Kun taas Luciferin joukko viskattiin taivaasta alas, eivät kaikki pudon- neet helvettiin, vaan mereen ja maahan. Siten joutuivat veteen vedenhaltiat, metsään metsänhaltiat ja taloihin tontut. Maan, metsän ja veden haltiat. 69 Niinikään venäläiset tarinoivat Mikaelin alas heittämien pie- nempien paholaisten tulleen metsän, veden ja kodin hengiksi. Näissä myöhäperäisissä kertomuksissakin kuvastuu kansan- käsitys maan. metsän ja veden haltiain syntymisestä paikallistumi- sen kautta. Maanhaliia ynnä maanväki vastaavat ruotsinkielisiä nimityksiä jordrddan ja jordfolkei. »Maanväen asetukseksi») sanottiin asuin- paikan tervehdystä. Maanväki ei tehnyt pahaa, kun lähdettiin kartanoa kiertämään torstai-iltana kylpyvasta ja virsikirja mu- kana. Vasta oli sitten haudattava kodan tulisijaan ja viimeksi »loihdittava» Isämeidän ja Herransiunaus. Maanväki mainitaan tavallisesti nimellä maahiset. Lencqvist ne selittää maanalaisiksi pikkuihmisiksi, joiden kuviteltiin asustavan puitten, kivien ja rakennusten kynnysten alla ja joiden suosiota täytyi monenlaisin lahjoin tavoitella. Joka kerta kun olutta pantiin tai leivottiin, oli niille tarjottava esikoiset. Jos emäntä halusi karja- onnea, piti hänen antaa niille maitoa. Sen, joka muutti uuteen taloon, tuli ensi kerran sisään astuessaan kaikkein ensimäiseksi kumartua joka soppeen päin ja tervehtiä näitä maanalaisia asukkaita sekä uhrata niille suoloja, ohralientä ja leipää. Ken vettään heittämällä lai muulla tavoin tahrasi niiden asumusta, sai varoa rangaistusta taudin tai onnettomuuden muodossa. Tästä on johtunut maa- hiselle maasta tarttuneen tautiolennon merkitys. Yhdeksi Henkilöksi käsitetyn maanhallian Ganander esittää taloissa öisin hääräilevänä ihmisenhaamuisena ukkona tai akkana. Maanhaltiaa rukoiltaessa oli irroitettava lankku lattiasta ja aukon yli kumarruttava tai, jos mahdollista, mentävä tykkänään lattian alle. Suosiollisen maanhaltian saamiseksi uutta taloa rakennettaessa oli tärkeätä löytää sille mieluisa paikka. Vanhimman käsityksen mukaan oli tästä otettava selko unessa. Ensimäisellä tulella piti ensi yö maata täysissä tamineissa, niinkuin matkaanlähtijä: kirves kainalossa, puukko vyöllä, kintaat kädessä, kengät jalassa ja lakki päässä. Pään alle oli pantava tulukset ja yölepakko siipioravan nahkasessa. Sitten unessa näyttäytyi maanhaltia. Jos hän oli kohtelias, sai siihen tehdä talon, mutta jos oli vihainen, niin piti muuttaa toiseen paikkaan ja koettaa samalla tavalla. Silloin oli hyvä, kun näytti ison talon ja pyrki sisälle. Mutta siihen kohti, missä maanhaltia näyttäytyi, ei saanut tehdä asuntoa, vaan piti istuttaa u h r i p u u. Tälle uhripuulle oli tehtävä erityinen urkko, joka oli jokaisen uuden isännän uudistettava. Isän kuollessa piti pojan tietää, mikä oli tehtävä ja se suorittaa, ennenkuin vanha isäntä oli hautaan vietv; muuten maanhaltia suuttui, eikä ollut 70 Suomalaisten runojen uskonto. helppo lepyttää. Jos isäntä kerkesi kuolla tietoa jättämättä, piti arvalla määrätä henkilö, jonka oli mentävä pitämyspuun juurelle nukkumaan, taikka jos ei tarjennut, otettava sieltä maata päänsä alle; silloin maanhaltia neuvoi itse unessa, miten piti menetellä. Myös arpomisella tiedusteltiin otollista talonpaikkaa siten, että leveähkölle laudalle pudotettiin arpakapula. Jos tämän kärki kääntyi pohjoseen, oli maanhaltia vastahakoinen, vaan jos etelään tai länteen, niin myötämielinen. Sitten tehtiin maahan kolme rei- kää, joihin vuoltiin hopeaa. Talonpaikkaa ei saanut kolmeen vuoro- kauteen jättää autioksi, ettei joku ihminen aina olisi siinä ollut,, muuten saattoi siihen asettua »ruma» hallitsija. Mutta kolmen vuoro- kauden päästä tuli paikalle hyvä, oikea haltia, joka vartioi taloa pahoilta henkiolennoilta. Taloa rakennettaessa oli maanhaltialle uhriksi pantava neljän nurkan alle 1) vettä, 2) leipää, 3) rahaa, 4) syttä; niillä maa ikäänkuin »ostettiin». Uhreilla oli myös edelleen talon menestys ylläpidettävä. Kun keväällä ensi kerran keitettiin tuoretta kalaa, oli läikäytettävä vähän vadista maahan maanpitävällc. Samoin juustoa keitet- täessä oli ennen maistamista kotalieteen maanhaltialle annettava. Niinikään joka teurastuksessa tipautettiin tarkoituksella muutamia veripisaroita maahan. Kylvettävistä eloista keitetyn »kylvöpuuron» tähteet vietiin pitämyspuun juureen maanhaltialle; tälle myö& jätettiin puidessa riihenparsille jyväkimppu. Jos uusi asukas tuli taloon, niin hänen piti maanhaltialle uh- rata tähteet kaikista ruuista, mitä ensimäisenä kolmena päivänä syötiin. Milloin ei tietty paikkaa, mihin ennen oli uhrattu, kai- vettiin karjakodan lattiaan hauta ja siihen pantiin ruuantähteet. Milloin taas taloon muuttaneet uudet asukkaat eivät tienneet, mitä piti uhrata maanhaltialle, kaivoivat he asuinhuoneen nur- kan alle kolon ja siihen panivat kultaa, hopeaa, vaskea ja tinaa sekä kaikkein eläinten luita murusen kutakin. Kolmen yön perästä menivät katsomaan, mikä niistä oli kadonnut, ja sitä uhrasivat pitämyspuun juureen. Jos talossa oli maanhaltialle luvattu uhri eikä sitä suoritettu määrätyllä ajalla, niin saattoi taloon tuleva vieras antamalla sen uhrin ja oltuaan kolme yötä talossa viedä haltian mukaansa. Sitä estääkseen piti uhrata lapsi, vaikka keskensyntynytkin; sen henki tuli maanhaltiaksi ja silloin leppyi entinenkin. Näin tuli kaksi haltiaa, mikä olikin sen parempi. Viimeksimainittu tieto on saatu suomalaistuneilta lappalaisilta. Paitsi uhrien laiminlyömisellä saattoi maanhaltian vihoittaa meluamisella, kiroilemisella ja muulla pahalla elämällä. Inkerissä Maan, metsän ja veden haltiat. 71 on tapana sanoa, kun meluavaa väkeä taloon tuli: »nuo liikuttavat maahaltiaksenkin tilaltaan pois», ja jos joku kiroili: »ei pidä kirota, maahaltias on liikkunut tiloiltaan pois, häylyy». Perheenkeskis- ten riitaisuuksien vuoksi uskotaan haltian siihen määrin suuttuvan, että poistuu koko talosta. Karjakujassa muutamin seuduin Inkerin- maalla, missä se on talon ainoana käymälänä, on vain yksi määrätty paikka, jota voi käyttää, muu osa on pidettävä ihmisten tahroista siistinä. Erittäin on varottava tanhuan ovenpielien sekä kattoa kannattavien patsaiden juurien tahrimista, sillä niillä paikoin jou- tuu hyvin helposti maan sisässä asuvan haltian kanssa tekemisiin. Haltia on niin tarkka vaatimuksissaan, että antaa samassa talolle »merkin», vaikka tahrimisen erehtyisi tekemään tietämätön muuka- lainen. Talonväen asiaan kuuluu pitää vaaria heillä olevien vie- raittenkin käytöksestä. Myös maahan lankeaminen ja maan kamaraan itsensä satutta- minen voi vihoittaa maanhaltian. Inkerissä, jos lapsi loukkaa itseään maahan kaatumalla, mennään kaatumapaikalle kumartelemaan ja rukoilemaan; uhriksi pannaan maahan raha tai vaatekappale. Yleensä kun joku sairastuu, tiedustellaan ensiksi, onko hän missä langennut maahan. Taudin aiheuttajana on maanhaltia, samoin kuin maahinen, välistä saanut maasta tarttuneen taudin, maannenän merkityksen. »Maanhaltia ei nouse», sanotaan, jos määrättyjä varous- tai lepytys- keinoja käyttää. Asuntoa ympäröivän viljellyn maan väestä ja haltiasta eroit- tautuu viljelemättömän mefsän väki ja metsän hallia, joskus myös mrlsänpiläjäksi sanottu . Kyky nähdä metsänväkeä saatiin vainajilta. Rippileipä, jonka oli ehtoollisella suustaan ottanut, piti panna kuolleen suuhun, sitten astialla, jossa oli ollut kuolleen pesuvesi, hakea vettä ja viedä kuolleen vasempaan silmäkuoppaan; siitä oli kolmesti ryypättävä ja samassa leipä pureksimatta nielaistava, jos tahtoi metsänväen ilmestyvän ihmisen haamussa. Mutta jos lintuna halusi nähdä, niin oli ehtoollisleipä pantava itsestään kuolleen linnun suuhun. Jos metsänväen tahtoi saada avukseen, oli etsittävä yhdek- sältä veromaalta kultakin kolme »päivännäkemätöntä», puunkuoren alla kasvanutta muhkulaa, ja haudattava kaikki yön aikana kolmen tien risteykseen, josta oli kuollutta kuljetettu; kuta tiukempaan ne tiellä tamppautuivat, sitä voimakkaammaksi nousi metsänväki panijalle. Taikka oli otettava kolmesta muurahaiskeosta kustakin kolme muurahaisten lehmää ja ne pantava siipioravan 72 Suomalaisten runojen uskonto. nahkaan, joka oli pidettävä povessa paljasta ihoa vasten; silloin ei tarvinnut metsämiehen pelätä kiroja eikä kadehtijan silmänteitä. Metsänväen alkuperää valaisee seuraava syksyiseen vainajain- juhlaan liittyvä lyyli. Keyrin aattona oli koko perheen mentävä navettaan syömään keittopadasta maltaista tehtyä imellystä, jota sitten oli vietävä osittain tulisijoille, osittain metsään ison kiven leuan alle tervaskannosta tehtyihin puukaukaloihin metsänväen syötäväksi kaukalon reunalle asetetuilla leppäisillä lusikoilla. Kuten vainajat, voi metsänhaltiakm ilmestyä unessa. Piti mennä märkien maitten keskellä olevalle korkealle maalle ja vaaran pohjoispuolella sitoa kaksi näreen latvaa ja yksikantaisen pihlajan latva punaisella langalla, loitsien: Metsän ukko halliparta, pane kätes käärimihin, pane partas palmikkohon, pane kinttus kiintimihini Kun näitä siteitä oli kolme tehnyt ja ruvennut maata entisen muurahaispesän pohjalle, niin tuli nukkuessa metsänhaltia puheille ja neuvoi, mitenkä ja kenen tähden elukat menivät huk- kaan tahi mitä palvelusta piti tehdä lintuja pyytäessään. Herä- tessä oli vuoltava kultaa kolme sirusta makuupaikalle. Valveilla ollessaan sai metsänhaltian puheilleen muurahais- kekoon uhraamalla hopeaa tai viinaa taikka sormestaan verta; niin myös tekemällä tulen semmoisen puun kylkeen, jossa on koro • — se oli metsänhaltian puu — tahi kitkanvalkean semmoiselle pai- kalle, jossa oli kolme istuimeksi sopivaa kiveä, metsänlialliain istuinkivet. Metsänhaltia läksi mieluimmin liikkeille yön aikana. Mainittu kitkanvalkea oli viritettävä kello ll:n ja 12:n välillä juhannusta tai muuta juhlapäivää vasten yöllä, ja sitten odotettava, kunnes aurinko rupesi ylenemään; silloin tuli haltia. Sille ei saanut sanoa mitään tervehdykseksi, vaan piti antaa sen aloittaa. Ei saanut myöskään sanoa sinäksi eikä teiksi; siten puhuteltuna se ei virkkanut mitään, vaan läksi pois. Vasta sitten kun metsänhaltia kysyi mitä on asiaa, sai jutella, että on huono metsästysonni, ja pyytää parem- paa, niin kyllä antoi. Metsänhaltia kuviteltiin vanhan ukon muotoiseksi, jolla oli parta hyvin pitkä ja harmaantunut. Sen oma pituus vaihteli lyhyen ihmisen koosta korkean puun mittaan. Sen pää oli nähty ulottu- van petäjän latvaan, jopa puitten latvainkin yli katsovan. Samal- lakin näkemiskerralia oli metsänhaltian mitta voinut muuttua. Etäämpää se oli näyttänyt pienen miehen kokoiselta, vaan lähemmäs kutsuttuna oli suurentunut niin, että 9 askelen päässä oli ollut 6 kyynärän ja 3 askelen päässä 9 kyynärän pituinen. Toisen näke- Maan, metsän ja veden haltiat. 73 myksen mukaan se oli päinvastoin pienentynyt. Oli menty viiden tien haaraan ja kysytty: »onko haltia kotona?» Silloin oli alkanut metsä ruskaa. Niin pitkänä oli haltia ilmestynyt ensinnä, että sitä oli kolmesti käskettävä alenemaan. Metsänhaltian pukuun kuuluvana mainitaan välistä harmaa lierihattu ja naavaturkki. Muuten sen ulkonainen olemus vaihteli mielentilan mukaan. Milloin se oli mielissään, olivat kaikki vaatteen- reunukset täynnä kullanhohtavia koristeita, sen suuret ruskeat silmät katselivat lempeästi ja sillä oli naisen ääni; silloin seurasi hyvä saalis. Milloin taas se oli karsasmielisenä, ei näkynyt koris- teita ollenkaan ja se katseli jyrkästi; silloin ei ollut menestyksestä toivoa, vaan oli usein tapaturmakin tarjona, jonka välttämiseksi täytyi luvata joku uhri. Metsänhaltian suomasta saaliista oli sille tietysti esikoiset uhrat- tava. Metsämies saadessaan ensimäisen viljan itse metsässä keitti tai paistoi ja söi; suolet pani muurahaiskeon alle metsänhaltialle mieliksi. Toisen tiedonannon mukaan ei ensimäisestä saaliista val- mistettuun keittoon saanut suolaa panna, ennenkuin oli päälle tullut vaahtea, jota oli pantu tuohiseen ja viety metsään »palkinnoksi».^ Vihastunut metsänhaltia saattoi niinkuin maanhaltia ja yleensä vainajain henget kostaa tautina. Pelosta, että meisännenä puuttuisi, ei tohdittu jänistä ottaa langasta, ennenkuin oli lepänvarvuilla, eikä lintua rihmascsta, ennenkuin oli kuusenhavuilla pyyhitty. Metsäpolulle ej_s^anuj:, maata panna^sillä sitä pitkin kulkivat metsänhaltiat. Kerran oli metsässä makaavalle miehelle sanottu, että hän makasi heidän maltaittensa päällä. Metsänväki, jos oli suut- tunut, voi seisottaa metsään, ettei osannut mihinkään eikä pois päässyt. Jos pahaa tekemättäkin metsässä kävellessään joutui metsänhaltian jäljille, ei löytänyt kotiinsa. Metsänhaltian eksyttä- män sanottiin »metsistyneen». Pohjois- Viron meishaldijas ennusti äänellään, jota ei hyvillä mielin kuultu, aina jotakin erikoista tapahtumaa, toisinaan kuole- maakin. Metsänhaltiaa vastaa Suomen ruotsalaisten skogsrddand 1. -rädari, joka asuu isoissa metsissä, niissä pidättäen ihmisiä, etenkin lapsia. Tämä ilmestyy vanhana ukkona, joka on kooltaan hyvin suuri ja jolla on polviin ulottuva parta. Ruotsissa »metsänmiehen» (skogs- mannen) kuvitellaan katseltaessa kasvavan puun pituiseksi. Naispuolisia metsänhaltioita ruotsalaiset eroittavat »metsän- rouvan» (skogsfru) ja »metsänneitsyen» (skogsjungfru 1. -niifva). 1 Inkerissä kesän ensimäiset mansikat poimittiin kivelle ja jätettiin syö- mättä; niiden uskottiin joutuvan kuolleitten sukulaisten nautittaviksi. 14. 3»4 — 6 74 Suomalaisten runojen uskonto. Jälkimäinen oli Uudenmaan ruotsalaisten mielikuvituksessa edestä hienosti puettu, kaunis neito, mutta takaa ontto kuin halsteri tai kaukalo. Se saapui metsämiesten tulen ääreen, koettaen heitä vie- tellä. Sen kanssa uskottiin synnytetyn lapsiakin. Suomessa on meisänemäntä puhekielessä harvoin käytetty, etupäässä pohjois-Ruotsin suomalaisten keskuudessa. Länsi-Suo- meen rajoittuva, mutta siellä hyvin tunnettu on meisänneiisyl, joskus myös haapaneiisyekai nimitetty. Samoin kuin sen ruotsa- laista vastinetta sitä kuvailtiin etupuolelta hyvin kauniiksi ja kovin koreasti vaatetetuksi, sinisin silkin ja rintahelyin. Mutta taka- puolelta, jota ei mielellään näyttänyt, se oH kuin kaksihaarainen puutadikko, hiilihanko, luokka, vanha lauta tai tervaskanto. Mie- hiin se oli hyvin rakas ja kiusasi heitä perehtimään. Metsänneitsyen sai nähdäkseen Mikonpäivästä alkaen Pyhäin- miesten päivään kuusi- ja sammalmaalla yön aikana nuotion ääressä, siis siihen vuoden ja vuorokauden aikaan, jolloin vainajain henkien uskottiin olevan liikkeillä. Viljellyn ja viljelemättömän maan rinnalla on vesi ollut kol- mantena mahdollisena vainajain olopaikkana. Veteen ei kuiten- kaan niiden hikkumismahdolHsuus rajoittunut. Niinkuin mana- laisilla ja metsänväellä oh myös vedenväcllä vakinaiset tiensä, joita myöten vaelsivat kuivalla maalla. Ottaakseen selkoa mistä oh vedenväen kulku, koska semmoi- selle paikalle ei saanut taloa asettaa, lyötiin arpaa seuraavalla tavalla. Vanha tulirauta, jota oh pidetty kolme yötä ruumiin suussa, pantiin vesipataan. Kun soroja kohosi veden pinnalle, niin mihin suuntaan ne kulkivat, sinne päin piti siirtyä aina tulirautaa pudot- taen veteen. Niissä soroissa näkyi vedenväen kuvaimia, jos oltiin niiden tiellä; millä puolella niitä näkyi, sillä puolella oh tie. Suoranaisesti vedenväkeä nähdäkseen piti juhannusyönä istua alasti koskikivellä; tämän ympärille tuli vedenväki karkeloimaan. Mukaansa otetuksi sai vedenväen usealla eri taialla. Mentiin pyörteiselle virtasuvannolle ja heitettiin raha jokeen; kun pohjasta nousi soroja veden pinnalle, siitä otettiin vettä kolmesti pahkaiseen maljaan. Taikka mentiin järven rannalle sen tyynenä ollessa ja vaatteet riisuttua heittäydyttiin kolmesti vanhan nuottakodan kynnykseltä veteen. Mikä pohjasta kullakin kertaa tuli ensimäi- seksi kouraan, hetsottiin pajan ahjossa yhdeksi tuhkaksi ja kuivaksi. Sitä oli pidettävä matkassaan ja varjeltava, ettei koskaan päässyt kastumaan; silloin oli vedenväki toverina. Toisinaan taottiin van- halla tuhraudalla vesikiveen viisikanta ja siitä murenneet kivijauhot Maan, metsän ja veden haltiat, 75 pantiin silkkii iepuun. Myös kelpasi tähän tarkoitukseen joku kappale hukkuneitten rannalta löydetystä veneestä, niinikään rantaan ajau- tunut kuolleen hylkeen pääkallo taikka v e s i m y y r ä n pää. Vedenhallian, samoin kuin metsänhaltian, saattoi pakoittaa ilmestymään unissa. Oli pistettävä kaksi pihlajanvapaa virtaan pystyyn ja niiden yhteen sidottuihin latvoihin ripustettava saunan- kiukaasta otettu palanut kivi, niin kyllä vedenhaltia unessa neuvoi, mistä esim. tauti oli tarttunut ja miten oli parannettavissa. Nähtäville tuli vedenhaltia talvella pääsiäisyönä, kun järven salmelle väylän kohtaan teki avannon ja sen päälle asetti vanhan reen, jolla oli kolme ruumista vedetty. Tähän sitten itse istahti suussaan kolme vanhaa tulirautaa (jotka niillä olivat tulta iskeneet, voitiin pitää vainajina) ja heitti hopearahan avantoon. Silloin hyökäsi kolme kertaa vesi avannosta ylös, viimeisellä kerralla niin, että tuskin reenpajuilla pysyi kuivana. Kesällä saatiin vedenhaltia useammin keinoin näkyviin. Ju- hannusyönä vietiin kirkkomaalle hyvin vanhana kuolleen ruumiin hautaan visusti tukittu tyhjä pullo; siihen hikoumalla syntynyttä vettä tipautettiin pohjoseen päin juoksevaan koskeen. Taikka viskat- tiin kosken pyörteeseen juhannusyönä pyydystetty sammakko, minkä suuhun oli pantu elävän puun pakkulaa, jossa tuli kyti, ynnä hopeansirusia. Vieläkin voitiin ottaa pajapihdeillä, joiden tekijä oli tietymätön (luultavasti jo kuollut), kolmen hetteen poh- jasta likaa silkkiseen riepuun, samoin soraa kolmen kosken poh- jasta myötäpäivään pyörivästä pyörteestä, lisäksi rannalla itsekseen kuollutta kalanraatoa ja ne punaisella langalla käärittyinä upottaa pohjoseen päin juoksevaan koskeen. Jos veden päälle noussut haltia tahdottiin lähtemään mukaan jotakin tautia paran- tamaan, niin vuoltiin kultaa koskeen ja luettiin uhraus- eli miellytys- sanat; silloin se kulki sivulla yhdeksän askelen päässä, mihin vain meni. Kolmen vuorokauden päästä oli koskesta otettava panokset pois ja taas vuoltava kultaa sijaan, niin palautui haltia takaisin. • — Myös paikka ja aika oli tarkoin huomioonotettava. Oli mentävä kiven päälle, jota vesi ympäröi; muualla järvessä haltiaa ei näkynyt, mutta siihen tuli sydänyöllä. Vedenhaltia kuvailtiin kauniiksi ja punaveriseksi, sillä oli suuret ruskeat silmät ia pitkä musta tukka; ääni oli heleä ja ystävällinen kuin naisen. Tosin senkin puku ja kasvojen ilme voi vaihdella sa- moin kuin metsänhaltian. Jos se kalamiehen tulille ilmestyi koris- tuksissa ja lempein kasvoin, seurasi heti hyvä saalis; mutta jos oli kolkonnäköinen eikä vaatteissa ollut hopeasiloja, niin sai pahaa pelätä; silloin oli paras turvautua uhrilupaukseen. 76 Suomalaisten runojen uskonto. Samoin kuin metsänhaltialle oli vedenhaltialle saaliista esikois- uhri annettava. Ensimäisistä kaloista, jotka keväällä sai, piti keit- tää rantakala heti maalle tultua. Kun se oli valmis, oli itse lähdettävä pois kattilan luota ja kutsuttava vedenhaltia syömään. Ainakin oli ensimäisestä keitetystä kalasta, ennenkuin itse maistoikaan, pää vietävä järveen takaisin, ettei vedenhaltia moittisi, kun ei sille osaa annettu. Jos järvessä oli oikullinen haltia, niin piti sinne, ennenkuin pantiin pyydyksetkään, toisesta järvestä pyydetty kala viedä elä- vänä. _Ensimäiset kalat, jotka saatiin, oli sitten keitettävä murta- matta yhtään ruotaa. Näistä oli eroitettava ruodat niin taitavasti, etteivät katkeilleet, ja kokonaisina vietävä takaisin sille paikalle, mistä kalat oli saatu. Samoin kuin maanhaltia saattoi vedenhaltia vihastua paitsi uhrien laiminlyömisestä, myös melusta ja pahasta elämästä. Jos oli järvellä kiroiltu tai riidelty, piti sille kohdalle vuolla hopeaa, muuten pilautui kalavesi, vedenhaltia »hierautui». Vedenhaltian uskottiin näyttäytyvän varsinkin juuri ennen jonkun hukkumista siihen veteen, missä näkyi. Tämä usko liittyy läheisesti yleisempään käsitykseen, että kuolema johtuu vainajain halusta saada luokseen joku elävistä omaisistaan. Vedenhaltiaa vastaa ruotsalaisten sjörädand eli sjöräd. Sitä kuviteltiin Uudellamaalla välistä ukkona välistä akkana, toisinaan kauniina neitona tai lapsena. Naispuolisista haltioista käytettiin nimityksiä: hafsfru, 'meren rouva', ja sjöjiingfru, 'meren 1. järven neito'. Näitä muisteltiin nähdyn Vantaan koskessakin pääkaupun- kimme luona. Niillä kuviteltiin olevan pitkät hiukset ja yh olkain riippuvat rinnat.^ Veden sekä emäntä että neiio tunnetaan myös Suomessa, edelli- nen kuitenkin etupäässä itä-Suomessa, joten sen vastine on toi- saalta etsittävä. Jälkimäinen, paraasta päästä länsi-Suomeen rajoit- tuva henkiolento, on ilmeinen skandinaavilainen laina. Varsinais- Suomessa kerrotaan, mitenkä oli nähty merestä nousevan jättiläis- kokoisen vedenneidon, jonka hiukset ulottuivat polviin saakka ja rinnat olivat heitettyinä yli olkain. Vedenneidon alkuperää veteen kuolleitten hengistä valaisee satakuntalainen muistiinpano. Vaimo, joka oli jokeen hukkunut ja jonka ruumista ei löydetty, oli unessa ilmoittanut miehelleen, että oli vedenneitosten apulaisena. Venäjän Karjalassa mainitaan vielä vedenhaltian lapsi. Kun sen näki istuvan ja istumasijalta sai sen vaatteesta valunutta vettä, niin tätä oli hyvä käyttää voiteeksi kaikkiin lasten kipuihin. 1 Samoin kuvailtiin metsiinnoitoakin Ruotsissa. Maan, metsän ja veden haltiat. 77 Pohjois-Ruotsin suomalaisten metsänemäntä mainitaan hui- vinsa yhteydessä. Meisänemännän huivi oli hienoista, pehmeistä juurista kudottu, kooltaan kyynärää ristiin, tupsulaitainen ja rus- keanvärinen. Sen joskus metsänemäntä itse antoi paimenelle, mutta sen voi etsimälläkin saada. Kun juhannusyönä läksi metsään käve- lemään, haudasta otetun ruumiin vaatteissa ja mukanaan koiran päänluu, jonka silmien rei'istä katseli, niin sen löysi. Metsänemännän huivi kun oli löydetty, piti se kastaa kuin lapsi ja panna sille kuin lapselle nimi, vaimonpuolinen. Huivin piti olla kastettaessa kääryllä ja naisen pesty paita ympärillä, kääryn pää vain paljaana. Sitten oh sitä säilytettävä paikassa, jossa ei ollut auringonpaistetta, ja aina puhuteltava kuin henkilöä nimeltä, niin se ei kulunut pitäessä. Jos se henkilö kuoli, joka metsän- emännän huivin oli löytänyt ja tuonut taloon, piti uuden omistajan käydä metsässä umpilähteen vedellä huivi uudelleen ristimässä, muuten se muuttui aivan palaneeksi nukaksi. Metsänemännän huivi piti aina olla metsämiehellä mukana. Milloin se tuntui kostealta ja muuten lauhkealta, oli metsänhaltia mielissään. Mutta jos se oli kuiva ja kankea, niin oh luvattava joku lahja taikka vuoltava hopeaa muurahaiskekoon. Jollei siitäkään ollut apua, niin piti ruveta nukkumaan ja panna huivi päänsä alle, silloin näki unissa mistä haltia oli suuttunut ja mitä oli tehtävä. Metsänemännän huiviin uskottiin olevan haltian yhdistettynä, joka varjeli talon kaikenlaisilta pahoilta henkiolennoilta. Paimenelta, joka sen oli saanut, eivät karhut syöneet elukoita. Sen päähänsä panemalla voi keksiä elukan, jonka metsä oli peittänyt, löytää aarteen ja nähdä kaikkia haltioita, vieläpä tehdä itsensä näky- mättömäksi ja kulkea ilmassa mihin tahtoi. Esitetty metsänemännän huivi on yhdistys kahdesta muualla tavattavasta mielikuvasta. Toinen on metsänne itsyen antama paiia^ joka ei kulunut eikä tarvinnut pesua, vaan katosi, jos kertoi, keneltä sen oli saanut. Yhtäläisen paidan, joka oli hieno kuin mäihnä ja säilyi niinkauan kuin ei kenellekään sen alkuperää ilmaissut, saattoi saada vedenemännäliäkin. Toinen on näkymättömäksi tekevä lakki, joka on yleisesti manalaisille omistettu pukuesine. Suomestakin on muistiinpano, joka tämän päähineen selvästi asettaa vainajain yhteyteen, vaikka kummituksesta käyttää paholaisen nimitystä. Kolmen ruumiin arkuista otetun oksanreiän läpi katsomalla voi nähdä »pirun» päässä hatun, jonka voi temmata sen huomaamatta ja pitää omassa pääs- sään. Silloin se avopäin seuraa ottajaa odottaen, milloin tämä an- taisi hatun takaisin. 78 Suomalaisten runojen uskonto. Vielä ovat huomattavat vedenemännän lehmät, jotka nousivat vedenpohjasta maanpäälliselle rantalaitumelle ja joita tämä kutsui kotiin niinkuin muukin emäntä: Se Kirja, se Karja • — maanalainen MaatikkiniI Vedenhaltian lehmät jos näki maalla vallattomina kävelemässä, niin ilman taikomisettakin - — kiertämällä ne sai estetyksi takaisin järveen menemästä ■ — saattoi niitä kesytellä itseensä. Lehmän, joka taipui lähtemään mukaan, tahtoi vedenhaltia antaa; mutta jos ei taipunut hyvittelyyn, niin ei saanut pakoittaa. Talossa oman karjakellokkaan kanssa sitten vanhalla tuli- raudalla kiersi maata myöten ympäri kumpaisetkin samaan piiriin ja siinä kierroksessa lypsi vedenhaltian lehmän. Maidon hautasi maahan inaanhallialle, ■ — jollei tiennyt, mihin paikkaan ennen oli uhrattu, niin likimmän puun juurille • — silloin maanhaltia piti huolen, että tulokas pysyi karjassa. Joka kerta kun vedenlehmää lypsettiin, piti kolme ensimäistä kertaa vetäistä maahan, sanoen: »osa maalle, osa veelle, osa ilman olijoille», silloin maanhaltia pysyi mielissään. Kun oli vedenlehmälle saatu kymmenes vasikka, niin se tapet- tiin ja veri ynnä luut kokonaisina uhrattiin maanhaltialle. Sitten juhannusyönä vietiin lehmä yhdeksän vasikkansa kanssa löytö- paikalleen, johon tuli muitakin vedenlehmiä. Silloin piti vedenhaltia kutsua puheille ja kysyä, montako hän antaa, mitkä ja minkänimiset sekä mitä hän panee uhriksi, joka piti täyttää tai olla ottamatta. Kun itse vedenlehmä vihdoin tapettiin, piti sen veri samoin antaa maanhaltialle, niin pysyi karjan onni hyvänä. Suomen ruotsalaisillakin on ollut yhtäläisiä mielikuvia sekä veden- että metsänhaltian lehmistä. Nämä perustuvat ennen mainittuun käsitykseen, että manalaiset harjoittivat yhtäläistä karjanhoitoa kuin ihmiset maan päällä. Vedenemännän karjan näimme maanalaiscLsi nimitettynä ja kotiin viedyt vedenhaltian lehmät asetettuina läheisimpään yhtey- teen maanhaltian kanssa. Aivan samoja taikoja on käytetty nimen- omaan manulaislen lehmiä anastaessa. Huomatessaan ne piti myötä- päivin kiertää ympäri, ennenkuin niihin koski. Kun oli tuotu oman kellokkaan luokse, kierrettiin ne vielä yhdessä vanhalla tuliraudalla. Ensimäistä maitoa annettiin kaikille talon elukoille ennenkuin ihmisille ja näille taas nuorimmasta lapsesta alkaen vanhimpaan asti. Manalaistenkin lehmiä ensikerran lypsettäissä pirskoiteltiin maito laitumelle ja maanhaltian uhripaikalle, niin tämä piti huolen kar- jasta. Ei manalaisten lehmiä eikä niiden jälkeläisiä ollut lupa myödä kenellekään mistään hinnasta, mutta lahjaksi sai antaa . Maan, metsän ja veden haltiat. 79 Viimeksi on mainittava^ vedenhaltian soitannollisuus, joka samoin skandinaavilaisesta kansanuskosta on hyvin tunnettu. Verrattain myöhäistä lainaa suomalaisissa taioissa soittotaidon hankkimiseksi osoittaa viulun mainitseminen sekä vedenhaltian esittäminen enimmiten pahana olentona, jopa nimenomaan piruna ja paholaisena. Kun meni juhannusyönä koskeen kolmannen kiven päälle viulu mukanaan ja kutsui vesihiiilä, niin se tuli istuutuen selitysten samalle kivelle ja ojentaen leveän nahkavyön, joka ulottui kumpaisenkin ympäri. Tätä ei saanut panna palkimeen, vaikka hihnan solkeen pistikin. Vesihiiden soittaessa edellä piti soittaa niin, että veri kyntten alta tuli. Kylliksi opeteltuaan vesihiisi paiskautui äkkiä koskeen. Kun näki, ettei saanut seuraa, alkoi se vettä koskessa paisuttaa. Silloin oli hukkumisen vaara tarjona, jollei pian ollut maalla. Mutta suomalaisten käsityksen mukaan omisti soittimen myös metsänhaltia. Jos itsekseen kuolleelta ruumiilta otti vasemman käden tapoineen, sijalle pannen itsekseen kuolleen lampaan lavan, ja kalliolle, johon ei päivä paistanut, meni ikäänkuin soittamaan Tapionnäreen (kts. edempänä) oksa jouscna, niin tuli metsästä musta mies ja antoi ruumiinlavasta viulun, jolla sitten taisi soittaa kaikki pelit, vieläpä panna tuolit ja pöydät tanssimaan. Että veden- ja metsänhaltiain soitannollisuus on yleisesti henki- olennoille kuuluva ominaisuus, todistaa tieto Suomen itä-Karja- lasta, jossa uudenaikuisen viulun sijalla mainitaan vanha kantele. Jos tahtoi oppia kanteleella soittamaan, piti istua saunan uunilla kolme vuorokautta.^ Sen ajan kuluessa tuli soitonneuvoja. Jos ei vielä tullut, niin piti istua yhdeksän vuorokautta; siihen asti tuli varmasti ja opetti. - Muutamassa runossa, jossa loitsija ensin on manannut esille sukulaisvainajansa, hän kutsuu lisäksi kaikki maahan, metsään ja veteen paikallistuneet henkioli-nmtt. Nouse maamo maanalainen, metsässä metsällisiä, taatto turpehen takaineni ■ — ve"essä ve'ellisiä. Mi on maassa maahisia, tulkoon kaikki miun avuksi! Viljeltyä aluetta osoitetaan runoissa nimityksin: maa, Diantu, piha, pelto, penger, nurmi, niitty. Monikollinen maan eh mannun väki on Naimakansan luvuissa, 1 Samoin Suomen ruotsalaiset uskovat uakiu ilmestyvän opettajaksi soitta- jalle kolmantena yönä. - Tämäkin taika on sittemmin sovitettu myöliemmälle itäsuomalaiselle soitto- koneelle, harmoonikalle. 80 Suomalaisten runojen uskonto. joka vaarallisella matkallansa on turvan tarpeessa, tavallisesti kuvattu miekkcuniehiksi, hevosuroiksi tai peviuroiksi. A.Anna mannusta väkeäl C. Hiekasta hevosurohot. B. Nostin maasta miekkamiehet, D. Otatko maasta mannun miehet, mannun aikuiset urohot. pellosta periurohot? Maan eli manteren hallia on Maan (s. o. uuden asuinpaikan) tervehdyksessä ja Maahisen manauksessa hyvin yleinen. Mannun yhteydessä esiintyy vähstä toisintomuoto hallilsija. Rinnakkais- niminä tavataan joskus maan pitäjä eli pitävä sekä maan henki, joka vastaa ruotsalaista jordande. A. Maan haltia, manteren haltia! manteren haltia! B. Terve manteren alainen, D. Maan henki, hyvä henki, terve mannun hallitsijai haltia maan matalan, C. Hyvä maan pitävä, pyhän penkeren pitäjä! Yleisen maanhaltian ohella sekä ilman sitä käytetään eri ikä- kausien ja sukupuolien osoitteita. Vanhempi miespuolinen haltia on maan eli mannun imuunn. manun) kuningas, maan, mannun eli manteren isäntä tai mannun ukko. A. Maan kultainen kuningas, uros aitojen asuja, hopeainen hallitsija! seinävierten seisoksija! B. Oi ukko, manun isäntä, C. Ukko musta, maan isäntä! manun kultainen kuningas, D. Terve manteren isäntä! Joskus kutsutaan avuksi pellosta peri- isäntä eli peripenkeren isäntä, mainitaanpa myös nurmen tai niityn ukko. Maan isännän ulko- muotoa kuvailee kerran esiintyvä mainesana paksuparla. Vanhempi naispuolinen haltia on maan eli mannun emäntä tai mannun eukko, esim. A. Maan ehtoisa emäntä! mannun kultainen kuningas, B. Mannulan maan emäntä! mainio manuen emäntä, C. Manun eukko, maan emäntä! maan ehtoisat eläjät, D. Mannun ukko, mannun eukko, maan vartijat vakaiset! Harvinaisempia nimityksiä ovat pellon entinen emäntä sekä nur- men eukko ja niityn akka. Sitävastoin on yleisimpiä akka manteren alainen, jolla tavallisesti on rinnakkaissäkeenä poika pellon poh- jimmainen. Sama nuorempi miespuolinen haltia tavataan joskus ukonkin yhteydessä. Mannun ukko maasta nouse, poika pellon penkerestä! Usein on hänellä nimenä maan eli mannun sulho. A. Maan sulho, mannun sulho! B. Maan isäntä, mannun sulho! Tämä mannun sulho saa toisinaan mainesanakseen kelta- eli kulta- hattu. Maan, metsän ja veden haltiat. -81 Nuorempi naispuolinen haltia on: Maan tyttö, mannon tyttö, pihan tyttö, pellon tyttö! Tyiön asemella on tavallisesti jälkiosassa kumpaakin säettä vaihte- lun vuoksi neiti. Runomitan vaatimuksesta on myös mannun muo- dostettu kolmitavuiseksi: mamien tai tavallisemmin Maniaan. Maan tytti, Manulan neiti, pihan tytti. pellon neiti! Manillan neidosta on välistä vielä tehty Manalan neito. ^ Jälkimäisessä säkeessä, sen toisiin yhteyksiin jouduttua, on pelto kokonaan syrjäyttänyt pihan, taikka on pihan tytöstä alku- soinnun vaatimuksesta tehty piika. A. Pellon tyttö, pellon neiti, B. Pihan piika, pellon neiti, Pellon entinen emäntäl akka manteren alainenl Maanhaltian uskottiin varsinaisesti varjelevan maanviljelystä sekä sitä osaa karjanhoitoa, joka toimitettiin kotikartanolla. ABC. Akka manteren alainen, juota minun juolahani, poika pellon pohjimmainen! apata alanenäni, A. Pane turve tunkemahan, turvuta turilahani maa väkevä vääntämähän metisestä ammehestas! — maasta maksan karvaisesta I Käy sie yöt suka käessä, B. Nostaos oras nokinen! päivät vihko kainalossa C. (Liinaa ja pellavaa kyl- esitse tämän emännän! — vettyä): Maan isäntä, mannun sulho. Saoin haaroin haarattele, poika pellon pohjimmainen, tuhansin neniä nosta! akka manteren alainen, Tulkaan Viron virpiä, tuo pieniä pihalle. Suomen sulkkua, kaunihia kartanollr kuninkahan pojan jousen jän- iällä tämän isännän, nettä! elinajalla emännän! D. Akka manteren alainen, Akka manteren alainen, piika pellon pohjimmainen, minkä vettä juottanen. Syötä minun syölähäni, se meeksi muuttaos! Viljelemätöntä maata runot kuvailevat sanoilla metsä, korpi, salo, kumpu, aho, viita, kangas, suo, saari. Tavallisimmasta metsästä on vielä muodostettu paikannimen tapainen Metsola. Metsänväkeä ottaessa tai metsännenää asettaessa esiintyvät maan miehiä vastaavat Metsolan miehet ja korven eli kummun uroot. A, Metsolan metiset miehet, korven kultaisen sisästä, korven kultaiset urohot käykätte minun väkehen! Metsolasta, Mieholasta, B. Metsolan metiset miehet, 1 Päinvastoin on Manalaisesta muunnettu Manulainen: »Jos sinä Manu- lainen maasta lienet, Tuonelainen turpehesta». 82 Suomalaisten runojen uskonto. kummun k. u. M. M., parahasta Parholasta, hyväisestä Hymölästä, antaos mulle anteheksi! Yksiköllinen metsästä ilmaantuva mies kuvataan taioissa toisi- naan samoinkuin metsänhaltia puitten pituiseksi. ' Saan minä metsästä miehen • — korpikuusien pituinen. Ylimalkainen metsän Jiattia mainitaan runoissa harvoin. Enim- miten on tämä sekä iältään että sukupuoleltaan määrätty. Metsän vanhempi miespuolinen haltia saa tavallisesti nimitykset metsän kuningas, uliko tai isäntä, joskus herra. Metsänkin kuninkaan pysyväinen mainesana on /v7f//amen, josta Metsolaa vastaava paikan- nimi Kultala on tilapäisesti muodostettu: kultaisen asemella on toisinaan kuuluisa. Harvinaisia ovat metsän valtikka väkevä ja met- sän Kaarle kaunis miesi. Muutamasti esiintyy korven tai kummun kuningas tahi ukko, kerran ahon kuningas, useammin salon isäntä tai herra, välistä myös saaren paimen ja kankahan eläjä. Metsän ukon ulkonäössä on silmiinpistävä parta, jota aineksen, värin ja tasaisuuden puolesta kuvaillaan; naava-, villa-, sulkku-, kultaparta; valko- eli tavallisemmin halliparta; röhmä-, rnhmu- tai sileäparta. Puvussa on huomattavin haltialle ominainen hattu: Jiavuhattu eli -hiippa, naavahattu eli -lakki, sinihiippa eli -hilkku, kultahattu hartioilla. Myös kertosäe mies puhas punakypärä kuuluu tälle parrakkaalle haltialle. Välistä omistetaan sille vielä siniviitta. Metsän vanhempi naispuolinen haltia on yleisesti metsän emäntä, akka eli eutdio, harvoin muori tai äiti. Metsän emännän tavallisia mainesanoja ovat ehtoinen eli ehtoisa ja mieluisa, muita mainitta- koon ehkeä, entinen, Iierttainen, kultainen, viljainen. Metsän eukko on ennellinen tai armollinen, metsän armias antimuori ja Metsolan muori metinen. Harvoin esiintyvät korven eukko, korven korkea tai kummun kuuluisa ja ahon aimoinen emäntä. Useammin ilmaantuu suon emäntä, joka vastannee ruotsalaista mossakäringen, ja sen kera toisinaan viidan eukko sekä kankahan eläjä. A. Sinisukka suon emäntä! punasukka suon emäntä, B. Siniviitta viidan eukko, kaunis kankahan eläjä! Etenkin Vienan läänissä käytetään metsän emännän kerto- sanoina salokaarron (kerran metsänkaarron) kaunis vaimo. Suomen itä- Karjalassa tavataan joskus haapasaaren vaimo (myös neiti) kaunis. Nuorempana miespuolisena haltiana mainitaan muutamasti metsän poika ponnellinen, metsän sulho kultahattu ja salon poilia rauiasauva. 1 Tästä lioiievät j()lituii<'ct yhtälaiset maan ja vedenhaltiain piluusmitat. Maan, metsän ja veden haltiat. 83 Yleisempi on mehän iytlö, neiii eli piika. A. Metsän tytti, metsän neiti. B. Metsän tyttö, mieluneiti, metsän piika pikkarainen I sinipiika pikkarainen! Metsän tytön merkittäviä mainesanoja on tyyni, iyynönen eli tyyny- käinen: tarvittaessa on kuitenkin metsän neitonen nopea. Metsän tyttö on myös usein mielii neiti ja saa joskus kertosäkeekseen korven kuuluisa korea. Toisinaan tavataan Metsolan metinen neiti. Metsän piika on tavallisesti pikkarainen. Metsänhaltian varsinaiseen vaikutusalaan kuuluu metsästys ynnä karjanhoito metsässä. Suhteesta metsästäjään tulee edem- pänä puhe. Karjanluvuissa rukoillaan metsänhaltiaa samoin kuin maanhaltiaa sekä sukimaan että syöttämään lehmiä, mutta ulko- salla. A. Sui kultaisin sukasin, B. Kun heitän lehmäni teholle vaskiharjoin harjaele maion antajat aholle — näillä aukeilla ahoilla, Syöttele metoisin syömin, pienillä petäjiköillä, juottele metoisin juomin, korkeilla koivikoilla: mesiheinin herkuttele! Maanhaltian ja metsänhaltian vastakohtaisuus paikkaan näh- den ilmenee selvimmin niille osoitetuissa pyynnöissä pitämään huolta karjasta: A. (Maanhaltialle). B. (Metsänhaltialle). Kuin katsoit kanarvikoissa. Kuin katsot katoksen alla, niin katso kartanoissa; niin katso katajikossa: kuin hoi'it hongikoissa, kuin on hoiat huonehessa. niin hoia huom-hissa! niin hoia hongikossa! Vedenväkeä runot kuvailevat erilaisista vetisistä paikoista ja samoin kuin maanväkeä usein aseellisena nousevaksi. A. Nouskoa meriset miehet, miekkamiehet liettehestä! umpilampiset urohot! C. Kaivoloista kalpamiehet B. iSouskohot norosta miehet — jokiloista joutsimiehet! Vedcnhaltia semmoisenaan on yhtä harvinainen runoissa kuin metsänhaltia: Onko haltiaa ve'essä, umpilammessa uroa? Veden vanhemman mieshaltian tavallisia nimityksiä ovat veden kuningas, isäntä tai ukko. Pari kertaa mainitaan erikoisesti meren kuningas tai ukko. Veden kultainen, joskus huutuisa kuningas voi saada kertosäkeikseen: A. Veen valtikka väkevä! B. Vetten herra voimallinen! Veden isäntään tai herraan liittyy mainesana vuon alio tai vuon alinen. 84 Suomalaisten runojen uskonto. Vedenkin ukon ulkomuodosta otetaan huomioon parta. Useam- man kerran on sillä ruohoparta, välistä lima- ja liinaparia; kosteutta ja väriä osoittavat tuoresparia ja halliparia. Päähineenä voi olla liina- lakki tai rätlihdUu, muusta puvusta joskus huomautetaan vaahii- vaippa, ruokopaita ja niinihousiil. Veden vanhempi naishaltia on veden tai meren emäntä, akka eli eukko, harvoin veden vaimo. Veden ehtoisan emännän yhteydessä mainitaan veden armas aniivaimo, jota paitsi myös vihanta vetinen vaimo tavataan. Ulkomuodollaan veden eukkoa kuvataan mainesanoilla kulta- kutri sekä ruoho- tai vaahtirinta. Pukuun kuuluu rytinen tai vaahti- paila. Veden nuorempia haltioita aniharvoin puhutellaan yksiköllisinä: A. Ota omas, veden veikko! pääsi aalloista ylennä, B. Veen neiti, veen tyttö, apuasi antamahan! Veden neidon puutteen kuitenkin korvaavat vedestä erikoistu- neitten kosken ja lähteen haltiat, joista edempänä. Veden haltian puoleen on käännytty luonnollisesti kalastuk- sessa: A. Veen ehtoisa emäntä, alta aaltojen syvien, sinä olet vaimoista vakainen, kalaisista kaarteista, annas mulle ahvenia, avarasta aitastasi' kuletteles kuukupoja, B. Lyöpäs lukuvaatteihisi, käytteies maiutmahoja. antipaitoihis j)anete hiekan hieromattomia, minun pyytöpäivinäni, päivän paistamattomia sinun antoaikoinasi! Niinkuin olemme nähneet, on maan, metsän ja veden haltioille yhteistä perheellinen nelijako. Tätä jakoa on Suomen itä- Karjalassa ja Venäjän Karjalassa vielä monistettu siten että taatot ja maamot saavat yläpuolelleen ukot ja ämmät, niinikään pojat ja tyttäret ohel- leen veljet ja sisaret tai piiat ja kasakat, joten niistä muodostuu suuri sukukunta, heleä heimokunta tai kaikki kansakunta. Huomattava vielä on, että uhrit maan, metsän ja veden hal- tioille runojen mukaan suoritetaan kullassa ja hopeassa. A. (Maanhaltiallc). annan lunnahat lujimmat, Kullalla minä kumarran, päivänpolviset hopeat, hopealla haukuttelen, C. Tulin kullan muutantahan, vaskella myös valelen. hopean vajctantahan; B. (Vedenhaltialle). sinun on kullat kuuluisammat, En minä ilman tahokana, hopeasi huolavammat. enkä tyhjin toivokana — Ota nyt kullat kullistasi antimilla ma anelen; hopeat hopeistasi; Maan, metsän ja veden haltiat. 85 nämä on raskahat piteä, taluttamat tappelusta, paljon painavat kantoa. alta Riian riitelemät. D. (Metsänhaltialle). Minun kultani kukivi. Tule nyt kullat ottamahan, hopeani hoikkenevi. hopeat valitsemahan, Sinun on kullat karvaisemmat, lempiliinasi levitä minun on kullat kirkkahammat. alle minun kultieni E. Itse näet, metsän emäntä. kullan maahan tippumatta, tässä on poika polvillansa • — hopean rivestymättä! Tina on kulta köyhän miehen, Minuir on kullat kuun ikuiset, vaski vaivaisen hopea. toiset päivän selkeimmät, Tuoss' on kullat kuppihisi, kolmannet iän ikuiset, hopeat pikarihisi. isäni soasta saamat, F. Vuolen kullat, vuolen hopeat — vetämät Venäeheltä, sormuksiksi sormillesi. Tässä kohden ovat runot ilmeisesti uudenaikaisemmalla kan- nalla kuin ne taiat, joissa itse saaliista annetaan osa haltialle. Niinikään myöhäisempään aikaan kuuluu raja-Karjalan kreikan- uskoisten Metsäluvuissa joskus tavattava leivän ja suolan tarjoa- minen. Suostu minun suoloilleni. Minun on suolat suostuisemmat, lepy minun leivilleni, minun [leivät] leppeämmät, — painuos pakinoilleni! yheksistä pyytäjistä. Ilmeisesti kristillishenkinen on metsästäjän nöyrä alistuminen siihen nähden, mitä uhrillaan tavoittelee: Vaan en pyyteä osoa, kultaiselle kuninkaalle, enkä osoa anoa metsän haltialle hyvälle: metsällistä mielehistä. »tiedät sen itse paremmin. Vaan kyllä saattanen sanoa mitä mies minä anoisin». Edempänä saamme nähdä, miten katolinen aika on painanut leimansa metsän ja veden haltioihinkin. Ahdasalaisempia haltioita. Viljelty ja viljelemätön maa, ynnä vesi yhteensä peittävät maanpinnan. Mutta kullakin näistä alueista voi vielä ajatella tar- kemmin rajoitettuja ja määrättyjä paikkoja, joihin vainajain hen- get ovat voineet kiintyä haltioina. Maanhaltiasta on erikoistunut, jos kohta siihen monesti sekoi- tettuna, rakennetun asunnon haltia, myös talonhallia, hiioneenhallia 86 Suomalaisten runojen uskonto. eli koiihaltia nimeltä. Tätä vastaa Suomen ruotsalaisilla gärdsrädnn ja husets rad. Ruotsissa eroitetaan maanalaisista jordväiier talon tai tontin sisäpuolella, varsinkin likellä tulisijaa asustavat bolvälier. Yleinen Suomessa on usko, että talonhaltiaksi tuli se, joka talossa ensiksi kuoli taikka oli ensimäisen tulen virittänyt. Mitenkä molemmat ehdot yhteen kuuluvat, osoittaa lisätieto, että talon vanhin pani takkaan ensitulen, sekä Suomen ruotsalaisten käsi- tys, jonka mukaan ensimäisen tulen tekijästä tuli kuoltuansa talonhaltia. Samaa tarkoittaa sekin tiedonanto, että haltiaksi tuli ensimäinen isännyyden pitäjä, mies tai nainen, sillä joskus nimen- omaan mainitaan haltian näyttäytyneen ensiksi kuolleen isännän tai e m ä n n ä n hahmossa. Entisenä isäntänä tai emäntänä talonhaltia oli yleensä hyvä kaikille, huolehtien varsinkin elämisestä. Miespuolista haltiaa pi- dettiin edullisempana kuin naispuolista kuten miehistä isäntää elä- mässä; kuitenkin menestyivät lapset paremmin, jos oli naishaltia. Kumpikin suoritti taitavammin omat entiset askareensa. Mies- haltian vaalimina hevoset hyötyivät, mutta naishaltian hoidossa lehmät, lampaat, siat ja kanat. Oliko miehisen haltian vallitessa miehillä enemmän työtä vai helpompi olo, siitä on ristiriitaisia tiedon- antoja; molemmissa mainitaan naishaltian tuottaneen joko yksis- tään naisille tai koko talonväelle raskasta työtä. Talonhaltian näki unessa, kun pani yksin huoneeseen maata pää kynnykselle. Valveilla olevalle se näyttäytyi tavallisesti jonkun '>santtipäivän» aamuna varhain sekä erinäisissä tapauksissa, kuten kuoleman edellä sekä vanhojen asukasten poismuuttaessa. Se oli enimmiteii vanhan näköinen ja sillä oli pitkä tukka, jota joskus harjasi vanhalla kartalla. Jos sen nähdessään säikähti, niin se katosi heti kun vain huusi. Mutta tavallisesti ihminen ei sitä pelästynytkään. Talonhaltia ei puhunut ihmisille mitään, eikä sitä saanut näh- dessään puhutella. Toisin oli meneteltävä sen ollessa näkymätönnä. .Jos meni uuteen taloon asumaan, vaikka vain yhdeksi yöksi, oh huoneenhaltialta lupa pyydettävä. Jos silloin huoneessa raksahti, oli se lupaus; mutta ellei mitään kuulunut, oli paras pyörtää. Sa- moin aamulla kun ensimäistä kertaa meni johonkin huoneeseen oli aina muistettava sanoa: »hyvää huomenta, huoneenhaltia!» ^ Sil- loinkin sai kuulla huoneen rusahtavan vastaukseksi. Uudenmaan ruotsalaisilla oli samoin tapana huoneesen astuessaan tervehtiä: »hyvää päivää, sinä täällä sisällä olija!» 1 Inkorissä on myös paikoittain tapana sanoa »hyvää fiuomeiita» vainajalle, kun ruunriista mennään aitasta tuomaan. Ahdasalaisempia haltioita. 87 Huomattavin ominaisuus talonhaltiassa on, että se ei tarvinnut koskaan ruokaa; sama tieto on Pohjanmaan ruotsalaisilta, ettei tämä räde milloinkaan saanut uhria. Toisissa tiedonannoissa tosin on useinkin puhe talonhaltian uhreista. Mutta lähemmin tarkas- taessa tavallisesti herää epäilys sekaannuksesta joko maanhaltian tai edempänä mainittavan tontun kanssa. Huoneenhaltia oli joka huoneessa, jossa oli selkähirsi; sillä selkä- hirressä sen luultiin asuvan. Toisen tiedon mukaan talonhaltia saapui heti, kun vain kolmekin hirttä tuvan rakentamista varten oli ristiin pantu, ja oli joka huoneessa, jossa vain majaa oli pidetty- jä kerrankin keitetty. Kun taloa hajoitettiin ja hirret asetettiin kasaan, niin haltia itki peläten joutuvansa kulkeille. Mutta jos otettiin yksikin vanha hirsi, meni haltia sen mukana uuteen taloon. »Jottei haltian tulisi ikävä uudessa talossa», otettiin vanhan rakennuksen joka tuli- sijasta kolmesti tuhkaa ja pantiin sekaisin. Yliteisestä läjästä pan- tiin kolmesti takaisin joka tuhsijaan ja loput vietiin uusiin tuli- sijoihin. Työn suoritti talon vanhin. Erikoistunut talonhaltia esiintyy runoissa kerran maanhaltian kertona. Kumpaisestakin käytetään nimitystä vanhin.^ Nouse maasta maan vanhin, talon vanhin tanteresta! Joka talossa uskottiin olevan vielä tulenväkeä. Tämä saatiin kolmesta talossa olevasta tulisijasta, joista ei tiedetty, kuka oli niihin ensi kerran tulen tehnyt (= vainaja). Niihin pantiin kolmen valtakunnan raha itsekuhunkin, leppäpuntarilla punniten rahat, ja otettiin jokaisesta sen verran tuhkaa, kuin rahat painoivat, eri pusseihin. Jollei näet sama henkilö ensi kerran ollut tehnyt tulta kaikkiin, niin eivät tulenväet sopineet yhteen, vaan kävivät ottajan kimppuun. Sama väki saatiin ottamalla kolmesta vanhasta metsänpalossa palaneen juurikon sijasta tuhkaa kolmesti puukon kärjellä puhtaa- sen riepuun, lukien: Onko poikoa panulla, miehsmiestä tulosella? Tulenväki nostettiin avuksi myös pitämällä suussa tulista taulaa taikka lakissa vanhaa tulirautaa, jonka tekijä oh tietymä- tön ja siis voi jo olla kuollut. Tulenväen yhteyttä kuolleitten kanssa osottaa sen nostaminen ottamalla ruumiinarkusta laudan- säystö, joka poltettiin alakivellä. Kypenet pantiin kesäoravan nahkaan, joka vietiin varkain toisen talon tuHsijoihin; silloin tuli yltyi, niin että poltti koko talon. 1 Tätä käytetään välistä myös metsän ja veden haltioista: salon 1. saaren vanhin, veden vanhin. 88 Suomalaisten runojen uskonto. Tulenväellä tehtiin tulipalo sammumattomaksi, pitokeitot kuo- huviksi ja juohtokansan hevoset hurjiksi sekä pilattiin ihmisiä kitumaan. Muuhun hyväntekoon se ei kelvannut, paitsi kirkonväen karkoittamiseen. Tulenväki näyttäytyi säestävinä salamoina ympärillä aina tapausten edellä. Tulenhaltia sisältyy jo siihen talonhaltiaan, joksi oli tullut ensimäisen tulen virittäjä talossa. Jos kaskesmaalle tuvan teki, oli siinä edeltäkäsin haltia, nimittäin se joka kasken oli sytyttänyt. Kahden talon valkeanhaltiain keskustelusta kerrotaan: »Siu- nataanko sinua?» ■ — »Siunataan.» — »Ei minua siunata, ja poltan koko talon.» Hän poltti ja sentähden siunataan valkea.' Talon rakennuksista aivan erikoisessa asemassa oli p a j a, jolla oli oma väkensä ja haltiansa. Nämäkin olivat läheisessä yh- teydessä vainajain kanssa. Jos pajanväen tahtoi panna varjelemaan pajaa, niin sinne vietiin yöllä hautausmaan multia pussissa, joka haudattiin ahjon pohjalle, loitsien: Pajanväki, kirkonmiehet, vahtikaatte vaivannäköäni, suojelkaatte saatujani, pietkää pahointekijää! Silloin paukkui aina »tyhjä» pajassa; jos varas meni, jäi varmasti sinne. Pajanväki saatiin avuksi menemällä vanhaan pajaan, josta ei tiedetty, kuka siinä oli ensimäiseksi takonut (= vainaja). Pai- nettiin paljetta kolmesti, niin että ahjossa pölähti tuhka, jota sitten kolmasti hyppysillään otettiin sianrakkoon. Lisäksi otettiin terä- kalujen karkaisupurtilon pohjasta roskaa kolmesti ja samoin alaisimen kannan alle varisseita raudansilpuja. Sijalle vuoltiin kultaa kuhunkin paikkaan kolmesti. Sitten puisteltiin sianrakossa kaikki sekali ja rakko sidottiin paljasta rintaa vasten vaskilankaan, joka oli har- tioista ympäri. Pajanväen omistajan ei tarvinnut pelätä hevosen potkivan, eikä hätyyttävä rosvokaan hänelle mitään voinut. Ahjon pohjasta tuhkaa otettaissa oli lausuttava: A. Liekö pajassa miestä? B. Liekö miestä lietsehellä, tai: alla ahjojen apua? Pajanväki kuvailtiin näyttäytyvän mehiläisinä. Myös pajanhaliia joskus esiintyy väkensä antajana, saaden vuoltua hopeaa palkaksi. Jos vietiin vieras (noita-)kukkaro pajaan, niin siellä haltia itsekseen takoi; ei tarvinnut pajaa kiinni panna, sieltä ei kukaan mitään vienyt. 1 Nimittäin kotoinen; alkuperäinen »kilkanluli» on siunaamaton. Ahdasalaisempia haltioita. 89 Pajan väelle ja haltialle sukua lienee raudan väki ynnä haltia. Jos vasemalia kädellään lyö alaisimeen ja siinä intoaa, niin raudanväki nousee ja pitää kiinni sitä, joka pajasta varastaa. Raiidanhaliia on yhtäläisessä suhteessa vanhaan veitseen kuin tulenhaltia kytevään taulaan tai vanhaan tulirautaan. Raudan- haltiasta sanottiin, että »se lippasi», ja se kuviteltiin punaiseksi. Talon ja metsän haltian välinen on melsäpiriin hallia. Metsäpirttiinkin, kun se oli rakennettu, tuli kolmen vuoro kauden perästä oma haltia, samoin metsäkotaan, jossa kolme yötä oli asuttu. Riittipä pelkästään tulen tekeminen ilman rakennusta- kin; millä paikalla metsässä oli kolmesti keitetty, siellä oli jo haltia. Metsäpirtti piti tehdä päivään päin kaltevalle maalle eikä saanut tulla kenenkään tien paikalle, ei elukoitten eikä ihmisten eikä muu- rahaisten (= metsänväen). Kun sitten pani jokaisen nurkan alle jotakin uhriksi: yhden rahaa, toisen leipää, kolmannen vettä ja neljännen hiiltä ynnä keskelle elävää hopeaa kynään ja maan sisään, ja kun kolme yötä piti tulta sammuttamatta, silloin tuli hyvä haltia. Metsäpirtissä ken oli yötä tai asui, ei lähtiessään saanut polttaa puita niin tarkkaan, ettei jäänyt jotakuta palasta vastatulijan varaksi, ja pieni leipä oli pistettävä johonkin piiloon, silloin siinä pysyi oikea haltia, joka antoi rauhan kaikille ja suojeli vahingoista. Kun metsämajalla oli palia haltia, piti viedä majasta joku kapine tuuhean puun juureen ja vuolla siilien hopeaa, silloin haltiakin muutti puun juureen ja majassa sai olla rauhassa. Metsänpirtin henkiolentojen yhteys metsänväen ja vainajain kanssa käy selville seuraavasta tiedonannosta. Jos vanhan metsä- majan pohjalta otettiin niitä risuja, joitten päällä olivat nukkuneet jo kuolleet asujat, saatiin »metsänväki. ■: Metsänväelle ynnä tulenväelle läheistä sukua on leruahaudan väki. Sitä saadakseen etsittiin vanha tervahauta, jonka tekijä oli tietymätön (siis arvatenkin vainaja), haudan silmään pantiin kolme elävän puun pakkulaa kytemään ja avopäin kierrettiin se kolmeen kertaan. Sitten otettiin haudansilmästä tuhkaa kolmesti vanhan veitsen kärjellä puhtaasen riepuun, joka käärittiin punaisella lan- galla ja pantiin vasempaan kainaloon. Viimein astuttiin yhdeksän jalkaterän pituutta haudansilmästä pohjoseen päin, sanoen: Tulikokko, metsän äijä, nosta poikasi norosta, metsänkaarron kaunis vaimo, tyttäresi typenestä! Silloin näkyi ympärillä kahden sormen levyinen tulenkieli leimahtele- van. Se läksi matkaan, ja sen kera sai mennä pelotta kalmistoon. 14. 384 — 7 90 Suomalaisten runojen uskonto. Metsänväki tavataan kaadetuistakin puista halkopinojen lu^ta lastukon pohjalta. Tämä laslukon eli pinon väki oli pienempää ja mustempaa kuin kirkonväki. Se saatiin ottamalla kolmesti ruhkia semmoisen pinon pohjalta, josta ei tiedetty, kuka oli siinä ensi- mäisen kerran hakannut i = vainaja). Ruhkat pantiin kesällä tape- tun oravan nahkaseen, joka sidottiin punaisella langalla ja vietiin vanhan muurahaiskeon pohjalle: pois ottaessa vuoltiin hopeaa sijalle. Lastukonväkeä ei tarvittu parantamiseen eikä sillä mitään hyvää tehty. Omistajalla siitä oli apua vain tapellessa; jos sai toista revi- tyksi, että veri läksi, niin tämä ei voittanut, vaikka kuinka paljon tuli apumiehiä. Lastukonväellä tehtiin ihminen hulluksi, hevonen hurjaksi, lammas huimapäiseksi, keittopata kiehumattomaksi, maito venyväksi ja oras nousemattomaksi. Lastukonväki oli vietävä takaisin ennen kolmea pääsiäistä. Eikä sitä samasta pinosta saanut ottaa toista kertaa. Myös lasluhlcaanväcn hallian sai nähdäkseen, jos lastukolla taikoja tehtyään astui yhdeksän askelta pohjoseenpäin ja katsoi vaseman olkansa yli lastukolle: sitten kun takaperin käveli lastu- koita, katosi haltia näkyvistä. Metsänväestä erillisenä tunnetaan vielä kallionväki eli vuoren- väki. »Vuoren eli vaaran perkele ei ollut sama kuin metsän perkele.» Kallionväkeä otettaessa etsittiin semmoinen kaiho, joka oli poh- joseenpäin aivan jyrkkä, ettei ole päivä paistanut milloinkaan, ja kivitikalla nakerrettiin kivimöyhyjä tammenlastulle. Kalliosta oh myös katsottava semmoinen paikka, joka oli aina märkänä, vaikka kuinka pouta olisi. - — sitä sanottiin itkeväksi kallioksi — ja sellainen kohta, että oli ristiin haljennut kivi. Rakoon oli vuoltava hopeaa ja siitä puukolla otettava pieniä kivimurusia nahkaiseen pussiin, johon ne piti kääriä niin, ettei niille milloinkaan saanut aurinkoa näyttää. Vuorenväki esiintyy välistä runoissakin: Onko vuoressa väkeä, alla kallion apua? Vuoren, vaaran, kaihon eli mäen yksiköllistä haltiaa osoittavat runojen nimitykset: vuorien hallia, vaaran vallias, kallion alainen, mäeniakainen, vuoren vanhin kellahatiu, kallioin ja mäen isänlä, vuoren ja mäen ukko, vaari vaarassa asuva, vaimo kaunis kalliossa, vuoren eukko, mäen emäniä sekä vuorelainen, vuoreinen, vaaralaiwn ja mäkihinen. Näitä puhutellaan vähstä metsänhaltiain asemella tai ohella: Metsän kuuluisa kuningas, kaikkien kallioiden isäntä, metsän valtikka väkevä, Vuorioiden hallitsija' Ahdasalaisempia haltioita. 91 Mutta tavallisemmin on niiden kertoina paholaista osoittavia nimi- tyksiä, joista edempänä. Ettei niitä kuitenkaan ole alkuansa pa- hoiksi hengiksi ajateltu, osoittaa seuraava selitys. Kallionhaltioita on metsävuorissa; kallionväkeä kun näkee ja samassa nakkaa jälkeen jonkun hopearahan ja kiioo vihan väessä, niin se katoaa pois eikä hallitse seutua sen koommin. Kun taas piru hallitsee, niin jos siunaa sen paikan päällä, silloin herkeää vaivaamasta. Vuoren väkeä ja haltiaa vastaavat ruotsin bergafclkd ja berg- lädan, runojen mäenisäntää backerä. Skandinaveilla oli se käsitys, että vainajat elivät vuorten sisässä, jota myös lappalaisten saivo- usko selvästi kuvastaa. Suomalaisillekaan ei ole vieras se ajatus, että vainajat voivat muuttaa asumaan metsävuoriin. Vuorelaisista, joilla oli asuntonsa maanpäällisten rakennusten alla ja jotka veivät ihmisiä luokseen, on useita tarinoita. Samoin kuin yleensä vaina- jain henkien uskottiin kallionväen pyhittävän ihmisten juhlia, joiden aattoyönä oli siitä syystä varottava kaikkea melua ja pahaa elämää. Myöskin isoilla kivillä uskottiin olevan haltiansa. Sem- moisena mainitaan Immosen iso kivi Jänisjärven rannalla Ruskea- lassa. Tälle »uhrikivelle» piti joka kerta, kun kylvämään mentiin, viedä jyviä. Naiset sille kantoivat maitoa, lehmänkarvoja ja vil- loja. Vaikeissa taudeissa tuotiin puunpökkelöstä tai vaatteista tehty potilaan kuva kivelle; myös lempeä nostettiin ihmisen kuvilla. Erään naisen muisteltiin olleen pitkät ajat kiven papittarena, jonka välityksellä uhrit laskettiin ja joka myös välitti uhraajille haltian antamat vastaukset. Tämän kiven paikalla tarinoitiin ennen eläneen jättiläispariskunnan. Sille oli tullut keskinäinen riita ja tappelu, jonka johdosta toiset jättiläiset tai itse jumala oli heittänyt kiven päälle. »Sentähden (vainajia kätkevänä) on se mainio uhrikivi.», Vedenväkeäkin eroitettiin eri lajeja. Jos sitä tarvittiin sairasta päästettäessä, oli paras ottaa hetteestä tai umpilammesta, joissa väki on viatonta ja puhdasta. Jos koskesta otti, niin siinä oli voinut olla yhteydessä kehnoakin väkeä; niihin järviin, joista koski juoksi, ja itse koskeen oli voinut sairaita pestessä tulla vaikka minkälaista väkeä. Mutta muita väkiä vastaan taisteltaessa oli vedenväki otettava koskesta, koska se oli hurjempaa kuin hetteessä. Heiieenväki saatiin kallion rinnassa olevasta hetteestä, otta- malla sen pohjalta kolme kivenmurusta ja vuolemalla hopeaa sijaan, HeUeenhallian sai nähdä kun juhannusyönä otti, paitsi muuta, hetteen pohjasta limaa tai mutaa kukonkynään, jonka tukki lum- peenjuurella ja pani vaseman korvansa taakse asettuessaan nuk- kumaan hetteen partaalle. Tämä tuli herättämään. 92 Suomalaisten lunojen uskonto. Jos tahdottiin kuljettaa haltia hetteestä jär\fen, tehtiin lep- päinen vene, johon otettiin likaa hetteen pohjasta. Puroa myöten kuljetettiin venettä järveen ja ympäri järven, sitten virran niskaan heitettiin veneestä lika: silloin tuli kaloja järveen. Hetteen eli lähteen haltia kuvataan runoissa miltei säännöl- lisesti hienohelmaksi neilosehsi. Välistä on tämä vielä sinisukka suon nenästä eli punasukka suon sisäslä tai unipilakki eli sinilakki lainehisla. Sitä rukoillessa kumarruttiin yli lähteen. Yksiköllinen miespuolinen hallia on harvinainen: Onko miestä hettehessä. unipilammissa urosta? Myös ruotsalaiset tuntevat lähteenhaltian nimellä bäckisrdd eli källrä ja erit%'isesti neitsyenä: källbäcksjungfrun. Että lähteenkin haltia on vainajanhenki. on joskus nimenomaan ilmoitettu. Manalainen nousi, kun asettui lähteen päälle ja yhdek- sällä leppäisellä varvulla lyötyään kolmesti nosti vettä kolmella ruumiin vasemalla kouralla, lausuen: Nouse neito lähtehestä. hienohelma hettehestäi Välistä näihin säkeihin liittyy selvä viittaus maanpovessa makaaviin; Hakona makoamasta, liekona lepeämästä. Vainajan yhteyteen viittavat myös tiedot kosken väestä ja hal- tiasta. Jos sattuu joku \-ahinkn koskessa, siinä on koskenväki. Koskenhaltian sai pnhtillien. sitomalla ruumiin pääkallon kolmea kyynärää pitkään nuoraan, jonka heitti kosken virtaan pitäin toisesta päästä kiinni. Silloin tuli koskesta ukko kysymään, mitä tahdottin. Vedenhaltian soitto-opetus sijoitetaan miltei säännöllisesti kos- ken kivelle, ja vähstä esiintyykin neuvojana nimenomaan kosken- haltia. Sille ei saanut mitään puhua ja uhriksi oh heitettävä hope- ata sekä tullessa että mennessä, muuten se viskasi kiveltä koskeen. Tätä soitannoUista koskenhaltiaa edustaa ruotsalaisten strömkarl "virtamies' ja norjalaisten fossekallen "koskimies". Runoissa pyydetään kerran kosken poika kohnipäinen »varka- hani vartijaksi». Useammin esiintyy kosken tyttö, virran neito eli kuohuneiti Koskenlaskijan luvuissa. Metsänhaltian ja vedenhaltian rajalla ja samalla asunnonhal- tian kaltainen on laivanhaltia, joka tunnetaan Varsinais-Suomesta. Kun laivaan tehtiin metsässä emäpuu, niin tuli mukaan tämän siellä omistama haltia, ja laiva, mihin emäpuu joutui, oli sen haltian hal- uttavana. Ahvenanmaan ruotsalaisilla oli se käsitys, että laivaa rakennettaessa oli läsnä sekä maan että veden haltia, landräd ja sjöräd. Laivan seistessä maalla viimeistä yötä, nämä siitä taiste- hvat; jos vedenhaltia voitti, tuli laivasta onneUinen. Ahdasalaisempia haltioita. 93 Eri väkien keskinäisistä suhteista ovat tiedot yhtäpitäviä siinä, että vedenväki oh kaikista voimakkainta. Syy siihen sehtetäänkin Raamatun mukaisesti: »vesi on hiomatonta, iankaikkista». Hei- kointa taas oh kirkonväki. Onneksi oh pahaantekoon käytettä- väisyys päinvastainen. Kirkonväehä saattoi helpoimmin toista vahingoittaa, vedenväellä vaikeammin. Keskimäisenä: veden, kallion ja pajan väkeä heikompana, vaan kirkonväkeä ja pelkkään pahantekoon käytettävää lastukon- väkeä vahvempana, mainitaan tulenväki. Sillä paraiten läksi kir- konväki, samoinkuin se itse poistui vedenväen ahdistamana, paitsi jos oli kulovalkeassa palaneesta kannosta otettu. Tulen ja kirkon lialtiat yhdessä lennättivät tuleen lankeavan noidan, minne hän tahtoi. Vesimyyrällä ja vanhalla tuliraudalla kierrettyä lasta sekä veden että tulen haltia vartioivat. Tulen ja pajan väki voi tietäjällä olla yhtaikaa tuluksissaan. Pajanväkeä oli turvallista käyttää kirkonväkeä pois paikoilleen viedessä. Noita, joka piti veden, kallion, pajan ja kirkon väkeä aina matkassaan, asetti ensi sijalle vahvimpana vedenväen, toiselle kallionväen ja viimeiselle kirkonväen heikoimpana. Kallionväkeä pelkäsivät kaikki muut väet, paitsi vedenväki. Vedenväen voima toisiin verraten ilmenee monesta taiasta. Jos ruumiinarkun tekolautoja viskasi koskeen ennen veneen lähtöä ja jos vene ne tavoitti, niin kirkonväen tarrautuessa veneeseen veden- väki kävi sen kimppuun kaataen veneen. Samoin kävi, jos venee- seen pani tulenväen piiloittamalla teljon alle uuniluudan, jonka tekijää ei tiedetty. Myöskin pajanväki, jota oli varottava kastu- masta, oli vedenhädässä vaarallinen pitää. Vedeiiväkeii saattoi kyllä kaikoil laa kallionviicn avulla, mutta ei kauemmaksi, kuin mihin suurimman tulvan aikana vesi nousi, sitten täytyi koskenväki ottaa avuksi. Runoissakin kuvaillaan tulevan l,oskesfa koviinniat miehet. Metsänväen asema on vähimmin selvä. Mainittu noita, joka veden, kallion, pajan ja kirkon väkien voimajärjestyksen tunsi, ei käyttänyt metsänväkeä missään puoskimisessa apulaisena. Tulen ja pajan väkeä kuviteltiin valivcmmaksi kuin metsänväki. Metsän- peittoon joutuneen elukan voi vapauttaa tulen tai vedenväen avulla: joko panemalla sen polulle elävän puun pakkulaa palamaan taikka sitoen latvastaan yhteen kolme närettä ja niitä piiskaten kol- mella V '' s i p a j u n vesalla. Vedenväellä saattoi myös vallata toisen lintumetsän, että metsänhaltia ajoi viljansa pois, eikä siten metsään joutunutta vedenväkeä voinut muuten palauttaa kuin noutamalla kolme koskenhaltiaa. Mutta toiselta puolen sai kala- 94 Suomalaisten runojen uskonto. veden pilatuksi ristimättömän metsähierimen avulla, jossa sekä metsän että tulen väki olivat yhdistyneinä. Ylimalkain metsän ja veden väet olivat hyvissä väleissä toimien toistensa apuna. Salon asukkaalla, jolle metsästys ja kalastus olivat yhtä tärkeitä elin- keinoja, oli täysi syy sovittaa niiden välisiä riitaisuuksia taikakei- noillansa. Maanväkeä on harvoin verrattu muihin väkiin. Vuorenväkeä heikompana sitä kuitenkin mainitaan. Sen on tässä suhteessa syr- jäyttänyt kirkkomaan eli kirkon väki, joka on oikeastaan myöhempi muunnos maanväkeä. »Kirkonväkeä» puhuteltaessa onkin käytetty samoja nimityksiä kuin maanväestä: Nouse maasta manniui uros, pellosta peri-isäntä! Eri väkien voimainmittelyä on skandinaavilaisessakin kansan- uskossa tavattu. Pohjois-Norjassa muisteltiin rengin, joka oli joulu- iltana lähetetty noutamaan viinoja rannalla olevasta aitasta, veden draiigieu takaa-ajamana paenneen kirkkomaan kautta, missä oli huutanut vainajia avukseen. Aamulla oli kirkkomaa nähty täynnä kirstunlautoja sekä laivahylkyjen osia, joita oli henkien taistelussa käytetty. Suomalaisten haltioissa olemme pitkin matkaa havainneet skandinaavilaista vaikutusta. Niihinkin runsaihin piirteisiin näh- den, joille emme enää löydä skandinaavilaista vastinetta, voimme osittain olettaa, että suomalaiset ovat säilyttäneet skandinaavi- Iäisiltä lainaamiansa käsityksiä, joita lainanantajat ovat ennät- täneet unohtaa. Mutta toiselta puolen on otettava lukuun Suomessa tällä alalla, kuten kaikilla kansanrunouden aloilla, tapahtunut mielikuvitnksellinen kehitys, jolla ei ole vertaistansa. Erikoisnitnisiä haltioita. Oman kerrostumansa suomalaistan haltiauskoa muodostavat \irlä erikoisnimiset haltiat. Agricolan luettelemien hämäläisten jumalien joukossa tonttu »huoneen menon hallitsi». Lencqvist pitää tontun, jonka nimikin on ruotsalaisilta lainattu, myöhemmin tulleena kuin huuneenhallian. Tonttu eli tontti johtuu ruotsin sanasta tonite, joka merkiten I .1 1 o n p a i k k a a on ensiksi esiintynyt yhdistyksissä tointräd, ionite- ijiihhc, lomteliar »talonpaikan haltia, ukko, mies» ja jälkiosan kado- I "ttuansa saanut personallisen merkityksen. Erikoisnimisiä haltioita. 95 Eroitus asunnonhaltian ja tontun välillä on siis alkuansa ollut vain nimellinen. Pohjanmaan ruotsalainen on tietoinen siitä, että talossa asuva rad nimitetään tomle. Suomalaisillakin tavataan välistä rinnakkaiskäsitteinä »tonttu eli haltia», »mieshaltia ja ämmä- tonttu». Mutta uudempaan ruotsalaiseen sanaan liittyi myös uusia mie- likuvia. Siten voi myöhemmin suomalaisille kulkeutunut nimitys esiintyä aikaisemmin saapuneen ohella aivan erilaista olentoa osoit- tavana. Paitsi haltiaa, saattoi talossa olla myös tonttu, joka vaati sekä hyvää syötävää että muuta palvelusta; ellei sen mieltä noudatettu, teki se kaikenlaista ilkeyttä. Tontut, jotka asuivat paraasta päästä ullakoilla ja ulkohuoneuk- sissa, olivat rumempia ja pelottavampia kuin haltiat. Tonttu oli lyhyt ja hyppäsi toisella jalalla. Se oli musta ja sillä oh yksi silmä keskellä otsaa. Päässä oli vanhanailvainen rihmalakki, jonka alta kiharaiset hiukset roikkuivat lähelle hartioita. Tonttu ei tullut itsestään niinkuin haltia, vaan oli hankittava. Piti kiertää yöllä kolmea torstaita vasten kirkko kolmesti myötä- päivään kaulassaan hevosen länget, nimittäin valakan, jos tahtoi miestonttua, vaan jos naistonttua, tamman länget. Kun kirkon- haltia tuli luokse kysyen, mitä tahtoi, oli vastattava: »avusisäntää» tai »avusemäntää»; sen sai sitten mukaansa kolmannella kerralla. Myös muistellaan, että menijällä piti olla kolmena vuonna astiaan otettua jouluolutta, jota kirkossa vastaan tulevalle ukolle tai akalle tarjosi juotavaksi. Näin saadulle »tontille» oli toisinaan varustettu itsepäällinen, hyvin puhtaaksi siivottu huone. Siinä piti olla liikuttamaton ruoka- pöytä, johon muutama kerta viikossa vietiin verestä ruokaa, vanhinta ottaen pois. Eikä siinä ollut lupa mitään muita tavaroita pitää, eikä asua kenenkään muun kuin ruuanhoitajan. Ulkohuoneuksista mainitaan tontun oleskelupaikkoina sauna, talli, mylly ja ennen muita riihi. Joka riihessä oli riihitonllii. Tämä iLm^i vastaa ruotsalaista ritomle, joka varasti viljaa naapurin pellolta ja kantoi omaan riiheen. Riihitonttu piti riihestä hyvää huolta, mutta jos sen vihoitti, niin se rupesi kantamaan jyviä pois talosta ja poltti pian koko riihen. Sitä puhuteltiin, kun mentiin riiheen. Aamuisin sanottiin hyvää huomenta ja ehtoisin, kun riihi pantiin lämpiämään, pyydettiin sitä pitämääu valkeasta vaaria ja sanottiin hyvästi. Jos oltiin riihessä yötä, niin siltä piti pyytää yösijaa, eikä saanut mennä pesän kohdalle maata. Riihitonttu nähtiin istuvan kiukaalla, välistä parsilla, punaiseksi puettuna. Toisinaan tämä 96 Suomalaisten runojen uskonto. »haltia» ilmaantui harmaissa vaatteissa ja harmaa huopahattu päässä. Aina kun syötiin, annettiin sille puuroa ja maitoa kiukaan taakse. Riihitonttu saatiin ensimäisestä_elolyhteestä, joka leikattiin pellolta; se vietiin riihenparsille koko vuodeksi. Toisinaan sen annettiin olla siellä toistakymmentä vuotta; sillä ajalla syntyi tonttu. Jos tahdottiin jouluiltana tiedustella vuodentuloa, piti ruokapöytään ruvetessa isännän lähteä riiheen tältä tontulta kysy- mään: »sanopas, hyvä tonttunen, kummoinen vuosi on tulossa». Jos riihi silloin naksahti, sai odottaa hyvää vuotta. Sillä aikaa oh kaikkein istuttava ääneti ja hiljaa ruokapöydän ääressä. Isännän riihestä palattua emäntä ensiksi kysyi vuotta, sitten isäntä istuu- tui ja aljettiin syödä. Yleensä mainitaan tontun tehtävänä olleen kantaa viljaa toi- sista taloista; tontulla joku varastutti toisen talon halkojakin. Kangasalla kerrotaan Vääksyn tontun käyneen Liuksialassa puita sissimässä ja Liuksialan tontun näpistclleen jauhoja Vääksyn myl- lystä. Sananpartena on säilynyt: »kantaa kuin tonttu». Tämä ominai- suus liittää tontun toiseen haltiaan, minkä nimeenkin sisältyy kanta- ^ misen käsite, nimittäin paraan, joka johtuu ruotsinkielisestä bjära, '. f^ära 1. bara 'kantaja'. / ' ^ Alkuansa on paraa ajateltu kaikenlaisen tavaran taloon tuojana: ''viljan, karjantuotteen ja puhtaan rahankin. Inkerissä vielä eroi- tetaan raha-, leipä- ja muiiopara. Muutamin paikoin Suomessakin muistellaan paran kuljettaneen rahaa ja rukiita, joskus lannankin toisen talon pellosta. Tavallisimmin se kuitenkin tunnetaan mai- ijL-^-CL-i (Jqj^^ kerman ja voin kantajana. Maitoparan ohella nimitykset kerma- ja voipara (ruots. smörhjära) vielä muistuttavat sanan ylei- semmästä merkityksestä, mutta para pelkästäänkin riittää mai- nittua erikoishaltiaa osoittamaan. Virossa tunnetaan tämä sana ainoasti luoteisrannikolla muo- dossa päär. Etelävirossa nimitetään maidon ja voin kuljettaja pauÄ', jota vastaa alasaksan piik ja lätin puhkis. Yleisessä kantajan merkityksessä virolaiset käyttävät omakielistä vedaja. Suomalaisessa sananlaskussa asetetaan para naisten avusta- jana miesten palvoman tontun vastakohdaksi: Akkapiru paran tekevi, miehet tontun synnyttävi. Vanhimpana muistomerkkinä parasta Suomessa on kuva Loh- jan kirkon eteisessä (kuva 13). Siinä paholainen pitelee lehmää sarvista estääkseen sen kellon kalkkumasta, samalla kun maassa Erikoisnimisiä haltioita 97 istuva vaimo lypsää elukkaa, ja suuri kissa latkii kiuluun kokoon- tunutta maitoa. Toinen paholainen kaataa pullosta toisen naisen kirnuun. Kissan muotoiseksi myös Ganander paraa kuvailee; sa- maa mielikuvaa edustaa lappalaisten smierrakallo, joka vastaa norjalaista smorkall 'voikissa". Nähtävästi on kissan maidonhimo tähän yhdistykseen vaikuttanut. Vanhempi lienee kuitenkin paran kuvitteleminen j ä n ijk^ e k s i, johon Ruotsissa tavalHset nimi- tykset bjärga-, mjölk- 1. diliare, 'para-, maito- 1. imevä jänis', viit- taavat. Siitä johtunut on Vermlannin suomalaisten käsitys, että para on jäniksen muotoinen elukka, joka imi toisten lehmistä mai- toa ja kantoi omistajalleen. Vielä usean muun eläimen muodossa mainitaan paran ilmesty- neen, kuten sammakon, jota myös puu h- viron- kielessä on tullut merkit- semään, tai mustan lijn- nun, jopa ihmisen kal- taisena. Eläimen haah- mon ottaneena ihmisen henkenä onkin paraa pi- dettävä. Germanilaisilhi on yleinen se käsitys, et lii noidat juuri kissoina ja jäniksinä liikkuvat. Para oli omistajan itsensä valmistama. Pää tehtiin tavalhsesti keräs- tä ja jalat värttinöistä. Keskiruumiiksi otettiin kalsut eli säärykset tai joku muu naisen vaatekappale. Paran tekoaineet oH varkain muualta hankittava. Henki oli sille luvattava itsestään tekijästä ja toisinaan myös paraimmasta lehmästä. Vanhassa Uudenmaan tuomiokirjassa vuo- delta 1683 nu\niila;in ruotsalaisen naisen tehneen bjäran kulu- neesta (kuusenoksaisesta) lattiahuiskusta ja saaneen siihen hengen kolmesti puhaltamalla. Para kantoi naapurien lehmistä imemäänsä maitoa suussaan ja sisälmyksissään. Sen omistajan oli jätettävä maitoaittansa ovi auki yöksi ja asetettava permannolle tyhjiä pyttyjä; aamulla nämä olivat täynnä maitoa. Inkerissä mainitaan paran tuoneen karjanantia ainoasti maitona. Mutta Suomessa sen kuviteltiin kantavan myös kermaa ja voita oksentaen kirnuun, joka joskus mainitaan pidetyn erikoisessa huoneessa. Para. Kuva 13. Lolijan kirkosta. 98 Suomalaisten runojen uskonto. Usein oli para kantaessaan niin täysi, että sen oksennuksia tai ulostuksia tippui tielle. _Paranvoi, ruotsiksi bjärsmör, on Ganan- derin mukaan nimenä keltaisella homesienellä (Mucor unctuosus flavus), joka mätäkuussa lahoon puuhun kasvaa. »Paran oksen- nukseksi» nimitetään paikoittain myös valkeata vaahtoa, joka tulee heinikkoon. Paralle uhratusta ruuasta, jona käytettiin etenkin puuroa ja maitoa ja joka pidettiin rauhallisessa huoneessa, läävässä tai rii- hessä, on säilynyt muisto ainoasti Inkerissä, jossa paralla on ylei- sempi kantajan merkitys. Inkeriläisten leipä- 1. viljaparan, jonka erikoisala on sama kuin tontun, kuviteltiin kulkiessaan viljapellon läpi, aina poikki saran, leikkaavan tielleen kapean kujasen,^ josta otti viljan keralleen. Leipä- ja maitoparasta inkeriläinen rahapara eroaa siinä, että se oli punainen ja säkenöivä. Tätä paraa tarkoittanee toinen tieto lentävästä hopeankirkkaasta kerästä, jolla oli pitkä säkenöivä häntä. Sama rahapara tunnetaan myös Karjalan kannaksella isäntien tekemänä. Se kulki taivaalla juhannusyönä juuri kuin värttinä. Kun sattui näkemään sen lentä^'änä ja ennätti reväistä kaikki na- pit takistaan, niin sen pudotessa maahan ja hajotessa sai kaikki rahat, mitä sillä oli. Rahaparaa vastaa virolaisilla tulihänd, pisuhänd eli^ krait. »Tulihäntä» on ymmärrettävä nimitys sille luonnonilmiölle, tähden- lennolle eli meteorin putoamiselle, johon mainittu haltiausko on liittynyt. Alkuosa sanaa pisuhänd johtunee skandinaavilaisesta sanasta, jonka vielä ruotsalainen kansankieli bisa, bisi eli bise muo- dossa ja sekä salaman että kodinhaltian (lomtabisc) merkityksessä on säilyttänyt. Myös kraii on skandinaavilainen lainasana, joka tavataan slaa- vilaisissakin kielissä kodinhaltian merkityksessä; muinaisislannissa skralli merkitsi kummitusta. Ruotsissa esim. backskrait on henki- olento, joka mäillä tulena loistaa. Virossa krall tehtiin mitä erilaisimmista aineista, osittain saman- laisista kuin Suomessa para. Sille oli hankittava erityinen säkki, jossa se tavaraa kantoi. Lentäessään se piti säkin suuta ylöspäin, mutta omistajan aitan kohdalle tultuaan käänsi säkin suun alaspäin. Kratin tavallinen työ oli rahan kantaminen, mutta myös viljaa se kuljetti; v. 1698 mainitaan Virossa nimenomaan viljakratid. Uh- riksi oli sille annettava ruokaa, varsinkin puuroa ja maitoa. Kun ^ Tanskassa uskottiin vainajain {)olkovan tien läpi viljan. Erikoisniniisiä haltioita. 99 kratin eli tulihännän näki yöllä lentävän, sai sen kantamat varat käsiinsä, jos ennätti päästää kaikki paulat ja napit taikka ainakin vasemman jalan virsunnauhat katkaista. Suomessakin on kratii aikoinaan ollut tunnettu. Agricolan mainitsemista hämäläisten jum alista Jx^raJ/^"_OTyju^e£n_Qiiy_t^^ ''V^/i, Uudemmalta ajalta on siitä kuitenkin perin vähän tietoja. Keski- ' Uudellamaalla ymmärretään kratilla näkymätöntä olentoa, joka päästää hyrisevän äänen, minkä matkustajat pimeinä öinä kuulevat. Ganander vielä tietää kratin maanneen maahan kätkettyjen aarteitten päällä, joita ei antanut ilman uhreja, sekä viittaa aarni nimiseen haudan haltiaan, joka vastaa ruotsalaista drake. Drake on tunnettu Suomen ruotsalaisille sekä lentävänä tuli- vastan muotoisena että aarteitaan vartioivana haltiana, jolloin sitä myös nimitettiin pelkästään rädare. Ihmiseen, joka oli eläessään kätkenyt aarteen, uskottiin kuoltuansa muuttuvan sen haltiaksi. Suomalaisia aarteenhaltian nimityksiä ovat Gananderin mu- kaan aarnion hallia, aarnin haudan isäntä eli aarni haudan hallia; viimeksimainittu on kuitenkin luettava aarnihaudan hallia, joten hänen olettamansa erikoisnimi aarni on poistettava. Tämä haltia nähtiin päivänpaisteisina päivinä tai yöllä tulen luona metsissä ja mäillä kuivailemassa ja kiilloittamassa homehtuneita rahojaan; toisinaan se uiitä heläyttelikin, kun oli suosiollisella mielellä. Becker lisää aarteenhallian näyttäytyvän juhlaöinä, erittäin juhannusaattona, ja polttelevan hometta aarteistaan sinisellä lie- killä. Juhannusyönä palavia aari eitä etsittiin katsomalla kirkko- maalta haetun ruumiin päänluun tai ruumiinarkusta otetun oksan- reiän läpi. Tähystellä piti puusta katsoen, maajalasta niitä ei näh- nyt. Aarre tuli ottaa ruumiinkintaat kädessä, niin ei vaivannut ottajaa. Toisinaan ilmoitti aarteenhaltia unessa, millä ehdoilla an- taisi. Ottaessa tuli ainakin olla ääneti. Jo kätkiessään aarretta saattoi sille määrätä hallian, ']a kätki- jän iHärir;iämättäkin siihen jonkun ajan perästä lyöttäytyi haltia.. Aarteenhaltiain tulia on yhdistetty virvatuliin, jotka syntyvät mätänemisen kautta muodostuvista loistavista kaasuista, vaan jotka kansankäsityksessä ovat vainajain henkien ilmenemismuotoja. Virvatulen nimitys on Englannissa elfliglh »manalaisen tuli». Perso- nallisena olentona esiintyy ruotsin hjklman 1. lyldegubbe, 'lyhtymies 1. -ukko'. Vastaava suomalainen liekkiä merkitsee Renvallin sana- kirjan mukaan pahansuopaa haltiaa, salaa surmatun ja kätketyn sikiön henkeä, jonka, kuten Lönnrot lisää, luullaan kätköpaikalla 100 Suomalaisten runojen uskonto. itkevän. Metsään tavallisesti kätkettynä se voitiin käsittää puitten ja ruohojen haltiaksi, kuten Agricolan muistovärssyssä hämäläisten jumala liekkiö »ruohot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut». Ruotsissa lykiegubbe nimisiä virvatulia selitettiin semmoisten- kin vainajain hengiksi, jotka ovat muuttaneet rajakiviä. Suomen ruotsalaisilla oli se käsitys, että henkilö, joka oli vannonut väärin rajasta, sen jälkeen aina kummitteli. Tästä johtunut on usko rajan- haltiaan. Bägubben, "rajaukko', kuvailtiin lyhytkasvuiseksi, leveä hattu päässä, pitkä seiväs kädessä. Länsisuomalainen nimitys rajanhaltialle, joka näyttäytyi kes- kiyöllä, missä rajaa oli väärin siirretty, on rajaäijä, rajamies, raja- peukko eli rajalainen. Sen huutaessa ei metsä (kaiku) vastannut. Samoin kuin metsänhaltia, jona sitä joskus pidetään, se eksytteli ihmisiä; mutta rajalla seisoessaan ja huutaessaan se myös oikealle tielle ohjasi eksyneet. ' Itä-Suomesta on säilynyt vanha tieto rajalle asetetusta uhrista. Leppävirtain käräjillä v. 1644 todistettiin rajana olleesta tasaisesta maakivestä, jonka päällä rajaa käydessä oli vannottu ja jolle oli kaikenlaista ruokaa asetettu. Sillä kivellä oli leipä ja suola usein kolmekin vuotta säilynyt koskematonna, homehtumatonna ja sula- matonna. Kallionväen uskottiin olevan samaa sukua kuin jättiläisien, joilla tarkoitettiin nykyisten Suomen asukkaiden edeltäjiä. Myö- hemmän käsityksen mukaan elivät jättiläiset, jotka olivat tavatto- man suurta kokoa, ennen vedenpaisumusta. Ne eivät rakentaneet itselleen laivaa kuten Noak, vaan kätkeytyiviit vuoriin, joten niistä tuli vuoripeikkoja. Vuorissa kuvailtiin jättiläisten asuvan perhe- kunnittain. Jätti nimitys ivrt. ruotsin jätte) ynnä sen yhdistäminen vuo- renväkeen on skandinaaveilta lainattu. Mutta näillä on ollut päin- vastainenkin mielikuva vuoressa eläjäin pienimittaisuudesta, joka on tavallisempi vainajain tunnusmerkki. Helsingin Vanhankaupungin (ilasberget-vuoressa kerrotaan nähdyn kaksi kääpiötä. Muinais- skandinaavilaista nimitystä dverg ja sen toisintomuotoa dijrgill vas- taavat suomenkielessä verkanen ja turkanen, joita nykyään etu- päässä kiroussanoina käytetään. Suomalainen kääpiö on yhdistet- tävä virolaiseen kääp eli kääbas, 'hautakumpu, kummitus', joka Z' sen alkuperän selvästi osoittaa. Tähän saakka esitetyt haltianimet hyvin harvoin esiintyvät runoissa. Sitävastoin on hippa eli hiippa runokieleen kuuluva Erikoisnimisiä haltioita. 101 nimitys. Tavallisimmin se esiint}'\' metsänhaltian puhuttelussa: metsän hippa (hiippa, hyppä) »halliparta»; vastaava veden hippa on harvinainen. Monikollisinakin tavataan »hiippa parat (= raukat), metsän kultaiset kuninkaat». Vielä rukoillaan: Hippa Hiien tyttäriä varkahani vartiaksil Muusta hippa sanan käytännöstä mainittakoon: A. (Karhua lumotessa). B. (Ähkyn sanoissa). Hippa sulle, hippa muUe, Eipä Hiitto tiennytkänä, hippa Luojan kintahillel mi hippo minusta syntyi, Mies sinua, mies minua. mi kapo minusta kasvoi. Castren selittää metsänhaltian hippa nimityksen johtuvan hänen korkeasta päähineestään, hiipastaan. Lakki onkin haltian huo- mattavimpana tunnusmerkkinä. Saksalaisen kodinhaltian nimityk- siä on hätchen, 'hattunen'. Tärkeintä olisi kuitenkin osoittaa, ottä hippa merkitsee hal- tiantapaista. Siinä kohden hippasilla nimisen leikin tutkiminen, I jota varten Reinholm on aikoinaan aineksia koonnut, voisi olla valaiseva. Varsinais-Suomessa Pöytyällä aljettiin hiippaa juosta hellun- tainpyhinä. Metsästä tuotiin pihalle kauniita koivuja, joita sanottiin hiipoiksi. Neljä hiippaa pantiin nelisnurkkaan ja keskelle viides kaikista suurin: karhun hiippa. »Karhuksi» kutsuttiin sitä joka tavoitti kiinni toisissa hiipoissa olevia niiden liikkuessa hiipasta toiseen. Pelkurille, joka kauan jäi hiippaansa, huudettiin »hiippa mätänee». Kiinni otettu, joka joutui karhun hiippaan tälle apulai- seksi, kutsuttiin »karhunpenikaksi». Viimeiseksi jäänyt tuli leikin uudistuessa »emäkarhuksi». Halikossa, missä jo pääsiäisen aikana tarhassa hiippaa juostiin, olivat hiippapuut tasakorkuisia seipäitä, jotka lyötiin läpi lumen ja hakojen; »karhun hiippapuu» oli muita paksumpi. Paikoittain käytettiin hiippapuitten asemesta hiippa- kiviä. Toisinaan nimitettiin takaa-ajajaa hiippakarhuksi. Uudeltamaalta mainitaan ajajan nimenä pelkästään hiippa, samoin Etelä-Hämeestä. Savolaisalueelta ei kerrota muuta, kuin että yksi löi toista niskaan sanoen: hippa!, ja tämä läksi vuorostaan juoksemaan, taikka että toiset väistäessään huusivat: »hippa, söi- sitkö voileipää?» ''i\y\ /M^^ kxWtX<^ Ä Omituisimmat ovat Reinholmin tiedot kiinniottajan päähi-//-öA.x>n^ neestä, jotka kuitenkin kaikki perustuvat muistelmiin, eivätkä^ näkemyksiin. Nousiaisissa vanhat ihmiset muistelivat ajajalla olleen päässä kaatista eli kaulaliinasta kierretyn piispanhiipan muotoisen. Kiikalassa oli karhu »hiipankantaja», hänen päähänsä oli jotakin sidottu. Ikaalisissa hiipalla muisteltiin olleen piikkilakki päässä. 102 Suomalaisten runojen uskonto. Hippa nimiselle haltialle omistetuista uhreistakin on mahdol- lisesti jälki säilynyt hoennaisessa lapsille, joka tunnetaan Uudella- maalla: »pitäisi teille olla niinkuin hipparuokia» (jotain tavattoman hienoa). Kaikissa tapauksissa on hippasilla leikki verrattava iontiua ja näkkisillä nimisiin. Esim. kapulaa heittäessä oli ionltu piirissä, joka löi takaisin. Jos kapula jäi sisälle, oli juostava yhtaikaa; joka juoksussa jäi viimeiseksi, oh »tonttu». Näkki taas asettui laa- jan piirin sisäpuolelle, joka oli jaettu useampaan pienempään: »näkin raha-arkku, n. hamppumaa, n. leipälaari, n. maitohuone». Näissä toiset kävivät varastamassa huutaen: »näkki, näkki!» Kenen näkki sai piiriin sisällä kiinni, siitä tuli hänen sijaansa »näkki». Näkki on vedenhaltian nimityksenä tunnettu kaikkialla Suo- messa, niin myös Virossa. Tämä sana on lainattu ruotsalaisilta y"t^4^~- /näcAj, samoin kuin sen yhdistykset ja johdannaiset »näkinprunni» (näckbrunn) 'syvennys joessa', »näkinkukka» (näckblomma), »näkin- lehti» (näckblad), »näkinkenkä, näkinkota 1. näkkilö» (näckel), sekä mainittu »näkkisillä» leikki (näcklekj^. Näkissä ilmenee etupäässä vaarallinen puoli vedenhaltian vai- kutusta. Sen uskottiin, kuten jo Lencqvist mainitsee, väijyvän uimareita, joita se monesti upottikin tukehduttaen ja raastaen vedenalaiseen valtakuntaansa. I Virolaisen käsityksen mukaan tulivat näkeiksi äitiensä veteen y-T^ 1 heittämät lapset, itsensä hukuttajat sekä entisten näkkien upot- Itamat. Ensiksimainittuun uskoon viitannee myös suomalaisessa loitsussa näkin mainesana huoran (välistä nunnan) poika, jolla ruot- salaisessakin näkinluvussa on vastineensa. Uimaan mennessä oli tapana lausua viskaten kädellä vettä, mutaa tai vedestä nostettua kiveä: »näkki maalle, minä veteen», ja päinvastoin uimasta tullessa; tämäkin lause on ruotsalaisilta opittu. Siihen välistä lisättiin: »näkille juusto, minulle leipä», ja taas päinvastoin. »Näkinleiväksi» nimitettiin n. s. voileivän heittä- misessä käytettyä laakaa kiveä. Yleensä esiintyy näkki runoissa harvoin. Manausluvussa vä- listä tauti lähetetään veden mustiin mutiin: Siellä sinun veden koira koppaa, veden näkki näppää. Karjanluvuissa puhutellaan metsän kultaista kuningasta pari kertaa: metsän nikki, metsän näkld. Tästä vääntyneitä muotoja on vielä: metsän nitti, — nätti; — nyikä, — nätkä; ■ — nyytti, - näätli. Nikki muoto, jollei se ole pelkästään runolHnen toisintelu, vastaa murteellista ruotsalaista nikk, josta lapin nik on johtunut. Erikoisiiimisiä haltioita. 103 Myös metsän haltiana esiintyy Ruotsissa ihmisiä eksyttävä näck\ jonka voi kuulla metsässä nauravan. Kaakkois- Virossa nimitetään näkeiksi väkivaltaisesti tai tapaj^ turmaisesti kuolleitten ruumiita, joiden sisässä kuvaillaan hengen vielä olevan vankina. Jos jonkun aikaa istuu tai makaa paikalla, mihin ne (»\al haudatut, niin sairastuu ja kuolee; jos taas upon- neen ruumiin kohdalla ui, saa suonenvedon kuolleen pitäessä kiinni. Edellisessä tapauksessa on vainaja maanäkk, jälkimäisessä veenäkk. Niinikään nimitykset soonäkk ja aninäkh- 'suon ja aron eli kuivan maan näkki', asetetaan vastakkain. Inkerissä käytetään kodin- ja metsänhaltioista nimityksiä kotiniekka ja metsäniekka, jotka vastaavat venäläisiä domovoj ja Ijesij. Jälkimäistä vastaa Vienan läänissä metsäläinen. Metsolainen esiintyy muutamassa Suomen itä-Karjalan runossa. Inkerissä mainitaan samassa yhteydessä vedenhaltian nimityk- senä veden emä. Toinen siellä tunnettu nimi on velehinen, joka vastaa venäläistä uodjanoi. Molempien uskotaan vetävän uppoavia ih- misiä luokseen. Tverin Karjalasta on muistiinpantu vejen oma eli vedehine, joka nousi rannalle harjaamaan päätään ja jonka näke- minen ei hyvää ennustanut. Suomen pohjois-Karjalassa eroitetaan näkki, joka kouristi vedessä uijan, ja veieinen, joka puutunnaisena eli tautina puuttui eh tarttui. Toisen tiedon mukaan on näkki vain uudempi nimitys veieiselle, joka juuri hukkumisen edellä näh- tiin istuvan vesikivellä pitkiä hiuksiaan kampaamassa. Suomen etelä-Karjalassa pelättiin veden emon samoinkuin näkin vievän uidessa. Venäjän Karjalassa uskottiin vetehisellä, joka asui vedessä, olevan ääretön joukko tauteja hallussaan. Mutta se myös kulki rantamilla tukkina, elukkana tai ihmishaamussa vieden veteen. Vetehinen voi antaa myötätuulen, jos järveen heitti hopeasormuk- sen. Verkkoa laskiessa rukoiltiin kalansaalista antamaan: Karjalan kalajumala, vetehisen väljäpuksu. Vienan läänin runoissa tavataan yhdistys vetehinen veen emäntä. Mutta toiselta puolen huomautetaan, ettei vedenhaltiaa saanut sanoa »vetehiseksi», vaan »veden emännäksi». Vedenhaltiain eri nimitysten suhde karjalaisalueella on siis seuraava. Myöhäisin ja Suomen Karjalaan rajoittuva on ruotsa- laisperäinen näkki, ennen tätä on venäjästä mukailtu vetehinen ja vanhin on veden emä, josta jo Agricola karjalaisten jumalain luet- telossa mainitsee, että se »vei kalat verkkoon». lU4 Suomalaisten runojen uskonto. Maa, vesi ja metsä eli Tapio. Paikallistunut haltia voi siinä määrin paikkaansa sulautua, että tätä paikkaa saatetaan puhutella yhtä personallisesti kuin sen alaista asujaa. Asetu maa ja maan alainen, asetu metsä ja metsän alainen! asetu vesi ja veen alainen, Jos tämänkaltaisista Asetussanoista säkcitten jälkiosat jäivät pois, niin maa, vesi ja metsä esiintyivät ikäänkuin itsestään haltioitu- neina, n. s. 1 u o n n o n j u m a 1 i n a, joiden ajatellaan johtuvan pelkästä luonnon eloUistamisesta. Hyvin yleinen on iMaanlervehdys, mutta siinäkin maan ohella useimmiten mainitaan sen haltia. Kedolle maata laskiessa sanot- tiin: »terve maa ja maanhaltia, suo minun tervennä ollakseni»; sil- loin ei saanut yhtään tarttumuksia maasta. Varsinainen Maantervehdys, johon tervehtijä itse vastaakin, kuuluu: Terve maa ja terve manner. terve tervehyttäjäkin! Mutta tämän säeparin jälkeen ja sen sisäänkin ilmautuu usein haltiata osoittava säe: A. Terve manteren asuja! B. Terve mannun hallitsija! Välistä maan ja mannun ohella mainitaan samaa asuttua alaa tar- koittava piha ja pello. Terve maa, terve manto, terve tervehyttäjälle! terve piha, terve pelto. Akka manteren alainen! Silloinkin kun yksinään esiintyy säepari: Terve maalle, manterelle, terve tervehyttäjälle, ilmenee asianlaita toisinaan oheenliitetyistä selityksistä. Mainittuja sanoja lausui taloon tulija syleillen maata ristiin, niinkuin ennen vanhaan ihmisiä tervehdittiin, ja teki siten tuttavuutta maanhal- tian kanssa. Näillä sanoilla sai myös kirkon oven auki, jos vain tiesi ensimäisen haudatun nimen. Maan personoimisen myöhäpcräisyyttä vahvistaa siihen liit- tyvä kristillinen ajatus, että maa on Jumalan luoma. Maa puhas Jumalan luoma, nurmineiti nukkumasta!] nurmi Jeesuksen tekemä, Makoa maa äitisi kohussa — sukeama suuren Herran. alla kuusen kultanaavan — Älä nouse nurmi nukkumasta, I.aske maa, alene penger, maan neiti makoamasta! minun käsin pieltyäni, [t. Maa älä nouse makoam. suin sulin puheltuani! Paitsi tervehdyksissä puhutellaan maata joskus muutenkin. Toisen jotakin kadottaessa, pahansuopa loitsii: Maa, vesi ja metsä eli Tapio. 105 Maa peitä, karkea kadota, minun toiste löytääkseni! Jos käärmeen nähdessään manasi: »pidä maa matoa, minä menen hakemaan otaa»), silloin maanhaltia piti käärmettä alallaan. Maannenästä päästettäissä luettiin: Juo mantere makusi, mannerkukkula vihasi! Toisen noidan koettaessa nostaa kirkonväkeä, toinen samalle hautuumaalle sattunut noita pani vastaan sanoilla: »painu maa makoamahan!» Sotaan lähtiessä otettiin kolmen valtatien jakaimesta, joka myös on vainajain oUnpaikkoja, maata puhtaaseen riepuun lausuen: Nouse maa, havaja mantu, suojaksi sotakeoille! Näistä esimerkeistä ensimäisessä kadonneen esineen kätke- minen, jollei tämä ole pelkästään runoUinen lausuntatapa, voita- neen selittää yhtäläisestä maanhaltian toiminnasta, kuin on met- sänhaltian n. s. »metsänpeitossa».^ Toisessa on maanhaltia nimen- omaan mainittu, kolmannessakaan maannenä ei ole muu kuin roaanhaltia taudiksi ajateltuna. Neljännessä ja viidennessä on sel- västi kysymys nukutettavista tai herätettävistä vainajista. Vettä semmoisenaan puhutellaan verrattain harvoin. Use- amman kerran tavataan: »vesi kultainen kuningas», mutta jo seu- raavassa säkeessä voi seurata: »ueen emäntä, veen isäntä». Välistä käy mainitun säkeen edellä: »puhdas vesi kormelitsa» (ven. kor- milets 'elättäjä'), jossa vesi saa saman määreen kuin pyhimykset kreikanuskoisten runoissa. Kun nuotta vetämään lähtiessä oli veneeseen pantu, heitti perä- mies melalla vettä kolmesti maalle päin lausuen: Terve nyt vesi ja terve veen haltia! Niinikään rukoiltiin vettä yhdessä vedenhaltian kanssa sairauden- tapauksissa: Puhas vesi, veen haltia, anna oma terveyteni! ole oikein, seiso selkein! Leppä sinun lepyttäköön, Tass' on uhri sinulle, suolat sinun sovittakoon! Vedenväen yhteydessä ovat myös erilaisten vetten puhuttelut: A. Nouse meri miehinesi, Jokelakin joukkoinesi! umpilampi lapsinesi, B. Prosti joki joukkoinesi! Viimeksimainitulla prostimisella eli anteeksi pyynnöllä on venäläi- nen esikuva (prosli rjelska). Selvästi kristillisiä ovat seuraavat säkeistöt, joista edellinen viittaa Raamatun kertomukseen veden alkuperäisyydestä: ^ Skdndinativiliiset tuntevat sekä »inetsänpeiton» (skogen hällerj että yleensä vainajat eksyttäjinä. 14. 384 — 8 106 Suomalaisten runojen uskonto. A. Vetonen Jumalan luoma, Jos lienet pahoa tehnyt, sie olet vanhin veljeksistä, B. Vetele Jumalan vetonen eläjistä ensimäinen. menevällä matkallasi! Pelkästään runollisena puhetapana lienee käsitettävä kalasta- jan rukous: Maksa vesi velkani, tuo tuolta tuonnempoa! Myös metsää joskus tervehditään haltioineen ja nostatetaan väkineen: A. Terve metsä, B. Metsä kaikki miehinesi, terve metsän haltialle! korpi kaikki kansoinesi! Niinikään sitä välistä sanotaan Jumalan luomaksi ja puhutellaan pyhimyksen tavoin: Kultainen metsä. Jumalan luoma, kormelitsa, prosti! Korpi ja metsänhaltia tavataan vielä seuraavassa yhteydessä: Hoia korpi koiriasi, metsänvieru ei viikostaisi, maa musta itikkojasi, metsänhaltia ei hakisi! itikkainen likojasi, »Korven koira» tarkoittaa tietysti karhua. Mutta karhusta voi- daan käyttää suorastaan nimitystä »metsä». A. Puhas metsä, karhu kulta, B. (Karhua kiertäessä): kun sa kuulet karjan kellon. Maata minä metsän painan. Metsän ovat siis elollistaneet siinä asustavat haltiat ja haltia- eläimet. Myös itse metsä kasvavien puitten kokonaiskäsitteenä on maata ja vettä elolhsempi. Useammin kuin näitä puhutellaankin metsää sinänsä. A. Hyvä metsä, puhas metsä, kukuta salo käkeä! katso minun karjojani! C. Anna kumpu kultiasi, B. Soita metsä kanteletta, metsä meille lintujasi! Metsämiehen rukouksessa on ikäänkuin pontena säe: Mielly metsä, kostu korpi t. Lepy lehto, kostu korpi, johon kertosäkeenä liittyy: Taivu ainoinen Tapio; harvoin muunnellen: A. Taivupa hyvä Tapio! B. Tasoitu tasainen Tapio! Tämän säeparin edellä käy joskus kysymys: Jokos suuttui suuri metsä, joko Tapio vihastui? Mainittu säepari on välistä itsekin asetettu kysymyksen muo- toon: Kuules korpi, näe Tapio! — taipui entinen Tapio, Hyvinkö teihin metsä mieltyi, antoiko teille antamalla? Maa, vesi ja metsä eli Tapio. 107 Metsä ja Tapio siis käytetään toistensa kertosanoina. Metsän merkityksen myös Juslenius sanakirjassaan antaa Tapiolle (sijlva, skog) . Jos aluksi tarkastamme Tapion esiintymistä omantomuodossa, niin ovat ensinnäkin huomattavat Metsänlukujen nimitykset Tapion virsi ja Tapion synty. Jälkimäinen on laulajan selityksen mukaan »metsämiehen varavirsi». Maaliskuun tuulen nimenä käytetään Tapion riihen puinti, josta myös johtuu lausetapa Tapio pui riihtä, kun tuuli keväisin puista rikkoja puistelee ja niitä kiidättää. Runollisesti esitetään metsänhaltian asuntona Tapion talo' ovineen ja ikkunoineen. Tapion talot näkyvi, ukset kulta kuumoittavi, poikki suosta Pohjolasta. Jopa luokse luonteleme ja läsnä lähenteleme. Tapion talon isäntä, Kuva 14. Tapion lukko. Tapion talon emäntä, kaikki kullassa kupahui, hopeassa horjeksivi. — Saa penit sanelemahan - alta ikkunan Tapion, pimeästä pyörtehestä! (paiJiuiiUjaBBggmguii.i jUXUiLUASJ^ifa-^^ag K\iva 15. Tapion pöytä. Tavataanpa Tapion linnakin, jonka takaa metsän tai veden viljan taikka maidon on tultava. Toisinaan se liittyy Turun lin- naan ilmeisesti tämän alkuperäisemmän kertosanan. Tunikan lin- nan eli Tallinnan sijaisena. Turun linnan tuolta puolen, takoa Tapion linnan. Yleinen runoissa on Tapion aitta, joka on täynnä metsänviljaa. Sen kertosanoina käytetään metsän linna tai metsän lukko. Jälkimäistä vastaava Tapion lukko on nimenä taikaesineellä, jolla sidottiin metsä (kuva 14). Parin päivän päästä mentiin »kyselemään metsään» huutaen puitten nimiä. Minkä puun nimeen ei kaiku vastannut, siitä päätettiin taudin johtuvan. Talvella tai- kuri vei Tapion lukon saunaansa. Kun sairaan oli pujottanut kol- masti_sen läpi, heittäytyi hän nukkumaan. Lukolle tulivat Hen- gettäret riitelemään; niiden sanoista pääsi hän selville korpin aivo- jen avulla. Sen mukaan kuin unessa näki, rupesi sitten sairasta rakentamaan. 108 Suomalaisten runojen uskonto. Todellinen taikaesine oli Tapion närekin. Sen tavallisin nimi- tys on Tapion pöylä: »pieni tasalatvainen|näre», »jonka latvasta ovat kaikki oksat alaspäin», »joka kasvaa hyvin tiheän oksan aivan maasta alkaen». »Tapion pöydäksi» on myös sanottu härkkimen tapaista keppiä, joka »metsän lepyttämiseksi» on viety »metsän- linnaan» s. o. muurahaispesään (kuva 15). Toista nimitystä Tapion kämmen on yhtäläisesti määritelty: »tasapäinen näre», »matalaoksainen kuusi, jonka oksat ovat alas- päin». Niitä sammalia, joita mainitaan Tapionkämmenen nenässä kasvavan tai Tapion pöydältä taikomisiin otetun, sanottiin Tapion sammaliksi. Tapion 'pöydän päältä oli metsämiehen syötävä ensi päivän saaliita, joita siivoomatta oli keitettävä; mitä ei jaksanut syödä, piti panna Tapion pöydän alle, näreen juurelle. Niinikään Tapion kämmenelle asetettiin ensimäisen jäniksen lihaa ja pikarillinen viinaa »metsän» lepytykseksi. Tapion pöydällä vielä ansoja punottiin sekä koiraa syötet- tiin, jotta oravia löytäisi. Myös Tapion tuulenkouran päällä syö- tettiin koiralle oravanpäätä, jotta paremmin haukkuisi. Vielä mainitaan Tapion kantonai semmoinen kanto, joka pääs- tään kasvattaa vesoja yltympärinsä tarhilan eli kiehkuran tapaan. Kun Tapion pöydälle vietiin ensimäisen koppelon liha, niin rukoiltiin: Lepy metsä, kostu korpi, kasva Tapion karja! Saaliiksi saatu Tapion karja oli Tapion takka. Ei ole omani takka, takka on Tapion takka. Erikoisesti karhua nimitettiin Susimo Tapion härkä, kettua taas tarkoitti Tapion koira ja jänistä Tapion karitsa. Usein tavataan mieluisan metsän emännän kertosanana »tarkka» Tapion vaimo, joskus myös erikseen: A. Kuusentukka Tapion vaimo. C. Sinisukka, rautapalo, B. Simasuu Tapion vaimo! Tapion hyvä emäntä! Samoin esiintyy metsän piian kertona Tapion tytär ja metsän ukon seurassa »simasuu» Tapion neiti; niinikään metsän hiiden rin- nalla Tapion poika. Yleinen paikallinen johdannainen Tapiola, mainesanaltaan tarkka tai simainen, vastaa mieluisaa tai metistä Metsolaa. Tästä taas johdettu on karhun nimitys Tapiolainen. Tapiolan tarkan vainion eli neidon kera vaihtelee Tapiotar vaimo tarkka ja simasuu Tapiotar. Puhutellun metsän rinnalla tuli Tapiokin personoiduksi. Kun^ sanan alkumerkitys oli runolaulajalle hämärtynyt, sai tämä perso- Maa, vesi ja metsä eli Tapio' 109 nallinen vivahdus helposti tukea säkeistä, jotka mainittua yleistä säettä seurasivat tai sen eteenkin tunkeutuivat. A. Tainno ainoinen Tapio, B. Mielly metsä, kostu korpi, ihastu isäntähinen! mielly Metsolan emäntä, taivu ainoa Tapio! Säkeen entistä yhteyttä muistuttava tekosana (taiviij saattoi väistyä muun määreen tieltä, ja esim. mainesana tarkka kohdistua itse Tapioon. Tarkka ainoinen Tapio! Tuntuvasti personallisemman leiman sai Tapio sitenkin, että se omisti nieisän paikalliseksi määreeksi laatusanan ohelle. A. Metsän kultainen kuningas, B. Hyvä emäntä, metsän emäntä, metsän taunoinen Tapio! metsän taitava Tapio! Saattoipa omantomääre meisän siirtyä aivan kiinni Tapio sanaan: Metsän eukko kaunis karva, Pinneys Tapion poika, tuo itse metsän Tapio, älä piä, älä pinne[h]i! Päältäkatsoen näyttää siltä, kuin tässä olisi edustettuna kolme haltiaa: itse isäntä Tapio nimisenä ynnä hänen emäntänsä ja poi- kansa. Seuraava säe: »sinun on Ristus ristinynnä», kuitenkin osoittaa, että on kysymys karhusta, joka saa kaikki mainitut nimi- tykset. Tapio on tässä verrattava karhun tavalliseen puhuttelu- nimeen »metsä». Metsänemännän yhteyteen on Tapio myös seuraavalla tavalla sovitettu: Mieluinen metsän emäntä, toveriksesi Tapio! ota minut mieheksesi. Jälkimäisen säepari kuitenkin oikeastaan kuuluu: Ota metsä miehiksesi, Tapio urohiksesi, johon toisinaan lisätään: »korpi kolkkipojiksesi». Vielä tavataan: »Tapio metsän emo, havulakki vanha vaimo». Runon jatkossa kuitenkin palaudutaan alkuperäiseen käytäntöön: »kuule metsä, herää Tapio!» Yhdessä Metsäluvun kappaleessa luvataan suuret lahjat: Metsolan kuninkahalle, Tapiolle rikkahalle. Vain näennäisesti tässäkin Tapio saa personaUisen värityksen. Muissa toisinnoissa kuuluu edelhnen säe: Metsälle kuninkahalle, josta Tapion asema metsän kertosanana ja personoimisen laatu käy täysin selville. Ilman edeUistä säettä tavataan jälkimäinen myös muodoissa: A. Tapiolle rikkaudeksi. B. Tapiolle kultaiselle. Jälkimäistä vastaa kerran puhuteltu »metsän kultainen Tapio», jonka edellä käy välittömästi: »lepy lehto, kostu korpi!» 110 Suomalaisten runojen uskonto. Joissakuissa Karhunpeijaisrunoissa pyydetään kuulemaan: Soittoa pyhän Tapion, metsän piian pillin ääntä. Vanhemmista kirjaanpanoista päättäen on kuitenkin alkuansa ke- hoitettu kuulemaan soittoa Tapion torven. Kotona odottajatkin toivovat: soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukavaksi. Metsän piian asemella tapaamme kerran pyhän piian, josta pyhä sana lienee Tapiolle siirtynyt ja joka myöhemmin tulee seh- tettäväksi. Tapio sanan merkitys on siis epäilemättä paikallinen ja sukua käsitteelle »metsä». Sitä tarkemmin määritelläksemme on vielä tarkastettava moniaita yhdistelmiä. Erään Tulensynnyn mukaan: Tapiossa taulat tehdään, sinipiiparin pihassa. Ganander on huomauttanut karhun nimityksestä »kultainen ku- ningas Tapion kainalossa)). Karhua asetettaissa loitsitaan: Metsoinen metinen palli tangoilla hopeaisilla! suuhusi tukehtukohon, Harteilles hako-Tapio, saranoilla kultaisilla, kultaristin rinnoillesi! Parissa Karjanluvussa on puhuteltuna: Ohtonen metsäneläjä, tarhantäytinen Tapio! Tarhan- tai risuntäyiinen Tapio tavataan muutaman kerran myös »metsän tytin, mielu neidin» kertosanoina. Jäniksenpyytäjä joskus rukoilee Ukkoa satamaan mettä, jota varvuille valaisi, »kes- kelle Tapion tarhan», ja karhunkiertäjä kuvittelee rakentavansa rautaisen aidan »ympäri Tapion larasta» s. o. karhunkierroksesta. Yhdessä Puun luvun toisinnossa sanotaan Tapiota tammiseksi- Sinä tamminen Tapio, Luojan käskyllä kovalla, jok' oot maasta ylös noussut saatu sanalla Jumalan! Tähän on vielä verrattava Metsänmiellyttelyn toisinto: Mielly metsä miehiisi, taivu ainoinen Tapio! tamminen urohiisi, Tapio sanasta on hyvin vähän äänteellisiä vaihteluja. Kerran esiintyvä säkeen muoto: taivu entinen Tapani, ei tue sitä arvelua, että Tapio johtuisi karjankaitsija-pyhimyksestä Tapanista. Siinä on tapahtunut sekaannus Hevosenluvun säkeeseen: saniti taitava Tapani, josta myös mainesanan taitava olemme nähneet kerran Tapiolle siirtyneen. Laatusana entinen on lainattu metsän emän- nältä. Myös Tapio(n) vaarasta eli mäestä tavataan muunnokset Ta- po(n) vuori eli mäki, jotka ainakin osittain, kuten Neitsyt Maarian saunanhakuvirressä, ovat Tapani nimen sekaantumisesta selitettä- vissä. Elottoman luonnon palvonta. 111 Ainoassa luotettavassa länsisuomalaisessa todistuskappaleessa esiintyy johdannaismuoto Tapiainen: Tapiaisen vanha vaimo, kaitse kirjokarjaani! Sitä vastaava itäsuomalainen Tapioinen käytetään sekä nimi- että laatusanana: A. Tapioisen tietä myöten; lapioinen tarkka mies! Tapion talo näkyvi. C. Tapioinen tannerpöytä, B. (Ampiaisesta): lyö kuuset kultavöihin! Muutamassa Metsänluvussa ilmaantuu Tavoin emänlä. Tavaj on Venäjän lappalaisilla ollut sekä metsästyksen että kalastuksen haltiana. Tapio sanan on E. A. Tunkelo yhdistänyt virolaiseen iaba, 'lukko', selittäen sen muodostuneen samalla tavoin kuin ansa sa- ,j CL^-i^^-^ nasta ansion tämän alkuperäisessä merkityksessä. Tapio olisi siis ^ jiM\^ d. ollut metsässä ansatielle viritettyjen pyydysten kollektiivinen eli t?^^ ' r yhteisnimi. Huomattava on, että Agricola mainitsee hämäläisten jumalan Tapion nimenomaan pyydys sanan yhteydessä: »Tapio metsästä pyydykset soi». Mainitun selityksen mahdollisuutta tukee lukko sanasta myö- hemmin runollisesti muodostunut Liikiitar liikun emäntä, jota mus- talle ketulle pyydystä pannessa on rukoiltu. Niinikään on edellä Tapion poikana tapaamamme Pinneys ilmeisessä yhteydessä seu- raavan säkeen pinnehliä sanan ja yleensä pinteesen panon kanssa. Mahdollisesti voitaneen myös Agricolan Virankannos, joka »kauran kaitsi» ja johon runojen Virokannas on yhdistetty, selittää jonkinlaiseksi ansajumalaksi, joka esti jäniksiä kaurahalmeeseen tulemasta. Nimen alkuosa lienee johdettavissa sanasta virka, joka merkitsee sadinta, ja jälkiosa kanlo sanasta. Vastaava Viran akka oli Suomen lappalaisilla metsästyksen suojelijana. Elottoman luonnon palvonta. Olemme nähneet, että__runoissamme esiintyvä luonnonpalvonta ainakin osittain johtuu vainajain henkien paikallistumisesta ja '/ paikallishalLiaii sulani nniisc-l a paikkaansa. Vielä on siihen vaikut- tanut 400-luvulla e. Kr. eläneen kreikkalaisen lääkärin ja filosofin Empedokleen oppi neljästä alkuaineesta eli elementistä, joista muka /^ ( ^ n maailma on kokoonpantu: maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta. '' Tämä maailmankäsitys oli keskiajalla vallitseva ja vielä Agricolan Rukouskirjassa se esitetään. 112 Suomalaisten runojen uskonto. Elementtiusko, kuten Lönnrot on huomauttanut, kuvastuu selvästi seuraavassa puoskijan ja parannettavan vuoropuhelussa. Puoskari seisten ulkopuolella saunan kynnystä ja pitäen kädessään astiaa, jossa on sekoitettuna multaa, vettä ja tuhkaa (= tulta), — neljännen elementin, ilman ajateltiin itsestään läsnäolevan — lausuu: »pohtaan, pohtaan». Sisäpuolella makaava sairas kysyy: »mitä pohtaat?» Puoskari vastaa: »pohtaan maata». Saman alku- lauseen ja kysymyksen uudistuessa puoskari vastaa toisella kertaa pohtaavansa vettä, kolmannella tulta, neljännellä tuulta. Elementtien nelijaosta saa selityksensä myös Tarttumuksen luvuissa tavallinen paikkojen luettelo, kuten F. A. Hästesko on tutkimuksessaan Länsisuomalaisten tautien loitsuista osoittanut. Jos sinä olet tullut maasta, niin mene maahan! » » » » vedestä, » » veteen! » » » » valkeasta, » » valkeaan (1. tuleen)! » » » » tuulesta, » » tuuleen (1. ilmaan)! Tässä on ajateltu kuhunkin elementtiin erikoisten taudinhenkien kuuluvan. Nämä elementtihengetkin kuuluvat keskiaikaiseen taika- uskoon. Kuuluisa luonnonfilosofi Paracelsus (f 1541) eroittaa veden, vuoren (= maan), tulen ja tuulen henkiä eli yhtä monta lajia kuin elementtejäkin. Kysymys luonnonpalveluksesta suomalaisilla ei kuitenkaan ole ratkaistavissa näiden n. s. elementtienkään alalla muuten kuin tutkimalla itsekutakin yksityiskohtaisesti. Maata merkitsevä maaemä tulee vielä puheiksi edempänä. Miten suomen veden emä ja viron veie ema on käsitettävä, onko sitä käytetty itse veden merkityksessä, samoin kuin vastaavaa nimitystä itäisemmillä heimolaisilla, on niukkojen tarjona olevien ainesten avulla vaikea selvittää. Helpoimmin luulisi luonnonjumalan olevan tulesta löy- dettävissä. Mutta tulen väen ja haltian olemme tavanneet lähei- simmässä yhteydessä kodinhaltian kanssa. Sitä on indoeurooppa- laisella taholla selitetty muinaisesta tavasta haudata isäntä kotinsa lieden alle. Tulenpalvonnasta suomalaisilla ei tapaa mitään varmaa jälkeä. Tiedot uhrin heittämisestä tuleen ovat niukkoja, vierasperäisiksi epäiltäviä eivätkä tässä suhteessa todistusvoimaisia. Runojenkin todistukset ovat harvinaisia ja varovasti varteen- otettavia. Suomen itä- Karjalasta on seuraava loitsu, jossa lulcn isää ja emää lapsineen puhutellaan. Tulen isä, tulen emä, tulen emä kultasäpsä, tulen isä kultahattu, tulen lapset kultarinnat! Elottoman luonnon palvonta. 113 Toinen loitsu samoilta seuduin on ilmeinen venäläinen laina, kuten sanat anheli, 'enkeli', papadja, 'papin rouva', ynnä lukka- rien ja kirkonpalvelijan nimitykset todistavat. Tuli anheliseni syöttäi, tulen papit, papadjat, tuli kultainen kuningas, tulen diekkunat, diekkunitsat, valkea kultainen kuningas, ponomarit, ponomarihat! Tulen puhutteluun: »valkea kulta, Pyhän hengen veljenpoika», on ilmeisesti vaikuttanut sama raamatullinen käsitys Luciferista, joka taivaallisen Tulen putoamista kuvaavassa loitsussa on perus- tuksena (s. 24). Naispuohsen tulen iyiön tulemme tapaamaan sekä tulisen hel- vetin asukkaana että taivaisen neitsyen mainesanana. Myös tuuli eli ilma uskottiin olevan vainajanhenkien olin- paikkana. Tuuliaispäässä kuviteltiin rauhattomain vainajain '>sijat- tomien sielujen» kulkevan. Tuulenväki mainitaan välistä taioissa muun \äen rinnalla. Ei tuulen, tulen eikä kirkon väki tule sortamaan toukoa, kun puh- taissa vaatteissa kiertäen pellon luki Kylväjänsanoja. Tuulenhallia esiintyy runoissa maan ja veden haltiain seurassa. Tulkaa tuulesta tuulenhaltiat, veestä veenhaltiat, maasta maanhaltiat, yli puitten, alati tähtien! Sukupuoleltaan ja iältään tuulenhaltioitakin eroitellaan Tuulen- nosto-loitsuissa: Tuulen ukko, tuulen akka, tuulen entinen emäntäi Myös yksistään iuuliämmän puoleen käännyttiin tuulta saa- dakseen. Päinvastaisessa tarkoituksessa rukoilivat hätäilevät ko- tonaolijat, kun joku oli merellä: Tuuletar valea vaimo, herkeä hepajamastal Muuten ei johdannaista Tuulelarla enempää kuin luulen ty- tärtä tavata puhuteltuna. Pelkästään runollisia muodostuksia ovat: perin tuuleen makaava »tuulen tyttö, Pohjan akka» Hammasmadon synnyssä; veitsen vieriminen taivaasta »tuulen tyttären tupesta» ja tulen synty taivosesta »Tuuliatlaren tupesta»; Tuuliaisen tai Tuulettaren tuudittama puu sekä pakkasen kera syntyneitten pa- hojen nimittäminen Tuulettareksi ja Viimattarelxsi. Toinen johdannainen Tuulikki, jota Tapion neitona puhutel- laan, tulee myöhemmin esitettäväksi. Itse tuulta voidaan puhutella samoin kuin maata ja metsää haltiainsa ohella: »tuuh puhdas, tuulen isännät, tuulen emännät» j. n. e. Niinikään yhdistetään tuulikin siitä lähteneesen tautiolen- toon: 114 Suomalaisten runojen uskonto. Kun lienet tuulen tuoma — ■ ota tuuli purtehesi! Veden ja maan tervehdysten välissä tavataan: Terve tuulet, terve tyynet, terve ihalat ilmat! Mikkelin aamuna kun huoneesta lähdettiin ulos ensi kerran, niin oven saranasta vedettiin ilmaa kolmesti henkeensä. Ulkona huokaistiin se ilma taivaalle sanoen: Taivas, tuuli, ilma, meri älä vihoa minua, ja maan mantuinen eläjä, äläkä minun omiani! Sitten pirautettiin hienoksi vuoltuja hopeansiluja kartanolle, niin maan haltia ynnä muut haltiat olivat mielissään sekä karjalle että ihmisille. Erityisesti on tuulta puhuteltu vesillä ollessa tai kaskea syty- tettäessä: Nouse tuuli tuulemahan ilman, rinta riehumahan! ahavainen ammumahan, Vielä on huomattava yksinäinen uhri tuulelle. Vienan läänissä muisteltiin koskia laskiessa heitetyn veneen perästä vaseman ol- kansa yli kolme lepänurpaa jälkeensä tuulelle uhriksi. Tempun tarkoitus, että vene tietäisi tiensä eikä menisi kivelle, panee kui- tenkin epäilemään, eikö tässä ole pikemmin uhri vedelle kuin tuu- lelle, jonka vaikutus koskessa on vähäisempi kuin virran. Vanha matkintataika on tuulen_ji£istainiiien viheltämällä. Toinen taikakeino oli solmujen aukaiseminen. Pohjois- Hämeessä Keiteleen rannalla asuneen taikurin kerrotaan kirkkomatkalla, kun oli enää vähän aikaa jumalanpalveluksen alkuun, aukaisseen yhden solmun. Kun vene oli lähtenyt menemään, oli hän aukaissut vielä toisen solmun. Mutta silloin oli vene mennyt jo niin kovaa kyytiä, ettei enää annettu hänen purkaa kolmatta. .Jälkimäinen taika mainitaan lappalaisilla tunnettuna 1200- luvulta alkaen ja ovat he sen samoin kuin suomalaiset skandinaa- veilta oppineet. Lappalaiset sen yhdistävät uskomuksiinsa tuulen- jumalasta, joka vastaa skandinaavilaisten merenkulun jumalaa V/orbia. Tämän »tuulimiehen» (bieka-galles) sijalla ilmaantuu ennen mainitun suomalais-lappalaisen noidan rummulla Ilmaris (s. 13), jonka uskottiin aikaansaavan myrskyä ja pahaa ilmaa. Aivan sa- moin Agricolan hämäläisten jumalain luettelossa mainittu Ilmarinen »rauhan ja ilman tei ja matkamiehet cdcsvei». Äänteellisesti Ilmarinen liittyy votjakkien Inmar jumalaan, mutta Agricolan sille antaman merkityksen se näyttää omistaneen skandinaavilaiselta iV/oröilta. Suomalaisten ainesten avulla emme voi ratkaista kysymystä ilmanjumalasta suomalais-ugrilaisilla, enem- Elottoman luonnon palvonta. 115 pää kuin taivaan jumalastakaan, johon myöhemmin esitettävä jumala sana on yhdistetty. Lencqvistin kokoelmista on saatu ainokainen Ilmariselle osoi- tettu merimiesten rukous, jonka kansanomaisuutta kuitenkin sekä runomitta että muu kokoonpano panevat epäilemään. Ilmarinen ilolintu, Pane poskes pussuksihin, lennä tuonne kunkan käsken, puhalla iloinen ilma, idän ikuisen perähän, minulle myötäinen myry päivän koitonnon kotohon! minnekin nyt mennäkseni etc. Tulensynnyssä esiintyy Ilmarinen, toisintomuotoineen Ilma- lainen, Ismaroinen, Ilmanrinta ja Ilman ukko, tuleniskijänä Väinä- möisen kera, jonka yhteydessä se on puheiksi otettava. Samalla tulee myös seppo Ilmarisen käsite selvitettäväksi. Naispuolinen ilman Ujiiö eli Ilmalar on, kuten saamme nähdä, katolisaikuinen muodostus. Ilman ja tuulen yhteydessä on vielä mainittava pakkanen, jota runoissa tavallisesti puhutellaan puhurin poikana. Myös tai- oissa tavataan kerran pakkasellakin oma väkensä, jonka voi omis- taa pitämällä tiasen päätä tuluksissaan. Talveksi maahan jäävän tiasen edustama pakkasenhaltia ja tuluksiin liittyvä tulenhaltia käsitettiin veljeksiksi. Yhdessä ne varjelivat omistajaa kaikista vaaroista ja vahingoista. Mutta saunan löylyyn niitä ei saanut viedä eikä tulen päälle asettaa. Silloin pakkasenväki joutui kärsi- mään ja alkoi omistajaansa vaivata. Miehkuva i)akkasenväestä on ilmeisesti aiheutunut tulenväestä vastakohtaisuuden lain vaikutuksesta. Yhtäläisyyden ajatuslaki ■on taas synnyttänyt tilapäisen auringonväen. Pelto näet palattiin siten, että kylvökseltä varkain otettuja siemeniä poltettiin riehti- lällä; silloin pouta kuivasi touon, ettei se kasvanut. »Tuli on aurin- l^onväkeä, siis tuli ja pouta sopivat yhteen». Aurint^onpalvonnasta, joka tavataan lappalaisilla skandinaavien vähttämänä, kautta Euroopan itämailta kulkeutuneena uskonnon- muotona, on Suomessa tuiki vähän tietoa. Suomen itä- Karjalassa mennään joko vähää ennen päivän nousemista tai juuri sen noustua pellon päivärinteelle, »puhtaalle maalle» ja kumarrellaan päivän nousuun päin, lukien kolmasti: »armas päiväseni syöttäjä, anna rauhutta, tervehyttä päivän aluksi, kaikessa katso, vartioitse». Mutta tämä tapa ja rukous voi olla hyvinkin myöhäistä lainaa. """Yhtä virheeUinen runomitaltaan ja epäiltävä kansanomai- suudeltaan kuin Ilmariselle osotettu tuulenpyyntö on samoista Lencqvistin käsikirjoituksista saatu rukous päivän koittaessa. 116 Suomalaisten runojen uskonto. Terve kasvos näyttämästä pääse illalla ilohos! päivä kulta koittamasta, Tuo tuliaiset tullessasi, aurinko ylenemästä! tuo meilF täyttä terveyttä, Pääse ylös aaltoin alta, siirrä saama saatavihin, yli männistön matkusta, onki onkeemme ohaitse, juokse kaares kaunihisti, Pyytö päähän peukalomme! Agricola tosin puhuu vielä kuun ja tähtien palvonnasta kivien ja kantojen kumartamisen ohella: »palveltiin myös paljo muuta, kivet, kannot, tähdet ja kuuta.» Mutta tällainen »muun» luettele- minen johtunee kuitenkin niistä ylimalkaisista olettamisista, joita pakanuuteen kohdistuvat kirkolliset kiellot sisälsivät. Sama huomautus koskee myös arkkipiispa Makarijn kiertokir- jettä vuodelta 1534, jossa luetellaan karjalaisten palvontapaikkojen ja esineiden joukossa myös aurinko, kuu ja tähdet. Kuuta ja päivää puhutellaan muutamassa venäjänkarjalaisessa maantervehdyksessä : Terve kuu, terve päivä, — pyhä maa, pyhä manner! Erikoisesti kuuta rukoillaan syylää tai muuta kasvannaista loitsiessa kuuhun katsomalla uuden kuun aikana: »syö, kuu, syylää, älä syylän kantajaa» tai »syö, uusikuu, liikaa!» Mutta tämä loitsu on myöhään kulkeutunut Skandinaavian kautta länsi-Suomeen. Nimen- omaan syylien parantamisen kuun avulla tunsivat jo roomalaiset. Runolliset johdannaiset Päivätär, Kuutar ja Oiavatar tulevat toisessa yhteydessä tarkastettaviksi. Ainoa ilmiö elottomassa luonnossa, jonka palvonnalla Miuma- laisiin nähden tiedämme olleen todellisen ja suuren merkityksen, on ukkonen salamoineen. Ensimäistä ajatusta jumaluusolennosta, kuten Castren arvelee, ei kuitenkaan tämäkään luonnonilmiö ole herättänyt. Sen palvonta on todistettavasti myöhäperäinen. Se ei ole syntynyt suomalais-ugrilaisilla, eikä ole alkuperäinen edes indoeurooppalaisilla, joilta useat suomensukuiset kansat sen ovat lainanneet. Ukkosenpalvonta liittyy lähoisosli maanviljelykseen, joka on ilmoista ja sateista riippuvainen, ja lähtöisin se on maail- man vanhimmasta, Eufrat ja Tigris virtain väHsestä viljelyskeskus- tasta. Muinaiskuvien avulla voimme seurata kuinka ukkosen jumala kirves kädessä ja salamakimppu toisessa vaeltaa Assyyriasta Syy- , rian ia Vähäaasian kautta kreikkalaiselle alueelle, missä jumalan- — VN^ / kuvana palveltu kirves saa kaksiteräisen, vasarankaltaisen muodon ^^. "> (kuvat 16—17). ' j-c Välimeren maista ukkosenpalvonta levisi keski- ja pohjois- C n.r , Eurooppaan keltiläisille, germanilaisille ja liettnalaisslaavilaisille Elottoman luonnon palvonta. 117 kansoille, joiden keskenäiseen vaikutukseen yhteiset jumalannimi- tyksetkin viittaavat. Keltiläisten TaranistB. eli Tanarusia vastaa muinaissaksalaisten Thonar, anglosaksien Thunor, ja skandinaavien Thor. Viimeksi mainitun toisintonimi Fjorgynn taas on yhdistet- tävä hettualaiseen Perkunas, johon myös venäläisten Perun liittyy. Molemmat ukkosenjumalan nimitykset ovat kulkeutuneet yh- teissuomalaisille. Skandinavilainen Thor piilee Henrik Lättiläisen mainitsemassa Saarenmaan virolaisten sotahuudossa Tarapiiha, s. o. Kuva 17. Assyrialainen ukkosonjumala. Nimrudista. Kreikkalainen ukkosenpalvonta. Kreetasta. »Tar ^< Tor) avita». ^ Siitä johtunee myös Agricolan mainitsema hämäläisten jumala Turisas (Tur-isänen?), joka »antoi voiton so- dasta». Vielä tavataan eräässä Vienanläänin runossa Ukon asemella Tuuri (vrt. UK 15: 427). Torstai päivä (ruots. torsdag, 'Thorin päivä') ei itsessään todista enempää Thorin palvonnasta suomalaisilla kuin tiistain ja perjantain johtuminen Tyr ja Freyr jumalille pyhitetyistä germani- laisista päiväin nimityksistä, jotka Skandinaviaankin ovat kulkeu- tuneet lainasanoina Saksasta. Mutta siihen viittaa torstaipäivän pyhänä pito, josta suomalaisissa kansanpitämyksissä on vielä run- n ^ Yhteisen koron sanoja yhdistäessä saattoi edellisen o ääntiö mukautua seuraavan a ääntiön kaltaiseksi. 118 Suomalaisten runojen uskonto. saasti muistoja. Esim. Kajaanin puolella torstai oli »kaikkein paras muokkuupäivä» ja lituiuiis-Suomessa oli torstaina tapana viettää häitä, kuten yleensä j^ermaneilla. V. 1564 oli pohjois- Virossa talon- jioika, yrittäessään yllyttää toisia, etteivät pyhittäisi sunnuntaita vaan torstaita, saanut aikaan häiriötä. Hän oli kertonut Jumalan kerran olleen suuressa hädässä ja kutsuneen avukseen viikonpäiviä, mutta yksin torstain saapuneen, jonka vuoksi sitä olisi pidettävä muita pyhempänä. Toinen mainituista ukkosjumalan nimistä on säilynyt Suomessa »paholaisen» merkityksessä: perkule eli tavallisemmin perkele ja piru. Virossa pörg merkitsee »hel- [. Gösekenin sana- uodelta 1660 tava- <;osenvaajasta nä Perckun nohl mikä kuitenkin lie- empi laina lätinkie- Kuva 18. Riipushely, jossa on Torin vasara. Liedosta läheltä Turkua Useat ukkosen nimet ovat inajia merkitsevistä sanois- muodostetut. Esimerkkinä indoeurooppalai- sista kielistä mai- nittakoon liet- tuan kaukas »ma- nalainen» ja uk- kosenvaajan ni- mitys kaukspen- nis. Jälkimäiseen liittyy viron köu, köuk eli köukne merkityksessä ukkonen, sekä länsisuomalaisessa Hiirenlorussa pilven Köykyn lylär. Vainajan käsitteeseen johtava on myös ukkosen nimittäminen isäksi tai isoisäksi, jota ruotsalaiset fader Thoren, 'isä T.', ja gofar, gogubben, 'hyvä isä, h. ukko', edustavat. Tätä nimitystapaa muka- ellen on muodostettu viron äi (äiä hoog, 'ukkossade') ja äi/rene 'uk- konen', länsisuomen isänen ja Agricolan karjalaisten jumalana esit- tämä Ukko. Muutamassa vicnanpuolisessa runossa asetetaan rin- natusten: »Ukkoseni, äijöscni». Kuvannollinen ukkosen nimitys on pilkäinen, joka eteläpohjan- maalaisessa Tulcnsynnyssä esiintyy muodossa pilkäinöinen. Sitä vastaa viron piikne, pikene, pikne eli piken ynnä muunnos piker, joka suomeksi kuuluisi pilkäri. Elottoman luonnon palvonta. 119 Pari kertaa Kalevalassa (UK. 18: 420, 45: 14) esiintyy Ukon kertosanana Pauanne, jota on selitetty merkitsevän paukkujaa eli p a u h a a j a a. Sen perustuksena on ainoastaan Lönnrotin muistiinpano Latvajärven Arhipan laulamaa Sampojaksoa, jossa Väinämöinen »Ukkoa rukoelevi, Pavon naista (päälle kirjoitettu Pauahneiia) palvoavi». Nähtävästi on laulaja Lönnrotille oudon sanan toistanut muutetulla johtopäätteellä; edellinen on epäile- mättä yhteen luettava Pavannaisia ja sen mukaan jälkimäinen Pavanneiia eli Pavannehta. Tätä sanaa on E. N. Setälä verrannut mordvalaiseen jumalannimitykseen pavas, joka on indoiranilainen lainasana. Mutta Fr. Cajan, joka pari vuotta myöhemmin laulatti samaa Arhippaa, on kirjaanpannut: Palvanneita. Että viimeksi- mainittu muoto on oikea, todistaa Ukon tai Tuurin kertosanana useammissa Vienan läänin runoissa ja nimenomaan Arhipankin laulamissa esiintyvä Päivänen eli Päiväinen. A. Satoi ukko uutta lunta, C. Tuotu Ukko iskemähän, Päivänen vitiä viskoi. Päivänen pitelemähän. B. Ukon uuella lumella, D. Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen panemavi'illä. Päiväsen laettomahan. Tämä nimi voidaan johtaa sanasta palvoa ja merkitsisi siis »palvot- tua» eli »palvottavaa». Yhtäläisesti on selitetty ruotsin gnd, 'jumala', merkitsevän uhrein ja rukouksin avuksi huudettua olentoa. Ukko jumalaa Lencquist vertaa skandinaavilaiseen Thoriin. Ganandcr yhdistää Thorin maljan juomiseen Agricolan säkeet: Ja kuin kevätkylvö kylvettiin, niin juopui piika että akka — silloin Ukon malja juotiin, Se siis antoi ilman ja vuodentulon. siihen haettiin Ukon vakka, t/^-ö/^ Samanaikuisessa Savonlinnan läänin talonpoikien kirjelmässä (1545 — 50} valitetaan, että heitä oh sakoUettu Ukonmaljan juomisesta (drucliO Thordns qilde). V. 1670 Kuopiossa pidettyjen rovastin- n käräjäin pöytäkirjassa mainitaan Ukon vakat. Näistä on uudem- ' ' maltakin ajalta kertomuksia. ' Pohjois-Hämeessä Rautalammilla oli kahden kylän väki mui- J noin heittänyt arpaa, kumpaisen oli toisenkin puolesta Ukon vakkoja pitäminen; myöhemmin, kun olivat keskenään riitaantu- neet, alkoivat kumpikin erikseen juhlaa viettää. Määrättynä päivänä Jcevätkesällä tapettiin Ukolle uhriksi karjasta paras larnmas. Sen keitettyä lihaa ynnä kaikkia talon muitakin varoja pantiin vähän kutakin lajia tuohisiin vakkasiin, jotka kannettiin Ukonvuorelle. Sinne jätettiin ruuat, niinkuin myös oluet ja viinat, koskematta yöksi. Mitä aamulla oli ruuista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Y V 120 Suomalaisten runojen uskonto. Samoin he tyhjensivät juoma-astiat valettuansa ensin vähäsen vuo- relle, ettei tulisi ylen poutaista kesää. Joroisissa Savossa oli entisinä aikoina kylvämään ruvetessa viety siemenkoppa mäelle ja Ukolle näytetty mitä lajia siinä on, että tämä tietäisi kasvattaa. (^- Suomen Karjalassa on säilynyt useampia muistoja Ulvon- ee vakoista. Rää]iJi3,dässä oli poutavuosina, kun ei satanut viljan terit- täessä, asetettu jyviä Ukonvakkaan katolle; sitten satoi niiden päälle, kun rukoiltiin. Sateessa itäneistä jyvistä tehtiin maltaita juomaa l!^, varten. Kiteellä oli samoin pitkällisen poudan torjumiseksi tehty Ukon vakat ja ohrilla täytettyinä asetettu räystäälle sadetta odotta- maan. Jumalan veden kastelemista ohrista oli pantu olutta ja sitä 6 juotaessa laulettu kiittäen Ukkoa sateesta. Kuckijoella kerrottiin tarkemmin itse juhlan vietosta. Ukonvakat pidettiin kesäkuussa kuivuuden aikana ulkosalla. Kaikki kylän miehet ja naiset, sem- minkin vanhemmat, kokoontuivat ennakolta määrättyyn taloon, jossa jo keväällä, kun oli pitkät poudat, oli valmistettu olutta mainitulla tavalla. Pöydät, tuolit ja penkit kannettiin ulos. Syötiin piirakkaa, makeaa kiisseliä, velliä, maitoa ynnä voita ja juotiin olutta. Maan hedelmän edestä rukoiltiin, että jumala antaisi tar- peellisen ilman. Ukonvakkoihin ei kukaan tuonut kerallaan mi- tään nautittavaa; oli kunnia sille, joka ne sai pitää. Lopuksi arvot- tiin, minkä talon ensi kerralla ne tuli viettää. Runsaimmin on ; r//.7,?/p-jnhlasta tietoja Jnkeniim^a alta, _j^^ se on siirtynyt PcLii.tu tai liliau päiviiän ;29/6, 23/7 v. L). Edellinen, myös Ukkopäiiäksi sanottu, on alkuperäisempi: jälkimäiseen siir- toon on vaikuttanut Eliaksen asturninen ukkosjumalan sijalle. Hevaan Lenttisissa oli aikoinaan Ukkopäivänä aidatussa paikassa juotu Ukko-oluita ja laulettu Ukkouirsi, jonka esittäjä oli saanut ensimäiseksi olutta maistaa. Tämä runo alkoi: Pyhä Ukko armollinen, anna maillesi makua, tule meille vierahisin, pelloillesi pehmitystä. Soikkolan niemellä neljä kylää tätä juhlaa vietti petrona, toiset neljä iihana ynnä seuraavina päivinä. Yhteisjuhlan maksut koot- tiin taloja myöten; keräyksen toimitti kylän vanhin. Kootut varat käytettiin etupäässä oluttarpeiden hankkimiseen. Niitä val- mistivat valitut juhlaoluen keittäjät, jotka sittemmin toimivat juhlamenojen ohjaajina. Juhlapäivänä kokoonnuttiin sen riihen eteiseen, jossa juhlaoluet säilytettiin; riihi oli juhlaa varten lehvillä y. m. koristettu. Jokaisella tulijalla oli olutkappa kerallaan. Aluksi kylien neitoset lauloivat Petron tai lilian virren, mitkä ero- sivat toisistaan vain alkusäkeitten järjestyksessä: Elottoman luonnon palvonta. 121 Pyhä Petro armollinen, lilia pyhä isäntä, tai päinvastoin. Sitten avattiin eteisestä riiheen vievä ovi sekä, jos väkeä oli runsaasti, myös joku ikkunoista, joista molemmista riihen sisällä olevat juhlanisännät ottivat vastaan tyhjät olutkapat, palauttaen ne täytettyinä. Kun sopivaksi katsottu määrä olutta oli jaettu, keskeytettiin anniskelu seuraavina juhlapäivinä jatketta- vaksi. Vanhempaa kantaa edustaa tieto, että yhteisolut oli juotava riihessä yhteen menoon. Myös riihen eteisen seinille ja lattialle oli kaadettu olutta. Narvusin puolella vakkuejuhla vietettiin välistä vuorotaloin, I. Lukkarisen valok. Vatjalaisen Järvikoiskylän uhriaitaus. jolloin talon isäntä oli juhlan kustantajana. Enimmäkseen toimi- tettiin kestitys ulkona talon pihamaalla tai etäämpänä olevan raken- nuksen luona, missä olut säilytettiin. Viimeisenä juhlapäivänä mentiin rantaan pesemään olutpuolikoita ja uittamaan toisiaan köydestä pitäen. Vatjalais-alueella Järvikoiskylässä on uhripyhättö, jossa lilian- päivänä on olutta juotu. Sen ympäröi noin 9 m. pitkä ja 3 m. leveä suorakaiteinen pyöreistä pölkyistä tehty hirsisalvos, jonka korkeus alkuaan oli 1 ^2 ni. ja jonka lännenpuolisessa pitkässä seinämässä oli 1 m. leveä oviaukko. Sisällä kasvoi useita puita ja pensaita, joista isoin oli vanha pihlaja. Myös oli siinä vanhoja pihlajankantoja sekä kivikasoja, yhden päällä pienoinen kiviristi. Tänne kokoon- nuttiin lilianpäivänä ja tuotiin joka talon puolesta kynttilä sekä U. 384 — 9 1 122 Suomalaisten runojen uskonto. lautanen, jolla oli leipää ja voita. Näitä eväitä syötiin paikalle laa- dittujen pöytien ääressä ja juotiin olutta, jota oli yhdessä talossa koko kylää varten valmistettu ja jota sen isäntä tynnyristä laski. Pari tuntia joivat yksikseen omakyläläiset, sitten vasta saivat vie- raat tulla pitoihin osallisiksi. Eikä siinä juotu muuta kuin olutta; viinaa nautittiiin vasta kotona yhteisjuhlan jälkeen. Aitauksen luona oli lilian aattona myös härkä teurastettu ja lihat keitetty, joita juhlapäivänä oluen kera nautittiin. Viimeisen kerran tässä juhlassa veriuhri toimitettiin v. 1900. Ukkosjumalalle omistetusta härkäuhrista ja olutjuomingista on säilynyt myös Virosta kuvaus vuodelta 1644. Eräässä paikassa Vöhanda-joen läheisyydessä oli tapana joka vuosi helatorstaina kokoontua ja uhrata härkä. Siinä tilaisuudessa oli suunnattomasti syöty, juotu ja kaikin tavoin iloittu. Olutta siunatessa oli vanha ukko, »pitkäisen pappi», lukenut seuraavan rukouksen: »Vooda(?) Piker, härän annamme rukoillen, kaksisarvisen ja nelisorkkaisen, kynnön ja kylvön tähden: olki vaskinen, terä kultainen! Muuanne työnnä mustat pilvet, yli suuren suon, korkean korven, laajan lakean; simaiset ilmat, metiset sateet meille kyntäjille, kylväjille! Pyhä Piken, hoida meidän peltojamme: hyviä olkia alle ja hyviä tähkiä päälle ja hyviä teriä sisään!» Niinkuin näistä kertomuksista näemme oli ukkosenpalveluk- sella tarkoituksena poutien aikana saada hedelmöittävää sadetta. Jo sen kosteuden, jonka tuvan katolla pidetyt mallasaineet olivat imeneet^ luultiin tarvittaessa _yaikuttavan takaisin ilmaan. Sateen saamista edistävänä pidettiin myös oluen valamista juhlapaikalle, tyhjennettyjen olutpuolikkojen pesemistä ja toisiaan uittamista. lEmien kaikkea luotettiin ihmisen sisälliseen kostuttamiseen oluella, jota oli nautittava runsaasti, kaikki kerrallaankin ja niin että, puhumattakaan miehistä, juopui sekä »piika että akka». Runoissa on Ukko yleisimmin rukoiltuja. Kalevalasta päättäen on hänen puoleensa käännytty viimeiseksi, kun ei kenestäkään muusta enää apua ollut. Hänen asemaansa kaikkein muiden ju- maluusolentojen päällikkönä näyttää myös tukevan hänen taval- linen mainesanansa ijlijuniald. Mainittu järjestys on kuitenkin vasta uudelle Kalevalan lai- tokselle ominainen. Kahdeksasta kohdasta on ainoasti kahdella vastineensa Vanhassa Kalevalassa. Niistäkin toisessa, Väinämöi- sen laivaretkessä, on Lönnrot kansanomaiseen koskenneidin puhutteluun ensin yksinkertaisesti lisännyt Ukkoon kohdistetun rukouksen (VK 22: o5) ja sittemmin (UK 40:71-7) niiden väliin Elottoman luonnon palvonta. 123 sovittanut kolmannen haltian ynnä liitesanat »kun ei tuosta kyllin liene». Ukon asettaminen useammasta puhutellusta viimeiseksi mainitun liitesäkeen jälkeen rajoittuu siis vanhassa laitoksessa Tulensyntyyn (VK 26: Olo, vrt. UK 48: 356), jossa lopulla pyy- detään avuksi neittä Pohjolasta ja sitten, »jos ei tuosta kyllin liene», Ukko kultainen kuningas. Mutta vastaavassa kansanrunossa on näiden järjestys juuri päinvastainen ja liitesäe puuttuu. R. Polen kertoo 1847 vuoden matkalla tavanneensa Impilah- della mainion tietäjän, joka sanoi: »mitä hyvänsä. Ukon voimalla vain kaikki toimittavansa» sekä Ukon »havainneensa kaikista avul- lisimmaksi». Mutta hänen loitsunsa alkoivat aina: sOi Ukko ylijumala!>' Huomautetaanpa joskus nimenomaan, että Ukon avun uupuessa vielä muila auttajia oli varalla: Kun Ukost' ei apua tulle, umpilampi lapsinesi, niin nouse meri miehinesi, Jokelainen joukkoincsi' /. . Ukon ylijumalan merkitystä valaisee siihen joskus liittyvä <^U!vjos saisin Ukon kirvoin kätehen»). Myöhäisempi ja mahdollisesti Raamatun Jumalalta tai enke- liltä lainattu on Ukon tulinen miekka, säkähinen säilä, joka on tem- mattava lulisen tupen sisästä Tämä on myö.- mmian käärmehen verinen, hiilen- tai randankarvallinen. usein kullankarvallinen, välistä tarkemmin pää kulta, terä hopea. Lisäksi sitä kuvataan säeparilla: Jonka kuu kärestä paistoi, päivä västistä väläh'yi. Sama kuvaus tavataan loitsijalle tulista miekkaa tuovain enkelien ja pyhimysten esittelyssä- Tuhat tuttua tulevi, parahalta paimenelta, sata Herran sankaria väkäiseltä vartialta, ylähältä taivosesta, jonka kuu kärestä paistoi, alahalta maanemosta, päivä västistä valotti, ne tuopi tulisen miekan tuhat vuorta poikki lyöpi. Vielä pyydetään Ukolta kaunis kilpi, mutta sekin lulisen tupen sisässä, joten se täytyy olettaa vääntyneeksi miekan kertosanasta kalpa. Siten käy ymmärrettäväksi seuraavakin säkeistö: Elottoman luonnon palvonta. 125 Kultakilpi kilvoittele hiihnoista hopeisista, päältä taivosen yheksän — jolla leikon noian nuolet! Välimuodon kilpa on laulaia selittänyt »taltaksi». Sinun on kilpa kivinen, puut muruin murennat, sillä kilvalla kivisellä paatiat paloille pakotat. Kansankäsityksen mukaan oli talttoja eli »Ukonkiviä» etsittävä ukontulen särkemistä puista ja kallioistakin, joihin »Ukonnuolet» olivat seisahtuneet. Nimitys Lkonniioli, joka vastaa mainittua virolaista Perckun nool, viittaa miekankä\ltämistä vanhempaan mielikuvaan: jousella ampumiseen. Virolainen sateenkaaren nimitys vikerkaar johtuu alkuperäisemmästä pikerkaar 'pitkärin 1. pitkäisen kaari'. Karjalan- kielessä tunnetaan Ukonkaari, joka runoissakin tavataan (vrt. UK 19:311). Ukon kaarta eli jousta kuvataan niinikään tuliseksi. Tuo Ukko tulinen jousi, — jolla ammun Tuonen koiran! Boeder mainitsee virolaisten nimittäneen sateenkaarta myös »ukkosen viikatteeksi», jolla tämä pahoja henkiä ahdisti. Suoma- laisissa runoissa joskus Ukolta pyydetään tuomaan sitä viikatetla Virosta, jolla lapsensynnyttäjää on avustettava. Vanhoja sanontatapoja, joilla on skandinaavisissa kiehssä vastineensa, ovat: L7.7vo ajaa ja Ukkonen kihj. Näihin liittyy runoissa esiintyvä vaunuilla ajaminen ja astuminen tulisia lietä. A. Ukko pääsi särkrköhön B. Ves" on suussa, ves on päässä, kivisellä ^aunullahan. vesihattu hartioilla, rautaisilla tauluillahan, astu sie tulista tietä, maijoloilla (!) muhjatkohon! säkähistä säikyttele! Supisuomalaiselta piirteeltä tuntuu Ukon esittäminen tulisen riihen puijana: Pui Ukko tulinen riihi. Tuli tuikki ikkunoista, säkehinen säiskähytä! säkehet ovesta läksi. Tavallisesti kuitenkin on ilman vertauskuvaa Ukkoa rukoiltu nostamaan pilviä eri ilmansuunnilta: A. Nosta pilvi luotehclta, B. Nosta pilvi pohjosesta, toinen lännestä lähetä, toinen suorasta suvesta, kolmas kohota koilta, kolmas lännestä lähetä! syrjin yhtehen syseä, C. Iätä iästä pilvi, lomatusten loukahuta! nosta lonka luotehesta! Ukon pilvien kuvailtu suuruus vaihtelee tarpeen mukaan. A. (Kylvön aikana;: B. (Tulenvioissa voiteeksi): Puota pilvi tanterehen Pistä pilvi kynsihisi, korpikuusen korkeuinen! pikkunen pisarta pirskoa! 126 Suomalaisten runojen uskonto. \ie\ä enemmän vaihteleva on eri tiloissa toivotettu pilven sisällys: A. Tule vettä vihmomahan, D. Sa'a hyytä, sa'a jäätä, kastetta kohottamahan sa'a viljalta vilua — ■ orahille nouseville! tulen tuiki polttaneelle! B. Sa'a mettä varvuilleni E. Tapa sie Kalervon poika metisestä taivahasta, rakehilla rautaisilla, sima pilvestä piroita! neuloilla teräsnenillä! C. Sa'a lunta luntin päälle F. Satoi kyitä käärmehiä, vettä vängille lähetä. telkytti teräsneniä ettei lyijy lytskähtäisi! tietomiesten tienohilJe. Ukko on avuksi kutsuttu mitä moninaisimmissa taudeissa ja vammoissa, kuten tulen ja raudan, sekä erityisesti synnytyski- vuissa. Ukon varjelusta on anottu yaarallisiHa retkillä, joina ei pidetty ainoastaan sodankäyntiä, vaan myös naimakansan matkoja. Viimeksimainitussa tapauksessa pyydetään paitsi miekkaa vielä jonkinlaista suojusta sekä tukikohtaa. Tuopas Ukko ummertasi, Taos Ukko rautatanner, siniviitta vimmertäsi, kukahkki kuutta syltä, joka päälleni pätisi! - — seitsentä molemmin puohn, Tuos Ukko tulinen miekka — josta poika ponnistaime! lJkkaa,._OJl^- rukoiltu myös kaikkien elinkeinojen suojelijana, erikoisesti tietysti maanviljelyksen. Sen alkeellisimpaankin muo- toon, kaskeamiseen, liittyy lukuja, joissa hänen nimensä mainitaan. »Anna, Ukko, uutta tulta», lausuttiin kitkantulta tehtäessä han- kaamalla kuivalla hangolla kesuenkantoa. Kun tällä tulella oli sytytetty kaski, niin loitsittiin: Polta Ukko maat porolle, ■ — heitä mulle mustat mullat! Että Ukon huolenpidon on ajateltu ulottuvan mitä yksityis- kohtaisinipiin askareihin, osoittaa pieni loitsu, joka luottiin men- täessä metsään etsimään linnunpesiä. Oi Ukko ylijumala, tuo tuoreita munia kuule minun kutsuani, minun kurjan kulkkuhunii Ganander on siis ollut aivan oikeassa selittäessään Ukou vaiku- tusalasta: »hänelle omistettiin useita kykyjä ja tehtäviä ja häntä huudettiin avuksi kaikkiin yrityksiin». Tämä Ukon toiminnan moni- puolisuus myös osaltaan todistaa, että pakanalHseen ukkosjumalaan on runoissa yhtynyt kristillinen Kaikenkaitsiian käsit_e. Puitten ja viljakasvien palvonta. 127 Puitten ja viljakasvien palvonta. Elolliseen luontoon siirtyessämme tulevat ensinnä huomioomme puut, joista oikeastaan jo on ollut puhetta metsää kasvavan maan yhteydessä. Itse puittenkin pyhänä pitäminen on usein aivan ilmeisesti liittynyt vainajainpalvontaan. Kreikanuskoisten kal- mistot ovat pieniä puistikkoja, niinkuin myös niiden yleinen nimi- tys LuiisiklxO osoittaa. Niilläkin seuduin Suomen Karjalassa, jotka vanha väestö on jättänyt Ruotsinvallan aikoina Venäjän puolelle siirtyessään, ovat heidän kalmistokuusikkonsa säilyttäneet pyhyy- ,tensä. Esim. Soaanlahdella on paraita uhripaikkoja Venäjän lain- sikko, jonka keskellä on suuri kuusi. Etenkin savolaisalueella tunnettu on /larsiA/.o, kuolemautapauk- L^urH^ sen johdosta karsittu puu. Alkuperäistä kantaa edustanee tieto, että l^ri-r jokaiselle perheenjäsenelle ■ — nimittäin vanhemmalle, ei lapselle- — ■ ^02JL on karsittu puu talon läheisyydessä. Tavallisempi on talon vainajille q \ yhteinen karsikko. Siksi valittiin tanakka petäjä, jonka kuivat oksat heti karsittiin, tuoreet vain jätettiin. Niin pian kuin talossa kuoli arvohenkilö, jolle pidettiin uhraamista tarpeellisena, hakat- tiin tästä puusta alimmainen tuore oksa ja aljettiin puun juurella uhrata: samoin jokaisen seuraavan kuoltua hakattiin yksi oksa karsikkopuusta. Sittemmin otettiin puun kyljestä vielä kuori — O välistä veistettiin kylki aivan tasaiseksi — ja leikattiin siihen vai- najan nimimerkki, syntymä- ja kuolinvuosi, joskus päiväkin. \'ii- mein leikattiin mainitut merkit lautapalaseen, joka naulattiin C jonkun kylmän huoneen seinään ja yhä nimitettiin karsikoksi, vaikkei mitään puuta enää karsittukaan. Karsikko nimen saattoi \ielä säilyttää kiviliuska. joka yhtäläisin hakatuin merkein asetet- tiin talon seinämälle, taikka samansisältöinen paperipalanen keskellä mustaa silkkihuivia, joka oli kiinnitetty vierashuoneen peräseinälle levitettyyn lakanaan. Vainajalle saatettim tehdä karsikko myös matkalla hautaus- maalle tien vieressä kasvavaan puuhun. Karsiessa mainitaan jäte- tyn kaksi oksaa käsivarsiksi metsään päin, jos vainaja oli nainut, mutta naimattomalle yksi oksa tielle päin. Toisten tietojen mukaan jätettiin vain yksi »käsivarsi» toijottamaan joko hautausmaalle päin tai sinnepäin mistä vainaja oli tuotu. Vainajia hautaan vietäessä merkittyä puuta on Suomen Karja- lassa nimitetty rislihoksi ja puulajin mukaan rislipcfäjäksi tai risti- koivuksi. Jokaiselle ohitse kuljetetulle kuolleelle on siihen leikattu risti; tarkoituksena oli pstää vpinajaa Irntnna l-nym^>;iä Myöskin on tämmöiseen esivnnhempain puuhun ripustettu vaatteenkaista- 128 Suomalaisten runojen uskonto. leita ja nauhoja, sekä naulattu laudanpalasia, joihin on piirretty kuolleen nimimerkki ja vuosiluku, tai ainakin risti, milloin sitä ei ■,,, ole puun kylkeen leikattu. Itse puuta mainitaan karsitunkin. Pilämyspiiu on jo mainittu maanhaltian yhteydessä. Sen ruot- salainen vastine on värdlräd 'hoitopuu', jonka nimenä myös on bof^- eli iomMräd 'asunnon eli tontin puu', norjaksi vielä vsetteirse 'haltian- puu'. Kuvai 20—23. Karsikolta Jäppilästä Savosta. Pitämyspuun yhteyttä haltia- ja vainajauskon kanssa valai- sevat ennen esitettyjen hsäksi vielä seuraavat tiedonannot. Kun taloa ruvettiin tekemään, jätettiin hyöteä puunvesa kasvatiksi. Sen piti olla nuorempi kuin talontekijä, vanhempi ei ruvennut palvelemaan nuorempaansa. Puun luvattiin kasvaa rauhassa, ettei kukaan leikannut yhtään oksaa, ja sille sitouduttiin antamaan mik- kelinä, kekrinä ja jouluna samoja ruokia kuin itsekin syötiin. Niitä ruokia vietiin puun juureen ja viinaa kaadettiin pitkin maloa. Tällä puulla oli omituinen haltia, joka asui sen varjossa ja varjeli taloa, karjaa ja toukoja. Mutta uhrikuusensa myös isäntä saattoi hakata maahan, jos köyryn hönlläniäi eivät olleet hänelle mieliksi. Kuva 24., V. Mainovui valokuvan rauhaan. Esivanhempain puu Uudeltakirkolta (V. 1.) 130 Suomalaisten runojen uskonto. Ganander mainitsee Jyrinpäivänä, joka oli karjataioillc omis- tettu, viedyn maitopyttyjä uhriksi metsiköihin pyhien puitten alle. Sekin uhripuu, jonka luona kalamies tai metsämies piti asuntoa, oli pyhä, koska sillä oli haltia. Sen juuren alle haudattiin ensimäi- scn kalan tai linnun luut kokonaisina. Eikä sitä saanut hakata, muuten seurasi onnettomuus. Kun metsässä tapasi kolme puuta linjassa ja jotenkin yhtä harvassa toisistaan, niin kolmannen puun alla oli aina haltia. Mel- sänvanhin nimeltä on näköpiirissä vanhin puu. »Hiidenkätköstä>- eli eksyksistä päästettäessä lähdettiin metsään, temmaistiin irti juurineen kolmen puun vesat: koivun, lepän ja pihlajan — kelpasi haapakin - — mentiin »metsänvanhimman» luo ja siihen huidottiin yksi kerrallaan vascman olan yli, rukoillen: Koivu kokoa omasi, haapa hae hirttämiäsi, pihlaja piiritä pirusi, hakemahan, etsimähän, leppä levitä perkeleesi, kadonnutta kahnustamahan. Hirttäytyneitten mainitsemisessa ilmenee puitten väkien alkuperä metsään kuolleitten hengistä. Eri puulajeilla uskottiin Virossa olevan eri haltiansa. Koivu- metsän haltia ei milloinkaan mennyt leppä- tai tammimetsään. Suomessa on yhdellä puulajilla, katajalla kuvailtu olleen nimenomainen väkensä ja haltiansa. Katajan juuressa asuvien pikku olentojen uhripalvonta tunnetaan myös germanilaisesta kan- sanuskosta. KalajanväJii saatiin ottamalla yhdeksänhaaraisen katajan juu- resta multaa silkkiseen riepuun. Lehmiä metsään laskettaessa ripustettiin multanyytti kellon kantimeen ja kolmena ensi päivänä vietiin kellokkaan maitoa katajan juureen, josta haltiat otettiin paimeneksi; sitten ei syönyt karhu karjaa. Kalajahallian nähdäkseen piti mennä hyvin vanhan yhdeksän- haaraisen katajan juureen ja vasemalla kantapäällä kaivaa kolo, johon vasemman käden nimettömästä sormesta tipautettiin verta. Sitten oli kierrettävä kukonpään kera kataja, astuttava siitä yhdek- sän askelta eteläänpäin ja katsottava yli olkansa, niin näkyi sen luona kauniita ihmisiä puhtaissa vaatteissa. Katajanhaltiat olivat kaikkein kauneinta väkeä. Runoissa rinnastetaan metsänväki yksityisten puunlajien vä- kien kera taikka myös eri puunlajit keskenään. A. Tule metsä miehinesi, B. Heitä honka huoviasi, petäjä pcrehinesi, metsä lehtolapsiasi! katajainen kautoinesi C. Nouse honka huovinesi, miehen ainoan avuksi! koivu kolmen poikinesi! Puitten ja viljakasvien palvonta. 131 Naisellisella -tar päätteellä muodostettuja puunhaltiain nimiä ovat Honyaiar, Katajaiar, Pihlajalar ja Tuotneiar. Kaikki neljä tavataan yhtaikaa muutamassa Karhunsynty-runossa: Hongatar hyvä emäntä, Pihlajatar piika pieni, Katajatar neiti kaunis, Tuometar tytär Tapion. Kolme näistä on yhdistetty kuvaukseen karhun makaamisesta: Kauan kaioissa tiloissa. Pihlajattaren pesässä. Hongattaren huonehessa, Tuomettaren karsinassa, Mainituista puunhaltiain nimityksistä on yleisin Hongatar. Hongan alla näet ajateltiin karhun makaavan: Kun lähen ohon • — hotaiskohon hongan oksa, niin mä honkia kumarran, männyn pirsto paiskatkohon, havulatvoja haloan; lyököön kulta kuoliaaksi! Hongikossa on karhu syntynyt^ ja kasvanut, joten Hongalar luonnollisesti tulee hänen kasvattajakseen: Hongikosta sinun sukusi, Hongotar sinun sukusi. Karhun mainitaan olleen milloin »emältä» milloin »isän puolta» Jlongalarla taikka: Hongattaren huolittama, Tuomettaren tuuittama. Hongatar esiintyy Karhun- ja Karjanluvuissa haltiana, jonka on valvottava poikiansa eli korjattava koiriansa. Sen tavallisin lisämaine on »hyvä emäntä», joskus »metsän» emäntä» ja »tytär Tapion». Kertosanoina käytetään »metsän piika pikkarainen» ja »Tapiotar tarkka vaimo». Lyhyempi Hongas saa mainesanat »ehtoisa emäntä» tai »Pohjolan emäntä, lavekämmen Pohjan eukko». Puun synnyssä joskus itse honka on »Hongattaren huojuttama 1. huiskuttama» ja sen siemenet Hongattaren kylvämiä. Hongan iyiiö, »Tapion vaimo» tavataan yhdeksän taudin syn- nyttäjänä. Sitä paitsi esiintyy n. s. Ilman immen kosinnassa »Tapion neidin» kertosanana »hoikka Honkelau miniä», jossa Honkela, kuten jo Becker on huomauttanut, vastaa Tapiolaa. Hongattaren toisintonimenä on yhdessä Karhunsynnyssä Petä- jälär, jonka pesästä karhun kuvataan lähteneen. Hongattaresta yleistynyt lienee määräämätöntä havupuuta edustava Havuiar »hyvä emäntä». Siihen liittyvä Havulinna käyte- tään »metsänlinnan» merkityksessä.- »Havu meitä haUitkohon!» rukoiltiin, kun kolmikanta havu pantiin kuolleen jäniksen korvaan. Katajalarta puhutellaan, paitsi neljän puunhaltian luettelossa, Hongaltarcn tai Tuomellaren ohella parissa Karhunpyynti-runossa, ^ Hiiden honka oii karliun »syntymänimi». ^ Veden valtakunnassa sitä vastaa nimitvs Muialinna. 132 Suomalaisten runojen uskonto. joissa se saa mainesanan »vaimo kaunis». Karhulle sanotaan eräässä Karjanluvussa: »Tuometar sinun emosi, Katajatar kantajasi!» Karhun synnyttäjänä esiintyy vielä yksin Tuomelar: A. Tuometar puhas emäntä! C. Tuometar paha emäntä B. Tuometar Tapion synty. mätti kuontalot vetehen. Karhun kaitsijanakin toimii »Tuometar Tapion tyttö», jota pyydetään kytkemään koiriaan. Tuomen neiio tavataan itäsuomalaisessa Jäniksenluvussa »met- sän tytön» kertosanana, samoin luomen piika länsisuomalaisessa Karjanluvussa: Tuomen piika, metsän neitsyt olkohon mun karjani paimen! Pihlajalajia edustaa runoissa, paitsi mainitussa kahdessa luet- telossa, karhun pei jäisten nimittäminen »Tuomettaren juomin- geiksi, Pihlajattaren pidoiksi». Tuomettaren ohella esiintyy myös pieni lyilö pihlajainen. Itse pihlaja mainitaan kosinta- ja häärunoissa arpomisvälineenä. A. Pankoa pihlaja tulehen! silloin sulhaset tulevi. Kun on verta vuotanevi, B. Pistin pihlajat vetehen, niin silloin sota tulevi, katsoin pitkin pihlajoa, vaan kun vettä vuotanevi, kenen tuo väki tulevi. Merkillisin on kuitenkin pihlajan esiintyminen häärunoissa nimenomaan pyhänä puuna (vrt. UK. 23: 223 — ^5): Pyhät on pihlajat pihalla, marjaset sitä[i] pyhemmät. pyhät oksat pihlajalla, ,' Lönnrot ei ole tätä kohtaa oikein käsittänyt, koska on Uudessa Kalevalassa (23: 221 —230) liittänyt siihen säkeitä, joissa morsianta kehoitetaan varomaan pihlajan oksia miehen kuritusneuvoinaf!) Ilmeisesti tässä on kuitenkin kysymys pyhän puun hoitamisesta, jonka marjat olivat oksiakin pyhemmät. Taioissa on pihlajalla huomattava merkitys. Nimenomaisesti mainitaan pihlajanmarjatkin. Kun riihi ensi kerran lämmitettiin, ripustettiin talon pihlajasta otettuja marjaterttuja oveen ja pihti- pieliin. Pelto voitiin parantaa pilauksesta kiertämällä se kolmen suu- rimman pihlajamarjatertun kera. Miehen naimaonnen sai turmel- luksi, jos päänaluksen alle pani pussin, jossa oli tuhkaa, karvoja, mallasjauhoja ja kirkkomaalta otettuja pihlajanmarjoja. Erityisen mielenkiinnon on pihlajan pyhyys saanut sen kautta, että pihlajaan on yhdistetty Agricolan mainitsema Ukon nainen /?au/i»; »kun Rauni Ukon ]iaini(!) härskyi, jalosti Ukoi pohjasti(!) pärskyi». H. Reinholmin jälkeenjääneissä käsikirjoituksissa on Rauni rinnas- tettu pihlajaa merkitsevien luotsin lönn ja luotsinlapin raudna sanojen kanssa. Siitä riippumatta on E. N. Setälä Rauni sanan Puitten ja viljakasvien palvonta. 133 skandinaavilaisen alkuperän osoittanut (vrt. muinaisl. reynir) ja sen todentanut J. Fellmanin muistiinpanolla. Suomen Lapissa tunnettiin Raudna Ukon puolisona, joka ei milloinkaan synnyt- tänyt. Sille pyhitetyt olivat pihlajanmarjat, joita kasvoi runsaasti sen luolain läheisyydessä. Rauni nimen muunnos lienee Ison sian runossa Ukon rinnalla toimiva BöÖnikkä eli Ryönikkä. Ukko tuota tappamahan, että hyppäsi kuuseen, Röönnikkä repäisemähän — [hyppäsi Ryönikkä raitahan], Ukko säikähti, muut jumalat muihin puihin. Huomattava on, että myös skandinaavilaisessa kansanuskossa pihlaja on ollut ukkosjumalalle Thorille pyhitetty puu, joten nimen mukana itse käsityskin on suomalaisille lainan kautta tullut. Mitenkä pihlaja on voitu käsittää Ukon puolisoksi, selviää osittain siitä läheisestä suhteesta, jossa ukkosjumala on tammeen. Mainittu Thorin toisintonimi Fjprgynn ja liettualainen Perl.unas ovat samaa vartaloa kuin latinan qiicrciis 'tammi". Tammea on yleisesti Euroopassa pidetty ukkosjumalan puuna. Yhdistykseen lienee vaikuttanut se havainto, että salama iskee tammiin verrat- tomasti useammin kuin muihin puihin. Alkuperäisesti on kui- tenkin tammea pidetty pyhänä sen terhojen vuoksi, joita muinoin koottiin ja säilytettiin ihmistenkin syötäväksi. Samasta syystä lienee aikoinaan palvottu pihlajaa, koska siinä jimri marjat olivat kaikista pyhimmät. >>Pihlaja elättää» on vielä sananpartena Norjassa. i/)/r<-}i\) Että Suomessa myös tuomen ja katajan pyhyys on ollut jos- sakin suhteessa niiden marjoihin, osoittanevat Sääksmäen Ritvalan Helkavirsien loppusäkeet: Siihen kasvoi tuomu kaunis. Joka siitä oksan otti, tuomuhun hyvä hedelmä: se otti ikäisen onnen, karkasi kataja kaunis, joka siitä lehvän leikkas, katajahan kaunis marja. se leikkas ikäisen lemmen. Tuomenmarjat mainitaan muutamassa taiassakin. Jos rupeaa oikein paha mieli vainoamaan, niin poistuu se, kun syö sokerive- dessä paistettuja tuomenmarjoja. »Tuomi on hyvä puu», selitetään toisessa kirjaanpanossa, »se tekee hellän, mieluisan mielialan». Muista kasveista kuin puista ovat nimenomaan viljelyskelpoi- set tulleet uskonnollisen huomion esineiksi. Ravinnon pvhvvden tunne on vieläkin säilynyt siinä kunnioittavassa tavassa, jolla maa- laiskansa pitelee leipää, »Jumalan viljaa». 134 Suomalaisten runojen uskonto. Agricolan mainitsema karjalaisten jumala Rongoieus, joka »ruista antoi», on kauan kummitellut ilman vastinettansa kansan- runoissa. Vanhoissa käsikirjoituksissa kyllä tavattiin Siikasen lu- vussa säe: Rungkal ei vaan rukiit, mutta sitä ei ymmärretty enem- pää kuin V. 1885 muistiinpanemaani toisintoa: Biinka lei vai rukiit, ennenkuin Eino Tikkanen E. J. Hyvärisen kokoelmista vuosilta 1906 — ■! löysi muodot: rukihinen Runkaleira ja Runkoteivas, joiden avulla kävi helpoksi lukea yhteen: Runkaleivahan rukihit. Tätä lukutapaa vahvistavat vielä väännökset: Ruki-Tehvanan eli -Tahvanan rukihit. Aikaisemmin olin Rongoteus nimeen yhdistänyt Hevosensynnyssä kerran esiintyvän Rukotivon. Sanan jälkiosa teivas eli tivo on yhdistettävä muinaisislantilai- seen iivar »jumalat». Edellinen osa runka, runko eli ruko liittynee sanaan ruis, ruki-hin, joka niinikään on germanilainen laina. »Ohran kasvun soi» Agricolan mukaan Pellon Pekko. Ganander mainitsee hänen suoneen hyvää vierrettä, jota sanottiin »pellon maidoksi» ja jonka nauttimista nimitettiin »Pellon Pekon maistami- seksi 1. juomiseksi». Tätä karjalaisten jumalaa on norjalainen Mag- nus Olsen verrannut islantilaiseen Beyggvir eli Byggvir, joka oli \JjJko viljavuudenjumalan Freyn palveHja ja jota merkitykseltään vastaa , "^_^^^'.nykyisruotsin hjugg 'ohra'. Suomalainen Pekko edellyttää muinais- ^' skandinaavilaista muotoa Beggwu. Suurempi kuin muilla viljalajeilla on ohralla se ominaisuus, etteivät kaikki siemenet tule oraalle; varokeinoksi pannaan pohjois- Hämeessä puukko pellon syrjään, »ettei pellon Pekko söisi oraita». Mahdollisesti kuuluu tänne myös Ohrankylvö-runossa kaskeji- kaatajana toimiva Pekka. Pikka eli Pikki sekä Siikasen puhuttelussa pari kertaa mainittu pellon Pekka. Sekä rukiin että ohran haltian esiintyminen juuri Siikasen eli Vihneen luvussa riippuu siitä, että silmään mennyt vihne piti saada nousemaan tahtaasen, joka oli tehty rukiisista ja ohraisista jauhoista. Pellon Pekkoon yhdistettävä lienee vielä setukaisvirolaisten Peko.^ Se oh vahasta tehty; toisen tiedon mukaan kolmivuotisen lap- sen kokoinen kuva, toisen mukaan korkea kynttiläjalka, jonka alkuperäistä ainetta ei ympäri valetulta vahalta voinut eroittaa. Sitä säilytettiin vuorokylin ja -taloin vuosi kerrallaan kunkin Pekon osallisen viljalaarissa. Jyrin päivän yönä se 2 — 4 miehen kantamana vietiin kylästä toiseen uuden hoitajansa luo. Tämän oli vel- vollisuus valmistaa helluntaiksi Pekolle pidot. Niitä varten veivät 1 Kuitenkin on lukuun otettava matidollinen slaavilainen kansantavan vai- kutus, samoin kuin suomalaisen Pekka nimen käytäntö Pietarin toisintona. Puitten ja viljakasvien palvonta. 135 Pekon kumartajat hyvissä ajoissa ohria, joista Pekon isäntä keitti juhlaoluen. Helluntaipäivän aattona auringon laskettua tulivat kaikki koolle. Jokainen toi mukanaan munan ja leivän annetta- vaksi isännälle sekä itseään varten toisen leivän ynnä astiassa mai- toa. Kokoushuoneita piti varata kaksi. Kun toisessa oli nautittu isännän tarjooma ateria, mentiin toiseen, jonka nurkassa olutam- meen päällä seisoi Pekko siihen kiinnitettyine palavine tuohuksineen. Nurkan kahden puolen pitkin seiniä oli asetettu riviin astiat ja samoin leivokset; niihinkin oli kiinnitetty palavia tuohuksia. Pol- vistuvien etupäähän asettuivat juhlamenojen johtaja ja hänen apulaisensa. Kun kukin oli omasta puolestaan rukoillut, nosti joh- taja jokaisen astiasta kupposella olutta ja laski takaisin rukoillen omistajalle ja hänen perheelleen siunausta pyhältä Iljalta. Sitten ruvettiin juomaan olutta sekä syömään omia eväitään. Syötyä jälleen kukin rukoili omia tarpeitaan. Viimein aamun valjetessa laulettiin yhteinen rukous rakeita vastaan. Ruuantähteet jaettiin köyhille. Mitä tuohuksista jäi jäljelle, lisättiin Pekon päälle. Kuta enemmän vahaa kokoontui, sitä suotuisampi tuli kesä. Toisen tiedon mukaan Pekon kumartajat kokoontuivat aurin- gon laskettua eväslaukut selässä Pekon hoitajan luokse, joka oli huolellisesti sulkenut akkunat ja sytyttänyt kattolampun pala- maan. Tämä läksi lakana kädessä kahden miehen seuraamana, joista toinen piteli lyhtyä, toinen availi ovia, Pekkoa noutamaan; nosti sen viljalaarista, kääri lakanaan, kantoi sylissään tupaan ja asetti lampun alle. Kaikki istahtivat piiriin seljin Pekon kuvaan ja alkoivat syödä kukin laukustaan. Syötyä nousivat seisaalleen kääntymättä vieläkään Pekon puoleen ja sulkivat eväslaukkunsa. Sitten marssivat Pekon ympäri yhdeksän kertaa laulaen: Peko meidän Jumalamme, varjele myös viljaistamme kaitse meidän karjaistamme, lumirännältä, rakeilta! hoitele hevosiamme, Jätettyään Pekon yksin tupaan astuivat miehet ulkosalle alkaen urheilla ja vallotella. Joka siinä ensimäisen verihaavan sai, ilmoitti jylisevällä äänellä verta tulleen, minkä jälkeen kaikki riensivät häntä tervehtimään seuraavan vuoden Pekonhoitajaiia. Uuden isännän laariin vietiin Pekonkuva vielä samana yönä pimeässä. Esitetty keväinen miesten juhla vietettiin viimeistä kertaa v. 1908. Sitä paitsi muisteltiin syksyllä viljanleikkuun jälkeen naisten kulkeneen miehenvaatteisiin pukeutuneina »Pekon kerjäläisinä» Pekon osakkaiden luona, keräten rahaa, voita, vaatetta y. m. Kaikki ruokavarat koottiin yhteen, rahoilla ostettiin viinaa ja pidet- 136 Suomalaisten runojen uskonto. tiin koko yön kestävä juhla, josta kuitenkin puuttui itse Pekon näkyväinen läsnäolo. Pekkoa vastaavan skandinaavilaisen Byggvir jumalan puoliso Beyla on selitetty merkitsevän papua. Suomalaisetkin ovat papua samoin kuin hernettä pyhittäneet käsittäen, että ne olivat vainajain mieliruokaa. Papu- tai hernerokka on jo mainittu hautajaisaterian olennai- sena osana. Myös kekriruokiin kuuluivat pavut tai herneet, joista ensimäiset isäntä pöydän päässä istuessaan heitti uunille. Vainajain sijaisina kuljeksivat kekrinkiertäjät vaativat papuapposia. Jou- luna taas voi nähdä henget karkeloimassa, jos viisiherneisestä palosta poisti herneet niin varovasti, ettei kuori särkynyt, ja palon läpi katsoi piilopaikasta kenenkään näkemättä. Ensimäisenä kylvö- päivänä, jolloin joulusäästöjä: suolattua lehmänjalkaa ynnä lei- pää, syötiin ja viinaa juotiin, ei saanut kylvää muuta kuin hernettä. Vasta poikinutta lehmää lypsäessä pantiin yhdeksän pavun- jyvää raintaan. Kun ensi kerran vetäisi, piti sanoa: »tuo maitosi Manalta»; toisella kertaa: »voisi tuo Tuonelasta», kolmannella: »pii- mäsi pitäjähältä» ja neljännellä: »jopa tuo tuopi». Pavun ja herneen suhdetta vainajauskoon valaisevat vielä ne taiat, joissa papu tai herne on kuolleen pääkallossa idätetty. Siitä kasvaneita papuja tai herneitä pitämällä suussaan näki »pikku äijiä» milloin halusi, ja sai niiltä tietoja mitä tahtoi; sillä keinoin myös itse tekeytyi näkymättömäksi. Agricolan luettelemista jumaluusolennoista Egres »herneet, pa- vut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi». Aivan viimeaikoina on sekä Suomen itä-Karjalassa että Ve- näjän Karjalassa tavattu nimi Ägröi, Ägräs eli Ährässie. Tavalli- sesti sen edellä käy mainesana pyhä;^ myös Ägröi kuningas mai- nitaan. Tällä nimellä sanotaan erikoisennäköistä naurista, joka on muodostunut kahdesta toisiinsa niin kiinni kasvaneesta, että niiden välillä on vain ohukainen seinämä: sittemmin on sama nimitys yhtäläiselle perunallekin siirtynyt. Mainitunlainen nauris oli olkapäillä tai kontissa yksinään kannettava nauriskuoppaan. Matkalla langettiin kolme, jopa kym- menen kertaa polvilleen tai pitkälleen ikäänkuin raskaan taakan alle uupuvinaan, joka kerralla hokien: »en voi kantaa, Pyh'-Ägröi, syöttäjä, oh miten on jykeä». Kuopan luona luettiin rukouksia: ^ Viiltaisiko siihen, että kielellisesti vielä selittämätön Ägräs sana olisi pylii mysnimienkin joukosta etsittävä? Puitten ja viljakasvien palvonta. 137 A. Pyh'-Ägröi syöttäjäiseni, B. Tuo Pyh'-Ägröi rukka, sata moista saoita, muien kuopista naurista meille tuhat moista turvoita, tuo! tuo meille naurista tullessasi C. Vartioitse kuoppaistani, kuoppaan! ettei söisi hiiri, eikä myyrä! Niinikään nauriinkylväjä rukoili: Pyh'-Äkrässie kasvattele väännyttele väärällehen, osalle olemattomien syvi syrjällehen, (s. o. vainajien), lomatusten loukuttele varalle viljaisien, ylitse katehen mielen, vaivaisien ja varkahien! hyvänsuovan mieltä myöten, Kasvattele kallellehen, pahansuovan paitse mielen! Savolaisalueella pohjois-Hämeessä tunnetaan Äkräs kaksijat- koisen perunan nimityksenä. Keski-Pohjanmaalla ilmaantuu Kiven puhuttelussa Äyräs-ämmän kämmenpää. Äkräs nimityksen ase- mesta on kaksijatkoisesta nauriista tai perunasta pohjois- Karja- lassa käytetty myös huuhdan isäntä. Karjalaisten jumalana, joka »huhdat ja pellot teki» esiintyy Agricolan luettelossa Köndös. Tälle nimelle on E. N. Setälä aset- tanut vastineeksi tsheremissiläisen kinda 'vilja, leipä'. Kysymyksen alaiseksi hän on jättänyt, onko näihin yhdistettävä myös suomen köynnös (könnös, kyönnös, käytös). Että h u m a 1 i k o s s a k i n on haltia, on pohjois-Hämeessä uskottu. \'irossa mainitaan humala liiiningas eli varjaja, 'varjelija' ja luimnta aia peremees 'humalatar- han isäntä', jota olutta pannessa muisteltiin. Edellämainittujen viljakasvien haltioina tavataan tanskalai- silla rug-, byg- ja scrte-kjaerling 'rukiin, ohran ja herneen akka' sekä Uudenmaan ruotsalaisilla rofgiimman 'nauriin akka', jolla lapsia peloiteltiin, etteivät naurismaalle menisi. Kasvullisuuden edustajana on vielä huomattava Sämpsä, jonka joko kertosanana on Pellervo tai lisämaineena poika Pellervoinen. Sämpsää esittävä runo on säilynyt Inkerissä Hevaalla »Ukko virtenä» sekä ilman Ukkoon kohdistuvia alkusäkeitä Soikkolan puolella. Jälkimäinen muodostus alkaa kysymyksellä, miksi »meidän» kaurat ja rukiit; Ei kasva kas'essakana, selällänsä seitsenristi, ei nouse nofossakana, kylellänsä kymmennyplä, Sampsan mättähällekänä, sääret sängystä näkyvät, Pellervon mäellekänä? rikoista rivat punaiset. Siirei kasva meidän kaurat — Ei ole Sampsan kutsujaista, Sämpsä sängyssä makasi, Pellervon ylentäjäistä. 14. 384 — lU 138 Suomalaisten runojen uskonto. Sampsan nostajaksi lähtee ensin ialvipoika, joka kuitenkin saa kieltävän vastauksen, koska tuulihevosella ajellessaan oli vain tuhoa tuottanut. Sampsan nousemaan taivuttaa vasta kesäpoika, joka tullessaan: Puhui puut lehellisiksi, [t. kapustat kuvuUisiksi], heinät helpehellisiksi, naurihit navallisiksi, kaalit kotsinallisiksi, neitoset verellisiksi. Itä-Suomessa on Sampsan runosta kappaleita kiintynyt Puun- synnyn alkuun. Täydelhsimmässä Suvi ilma Hevon poika ilmoittaa Ahdin toivomuksesta tulleensa ja saa Sampsalta kiitokset: Sulasit jokien suita, suolle suikelehtavia. jäitä järvistä ohensit, Jopa kerran keitettihin • — rannoille kaloja laskit, Kalehvalle kaunis hauki. Lopuksi kuvataan Sampsan kylväminen: Ennen Ahti maita puuttui, sitten singotti itähän, ennenkuin Sämpsä siemeniä. pohjan puolille porotti, Etelähän ensin kylvi, lopettavi luotehesen. Sampsan johdannainen Sämpsykkä esiintyy Karjalan kannak- sen runoissa kasvinnimenä. Varsinais- Inkerissä käytetään nimi- tystä Sämpsykkä eli Sämpsä-heinä metsäkaislasta (Scirpus silvaticus). Keväällä, kun ei vielä muuta ruohoa ole, sitä nyhdetään karjan- rehuksi. Sen valkoista ja makeata juurta lapsetkin mielellään syövät. Ravintoarvonsa tähden nähtävästi tämäkin kasvi on tullut palvonnan esineeksi. Vieraaseen vaikutukseen viittaa Sämpsä- sanan germanilainen alkuperä; sen vastineena on saksan semse eli simse, joka merkitsee juuri kaislaa. Pellervo sana tavataan inkeriläisessä kansanlaulussa pel- lavaa tarkoittavana.-^ Mutta myös pellon merkityksessä esiintyy pellervoinen. A. (Kilpalaulannossa): B. (Yskän manauksessa): Mäet on mykkylöittämäni, Ala maan, ala manuen, pellervoiset pieksämäni. ala neien pellervoisen. Puun synnyssä tavataan rinnastettuina »Pekka poika peller- voinen)) ja »maanalainen mannervoinew>. Siikasen luvussa vaihtele- vat säkeet »Pellervoisen pensyttämä» ja »Pengerväisen pensoittama», joihin vielä liittyy: »Pellervoisen pientarehen». Sämpsä Pellervoinen joskus noudetaan: Saaresta selällisestä, luotosesta puuttomasta. ^ Skandinaavilaisen Frcyan loisintorunoissa Iloni nimitys oli liuiltavasli alkuaan pellavanjumalattaren. Virossa mainitaan Iina emä, joka pidetään vaatekirstussa että pellavat menestyisivät. Puitten ja viljakasvien palvonta, 139 Sieltä on hänet tietysti pitänyt tuoda aluksella. Tämä esitetään jy valot jana, jonka parmailla hän oli maannut emintimänsä kera keskellä JA-väkekoa. A. Sämpsä poika Pellervoinen - — keskellä jyväkekoa, kesät kenneliä makasi C. Akka manteren alainen, keskellä jyväkekoa, poika pellon pohjallinen jyväparkan parmahalla, makasi emintimänsä B. Sämpsä poika Pellervoinen keskellä jyväkekoa, makasi emintimensä jyväpaatten parmahilla. Täydellisin suomenpuolinen Sämpsänrunon kirjaanpano alkaa kuvauksella Sampsan aviollisesta suhteesta sisareensa, jonka vuoksi hänen oli paettava Pohjolaan. Mainittu kohta on nähtävästi Kuh ^ lervon sisaren runon vaikutuksesta vääntynyt. Alkuperäisempää ' Sampsan suhdetta emintimäänsä on selitetty miespuolisen vilja- vuudenjumalan ja naispuolisen maaemon väliseksi. Skandinaavilaisen viljavnudenjumalan Freyn kerrotaan tavan- neen rakastettunsa Gerbin, joka merkitsee aidattua viljelysaluetta, Barri jyvä' nimisessä paikassa. Freyn tiedetään myös olleen aviollisessa suhteessa sisareensa Freyaan. Hänen isänsä Njorhin, joka alkuansa on ollut naispuolinen ja siis Freyn äiti, tapaamme jo ajanlaskumme ensimäisellä vuosisadalla muodossa Aerihus Elben pohjoispuolella asuvain heimojen palvomana. Tämä jumalatar noudettiin merensaarelta ja sitä kuljetettiin ympäri lehmien vetämissä vaunuissa. Tacitus sitä vertaa roomalaisten palvomaan maaemoon,. Terra maler, jota härkien vetämissä vaunuissa ympäri kuljetettiin ja samoin kuin INerthusla lopuksi kylvetettiin. Tämän jumalat- taren palvonta tiedetään tuodun v, 2U4 Roomaan Vähästä Aasiasta, josta myös mielikuva maaemon Icmmensuhteista ainoaan poikaansa, miespuoliseen kasvullisuuden jumalaan (Kybele ja Attis) on joh- dettavissa. Mutta vaikka mielikuva Sampsasta ja liänen puolisoemostansa on vierasperäinen, ei kysymys maan palvomisesta kaiken kasvat- tajana ja elättäjänä ole sillä ratkaistu. Castren on viitannut nimi- tykseen maaemä, jota runoissa itse maasta käytetään. Maaemä esiintyy esim. Maantervehdyksessä pelkän maan asemella: Terve maille, manterille ■ — maaemä kultainen kuningas! ^laan merkitys on sillä myös taivaan kertosanana (vrt. s. 124': Alaisihin maaemihin. yläisihin taivosihin. PersonaUisemman värityksen saavat sekä maaemä että taivas äidiksi ja isäksi puhuteltuina: Maaemä maammoseni, taivas taattoseni" Että tämä säepari edellyttää raamatullista käsitystä ihmisen sa- 140 Suomalaisten runojen uskonto. maila kertaa taivaallisesta ja maallisesta alkuperästä, osoittanevat seuraavat Maanvihan sanat: Kyllä maa varansa pitää, maa on Jeesuksen luomaäiti. Tavallisempaa taivaasta erillistä taattoa vastaa maaemossa asuvaksi ajateltu maammo. A. Ylemmäksi huokoamme, maammolleni maaemähän. taatolleni taivahasen — B. Tule taatto taivosesta, Alemmaksi huokoamme, maammoseni maaemästä! Samoin ilmaantuu Ukon vastineena maan emoinen: Ukon voima taivahasta, maasta maan emoisen voima! Tämä maan emoinen on tuskin eroitettavissa edellä esitetyistä maan emännästä ja manteren alaisesta akasta. Näille vainajista paikallistuneille vainajain hengille vastakohdaksi sitä siis ei voine asettaa .ja olettaa maata edustavaksi luonnon jumalaksi. Tavallista huomattavampi asema näyttää kuitenkin naispuolisella maan- haltialla olleen. Sitä osoittaa myös maa ja maniu sanoista johto- päätteellä -lar usein muodostettu nimentapainen Maatar eli Man- nuiar. Sen sijaan Metsäiär eli Kummuiar ovat hyvin harvinaisia ja, kuten saamme nähdä, tilapäisiä väännöksiä muista nimistä; vesi ja meri sanoista ei vastaavaa johdannaista tunnetakaan. Kivensynnyn itäsuomalaisissa toisinnoissa lausutaan se aja- tus, että kivi on palanen maksaa Maaiiaren, Mannoilaren tai ylei- simmin Mammollaren eli Mammaliaren. Selityksensä tämä mieli- kuva saa länsisuomalaisista säkeistä: A. Maa äitis, kivi nimes! B. JNIaan muna, pellon kakkara! Vermlannin savolaisilla kiveä nimitetään: »pellon perna», )>mannan R mannun) maksa» ja itä-Suomessa yleisesti: »mamman eli mam- mon (se oli maanhaltia». Maahisiksi eli maahiaisiksi nimitettiin pieniä muurahaisenkaltaisia olentoja, jotka puremalla aiheuttivat ihottuman. Ruotsissakin uskottiin vainajahaltiain esiintyvän muu- rahaisina (alvmyror) . Maahisen kohdalla Ganander mainitsee kuu- luisan ajattelijan ja näkijän Svedenborgin v. 1759 Tukholman tulipalossa nähneen näitä haltiamuurahaisia nesteellään sammut- tamassa liekkejä talon seinältä, joka sen kautta säilyi tuholta. Vedenväen ja -haltian edustajina olemme nähneet k a 1 a n ja ja sammakon (s. 75). Lisäksi mainittakoon, että jos peltoon keväällä, ennenkuin mitään kylvettiin, haudattiin ennen käen kukkumista saatu h a u k i, niin siinä oli vedenväki vartiana. Sam- makkoa on kotipihallakin kunnioitettu. Vainajille pyhitettynä kekrinpäivänä vietiin verileipää, makkaraa ja rieskoja sammakoille. Käärmeitten palvonnasta pohjoismailla kertoo jo 1500-luvulla Olaus Magnus. Ne olivat talojen suojeluspyhiä, joita ruokittiin lehmän tai lampaan maidolla ja joiden vahingoittamista pidettiin rikoksena. Vielä myöhäisempiiiä aikoina on Suomessa monin paikoin käärmeitä kotosalla elätetty ja lyylitty. Niitä nimitettiinkin eläili-, ltfNl^f\l.J:suölti-, ruokko-. lyijli- eli palveluskäärmeiksi. Suomen ruotsalaiset niitä sanovat »tontLukäärmeiksi» (lomiorinen). l£ä-ä^ Paitsi skandinaavilaisilla ovat suomalaiset käärmeenpalvon- 1 ,y nau voineet tavata sekä liettualaisilla että slaavilaisilla naapureilla. Muista indoeurooppalaisista kansoista mainittakoon, että roomalai- set pyhittivät elättikäärmeen kodinhaltialle ja että kreikkalaisten oli tapana kuvata vainajansielu käärmeeksi. Myös linnut on mainittu vainajain edustajina haudalla vie- tetyissä muistajaisissa. Jos kuolevan ääreen kirkonväki ilmestyi Eläinten palvonta. 143 lintuina, niin se pidettiin autuaan kuoleman merkkinä, mutta on- nettoman, jos käärmeinä. Niinikään metsänhaltian on mainittu näyttäytyvän linnun muodossa (s. 71). Kun pyhänä metsästäessä sattui semmoinen lintu, joka ei kuollut vaikka kuinka ampui, niin se oli metsänhaltia. ^lurhatapauksien aikana metsänhaltia ilmestyi korppina. Vesilintu taas samoin kuin puista vesipaju (s. 93) liittyy vedenhaltiaan: niinikään imettäväisistä vedessä elävät: V e s i m y y r ä, m a j a v a ja h y 1 j e (s. 93, 68, 75'. M e r i n o r- pasta mainitaan, että se on merenhaltian likimmäisiä käskyläisiä. Kotieläiminä kissa ja koira soveltuivat paraiten kodin- haltiain edustajiksi, vaikka joskus metsänhaltiakin niiden haah- mossa näyttäytyi. Metsänelävistä villipeura Venäjän Karjalassa yhdiste- tään metsänväkeen. Sitä, jolle oli syötetty peuran aivoja, tuli metsänväki vaivaamaan, niin että aina heräsi, kun vain yritti nuk- kumaan, ja näki tuntematonta väkeä unissaan. Ennen muita kuitenkin edustaa metsänhaltiaa karhu. Met- aunpiiäjäksi karhua toisinaan sanotaankin. Karhun nimitykset mönnikäinen ja J;oiiko osoittavat, että karhua on pidetty vainajan ilmestymismuotona. Pelosta mainita karhua oikealla sanallaan johtuvat hänen monet kuvannolliset nimensä: melsänmies, metsähinen tai pelkästään metsä, isom mainen eli siiuremmainen, mesikämmen ja kontio 1. kontia 'kävelijä'.^ \iimeksimainittu on itä-Suomessa tullut varsinaiseksi nimeksi karhulle, samoinkuin sudelle »hukka». Kuvakielen käyttö ei ole ollut ainoastaan metsästäjille omi- naista. Liiviläiset kalastajat merellä liikkuessaan karttoivat oikeita nimityksiä ja suosivat kuvannoUisia. Inkerissä on uskotta, että vainajat keskenään käyttävät kuvakieltä eri käsitteitä maini- tessaan. Kauttaaltaan eläinten asema muinaissuomalaisten uskonnossa näkyy olleen riippuvainen niiden suhteesta inhimillisiin henkiolen- toihin. Niinkin pieni eläin kuin t ä i ihmisen päässä on saanut vainajannimitykset koiiko, kariko ja Virossa kot'1'. Erityisesti huomattava on vielä muutamain eläinten esiinty- minen runoissa. Vainajaan viittaa ilmeisesti ennuksena käytetty 1 e n n i n- k ä i n e n eli 1 e p p ä t e r t t u. ^ Runoissa tavataan: »mesikämmenin kävijä» ja »metsän käyjä». Sana kontia on kuitenkin myös toisin selitetty. 144 Suomalaisten runojen uskonto. A. Lennä, lennä leppäpirkko! B. Kultakännä, kultakännä, Mihinkäs minua naidaan? mihinpäin sinä lennät? Suomeen vai saareen Kivikirkon juureen, vai maan mustan poveen? mustan mullan poveen. Jos se lensi kirkolle päin, niin kysyjä ensi vuonna kuoli. Hämähäkille uhrattiin pudonnut maitohammas heittä- mällä se uunin ja palomuurin väliin ja hokien: Hei lakki luuhammas, anna mulle rautahammas! ^ Vastaava luku maitohammasta uunille heitettäessä tavataan Suomen ruotsalaisilla: »lokk, lokk, anna mulle luuhammas, niin saat kultahampaan!» Sana lukki on suomeen lainattu hämähäkin mer- kityksessä, mutta ruotsalaisella lokke on myös haltian merkitys, Ruotsissa käytetään hämähäkistä toistakin henkiolennon nimitystä: dvärg 'kääpiö'. Metsänhaltian suhdetta metsähntuihin ilmaisevat hänen maine- sanansa sulkaukko, höyheneukko eli höyhtenen emänlä ja sasiineili parviainen^ Itse haltia on nähtävästi kuviteltu hongaksi, jossa metsänlinnut oleskelevat, kuten seuraavista säkeistöistä ilmenee. A. Ukko sulka, röhmäparta, C. Koppa höyhtenen emäntä, holohonka, höyheneukko, romo kultahöyhteninen! eukko höyhtenen emäntä — D. Romohonka, höyheneukko, tuhatparven tuuittaja! romo höyhtönen emäntä! B. Holohonka, höyheneukko, E. Honkapuu Romentolasta. sasuneiti parviainen! F. Käen kelo, metsän kuningas! Lintujen kaitsijaksi ajateltu honka mainitaan nimenomaan ontoksi (holo, koppa), kuivuneeksi (kelo) ja murtopuuksi (? räme). Puun, jossa on koro, olemme tavanneet metsänhaltian puuna (s. 72). Juuri tämänlaiseen puuhun liittyy se lintukin, joka runoissa edustaa metsänhaltiaa. Gananderin tarustollisessa nimiluettelossa tavataan Käreilär, ketun emuu, jota pyydettiin kettua viritettyihin rautoihin kuljetta- maan: Käreitär kultavaimo, hopiat pikarihisi! — otas kullat kulppihisi, Nämä on kuulut Ruotsin kullat. Nähtävästi lyhyempi muoto samaa nimeä on Kares, käärmei- ien eiiuiu, josta Ganander ei sen enempää mainitse. Kärehelär ja Kares ovat johdettavat sanasta kärki, joka mer- kitsee tikkaa ja on yleisesti tunnettu yhdistyksessä palokärki. Tikka ja erityisesti palokärki esiintyvät usein metsästystaioissa, ^ Yhtäläinen hiiren puhuttelu tavataan sekä suomalaisilla että germaneilla. ^ Vrt. myös metsän herra höyhenhattu ja suuri sulka in emuu. Eläinten palvonta. 145 etenkin pyssyyn kohdistuvissa. Jos ampui tikan niin pyssy pilau- tui. Niinikään jos ampui palokärjen, pyssy sivuutti yhdeksän metsoa. Mutta toiselta puolen oli neuvottu lintumetsään mentyä ensimäiseksi ampumaan palokärki ja sen kulkkuperästä ottamaan ■ — • sillä sanottiin kaksi kieltä olevan ■ — pieni kieli, josta oli laadit- tava pyssyyn tähtäin. Samoin piti metsämiehen ensin hankkia itselleen tikan kieli; kun sen ampui metsälle lähtiessä pyssyn piipun läpi, sitten oli hyvä metsäonni. Toiset eivät voineet pyssyä pilata, jos palokärjen kieli oli kätkettynä pyssyn tukkiin tai yleensä jos- sakin oli pyssyn luona. Pilattu pyssy taas parannettiin hankaa- malla sen sisustaa palotikan nokalla tai ampumalla viisikantaan, joka oli piirretty tuoheen palokärjen kielellä. Muutenkin kärkilintu esiintyy metsästäjän taioissa. Kun tikanpää oli metsämiehellä tuluksissa, niin hän kuuli koiran hau- kunnan tarkkaan, eikä eksynyt metsässä; sillä kun aina aamuisin suki koiran päätä, niin tämä oli luonnokkaampi ja otuksia hake- maan ahneempi. Missä vain tikka nokki, niin niiltä seuduin sai etsiä pyitä. Karhua kun kierrettiin, piti panna kolme palokärjen päätä kolmiväriseen kolmenkertaiseen villalankaan, jota oli vedet- tävä perässä ympäri kierroksen; silloin ei mennyt karhu kierrok- sesta pois, koska tiesi olevansa turvassa, kun palokärki, joka oli saman haltian joukkoon kuuluva,^ oli kiertänyt. Ketunkannot (käpylaudat) oli paras tehdä sellaisesta puusta, johon tikat olivat takoneet koloja; niihin nousivat ketut hyvin. Viimeksimainitussa esimerkissä tapaamme tikan eli kärjen nimenomaan ketun yhteydessä, samoinkuin Kärehettären olemme nähneet. Karhurunoissa kuvattu Tapion torven soitto ja metsän piian pillin ääni ehdottomasti johtaa mieleen palokärjen kauas kuulu- van ja läpitunkevan äänen. Että metsänlinnun ääntä on ajateltu, varmentaa toisinto, jossa kotia lähenevät kaihuntappajat kehotta- vat kuulemaan: Salon soittajan sanoja, käpylinnun kälkytystä. Haltiaeläimistä huomatuimman aseman runoissa on tunnetusti karhu saanut. Hän voi saada aivan samat nimityksetkin kuin metsän- haltia, kuten »metsän kultainen kuningas», jos on urosa, tai jos on emisä: »metsän ehkeä emäntä». Välistä nämä mainesanat samoissakin toisinnoissa tarkoittavat vuoroin metsänhaltiaa, vuoroin itse karhua. Mutia huomattavinta on, että karhunpalvonta varsinaJResti kohdistuu tapettuun karhuun, siis vainajaan. Karhulle pidettiin ^ Lisätään, että palokärki on ihmisen sukua samoin kuin karhukin. 146 Suomalaisten runojen uskonto. »maahanpanijaiset niinkuin muulle ruumiille». Karhuntapossa ja -peijaisissa noudatetut menot ja esitetyt runot valaisevat siksi tär- keätä osaa kansamme muinaisista uskomuksista ja tavoista, että niille on erikoinen luku omistettava. Karhunpeij ^iset. Vanhin kuvaus karhuntaposta ja -peijaisista on pohjois- Hämeestä 1660-luvulta, Väinö Salmisen äskettäin julkaisema. Toi- nen täydellinen esitys on etelä-Savosta, Gottlundin kirjaanpanema V. 1815. Vuodesta 1889 ovat Th. Sch^indtin johtamat Muurahaiset laatineet puolitoistakymmentä selostusta karhunpeijaisista eri osissa maata. Sitä paitsi on yksityisiä seikkoja, etenkin runojen ohella, pitkin aikaa muistiin pantu. Ainoa silminnäkijän kertomus on Heikki Meriläisen Vienan läänistä vuodelta 189U. Vihdoin on v. 1913 V. Karvonen ottanut valokuvia muutamista kohtauksista, joita vanhat karhuntappajat muistin mukaan näyttelivät, tapetun kar- hun puutteessa käyttäen hirventaljaa. Näistä kaikista aineksista kokoamalla ja yhteensovittamalla voi luoda yleiskuvan, joka huoli- matta yksityisten piirteitten mahdollisista paikallisista ja ajallisista rajoituksista antaa meille selvän ja seikkaperäisen käsityksen mui- noin noudatetuista menoista. Karhun makuupaikan sai tietoonsa unennäön kautta, joko kirkkomaan vainajain tai metsänhaltian välityksellä. »Karhu-unta» nähdäkseen oli nukuttava takanaan kirkkomaasta otettu ruumiin päänluu. Taikka oli muurahaispesän päälle vietävä lihapata ja siinä ikäänkuin keitettävä; ennestään kypsytetty liha oli sitten syötävä. Karhua kierrettäessä oli monta taikaa tehtävä. Tärkeintä oli, ettei aivan umpeen kierretty, ainoastaan siksi, että näkyivät toi- siinsa ne paikat, mistä lähdettiin kiertämään ja mihin lopetettiin. Silloin ei metsänhaltiakaan arvannut ajoissa varoittaa karhua. Vasta viimeisenä yönä kantoi karhulle haltiansa, joka sitä elätti, veripurtilon ruuaksi sen sijaan, kuin oli ennen tuonut mesipurtilon. Siitä karhu tiesi viimeisen päivänsä valjenneen eikä enää lähtenyt pesästään ajamatta liikkeelle. Karhuntappoon aikovan oli pari päivää oltava pyhässä^ ettei tehnyt mitään työtä, muuta kuin söi vahvasti pukeutuneena juhla- vaatteisiin. Lähtöpäivänä oli noustava varhain, heitettävä juhla- vaatteet pois ja päälle pantava nurinpäin arkivaatteet, jotka oli savustettu pohjapäreen valkealla. Ennen lähtöä syötiin vielä run- Karhunpeijaiset. 147 saasti raavaanlihaa, mutta ci muita ruokia. Viinapullosta, joka pan- tiin taskuun mukaan, otettiin ensimäiset ryypyt. Kaikki karhuntappoon osalliset kokoontuivat sen luo, joka makuupaikan oli löytänyt. Pirtistä ulos lähdettäessä oli ovi otet- tava alasaranoista irti ja ovea lonkaamalla saranain puolelta men- tävä ulos. Suksensa oli joka miehen kannettava pellon veräjälle asti. Veräjän kohdalla oli aidanvitsas keihäällä lyötävä alas, siinä myös turkin vasen hiha käännettävä nurin. Kun oli tultu likelle kierrosta, tehtiin metsään tuli yhdeksästä puulajista. Tuli sytytettiin pohjoispuolelta petäjää otetun kolmen ^H ■■ H^H^Tj^^^^^^H W^ Wm lt^T^\>< ^^Bl^^li ^ 3ift. '9 mx "■li i ''H m 1 " Kuvat 25- Kirvosen valok. Taljan tupaan kantaminen. Loppujuomingit taljan päällä. Karhuntaljan puutteessa käytetty hirventaljaa. lastun avulla. Tulen ääressä syötiin, juotiin ja heitettiin sylipainia. Koirat, joita jo kotona oli kierretty teräaseella, ettei karhunhammas niihin pystyisi, savustettiin jjihla jäisellä varvulla pelon poistami- seksi. Keihäällä viskottiin rovio hajalle, ja miehet hyppäsivät läpi tulen. Sitten muodostettiin ketju, niin että mies näki toisensa. Kun karhun makuupaikka oli löytynyt, mikä ilmoitettiin viheltämällä, tulivat kaikki koolle. Varmin kävi edellä kädessä kanki, jonka päässä oli risti, ja joka pesän suulle pistettynä esti uloshyökkäävän karhun liikkeitä. Sisään ei ollut lupa ampua, vaan oli manattava karhu nousemaan. Jos ei muuten herännyt, niin ammuttiin laukaus pesän suulle. Kun karhu tuli esille, ei saanut sanoa: »ampukaa!», vaan: »anna mennä!» Vanhempaan aikaan ei oltu ammuttukaan, vaan hiih- detty hangella karhu kiinni ja keihäällä vastatusten taistellen ta- pettu. Kaatunutta karhua oli kaikkien kateltava sovinnon merkiksi,. 148 Suomalaisten runojen uskonto. Tällä kohden kertomukset eriävät sen mukaan, nyljettiinkö karhu metsässä vai kotona. Edellisessä tapauksessa oli tappopaikalle kiireesti tehtävä rovio. Ensiksi leikattiin karhulta »turparengas» ja pantiin johtajan kaulaan tai hatun ympärille, taikka sen joka ensimäisen murhaiskun oli antanut tai jonka pyssystä karhu oli saanut pahimman haavan. Tällä tempulla oli kiire, sillä sivullinen, joka sitä ennen tappopaikalle saapui, saattoi päästä saaliista osalli- seksi. Siinä jo ai jettiin taskumatista ryypätä »peijaisia karhulle» Sitten ruvettiin käpäliä nylkemään, jonka tehtyä koko karhu nyl- jettiin; nahka miteltiin vaaksoilla. Kun karhun rinta oli avattu, voi- deltiin karhun verellä mäntyyn risti ja ammuttiin siihen muutamia laukauksia. Niinikään otettiin sisälmyksistä perna ja kiinnitettiin kuudella pihlajaisella naulalla pienen laudan nenään, joka pantiin näreen oksalle; siihen miehistä paras kerran ruutipanoksella ampui. Lihat paloiteltiin, että olisi helpompi kuljettaa kotiin. Karhua ei tuotu pihaan »raatelematta/). Karhua raadellessa piti varsinkin nuorten karhuntappajain kahmalostaan ryyppiä karhun »leppää» (verta), sillä se karkaisi luontoa. Karhunlihoja tuotiin metsästä joko korennolla kantaen taikka hevosella, jonka joku miehistä kävi hakemassa. Hevosella kulje- tettaessa oli rekeen pantava lepänoksia, ei havuja, jottei liha olisi myrkyllistä, vaan kuin lampaanhha. Pihaa lähetessä ilmoitettiin ampumalla, että oli tultava vastaan- ottamaan. Ensin terveytettiin parasta miestä, joka piti nahkaa olallaan; kahden kantaessa oli nahka korennolla. Ennenkuin karhunnahka tuotiin tupaan piti jokaisen purra leppäpahkkaa; silloin ei metsännenä noussut, eikä riena tarttunut, kun on leppä lempeä puu. Sisään astuivat miehet rinnatusten, käsikkäin, juhlallisin aske- lin. Karhun nahka asetettiin tuolille tai ensin penkille, sitten pöy- dälle. Sittenkun oli ryypätty ja syöty, pingoitettiin nahka seinälle kuivamaan, lihaosat jaettiin miehille, lukuunottamatta niitä, joita »karhunvakkoja» varten jätettiin. Ennen erkanemista oli päätet- tävä, milloin vakkoja juodaan (esim. noin viikkokauden kuluttua). Siinä tapauksessa, että karhu kokonaisena miesvoimalla kan- nettiin, pistettiin tanko yhteenäidottujen etujalkojen sekä samoin yhteensidottujen takajalkojen väliin, ja miehiä asettui tangon kum- paankin päähän. Rekeen taas nuoritettiin karhu istuvaan asentoon. Myös tupaan tultua karhu asetettiin keskelle lattiaa istumaan. Karhun nylkeminen toimitettiin lämmitetyssä saunassa, jossa ensin miehet olivat kylpeneet. Nylkiessä piti olla vanha, ruosteterä, visa- pää puukko, jonka tekijä oli tietymätön. Karhunpeijaiset. 149 Määräpäivänä kokoontuivat pitopaikkaan kaikki karhuntap- poon osalliset sekä kutsutut naapurit ja muut vieraat. Toisen tiedon mukaan ei ketään kutsuttu, vaan hyvin suotavana pidettiin, että vieraita saapui lukuisasti. Jokainen toi kotoansa leipää, voita ja kalaa. Aikaisemmin oli koottu vähän viljaa, josta olut ja viina oli valmistettu. Ainakin olut piti olla vartavasten keitettyä, koti- tekoista. Ei maitoa, eikä piimää, eikä mitään lehmän annetta, ei voinkaan muodossa pidetty tarjona. Näissä »karhunvakat» eli »vakkajaiset> (vrt. Ukonvakat) nimi- sissä pidoissa oli juominen yhtä tärkeä kuin karhunlihan syöminen. Niitä vietettiin »kuin peijaisia». »Peijaisissa eli peijaisia juotiin». Koti- tekoista olutta ja viinaa juotiinkin niin vahvasti »kuin pää kesti*). Oluen syrjäytti vähitellen kokonaan uudenaikuisempi viina. Sitä sitten juotiin vielä »paremmin kuin häissä». Erään venäjänkarjalai- sen laulajaeukon mainitaan v. 1907 karhun kunniaksi juoneen kolme ryyppyä, vaikkei ennen eikä jälkeenpäin ollut milloinkaan maistanut.^ Karhun »maahanpanijaisia» varten oli pirtti puhdistettu. Kaikki pitoihin osalliset olivat pyhävaatteissa. Puettiinpa siellä joku poika sulhaseksi ja joku tyttö morsiameksi taikka valittiin niistä ainoastaan toinen: karhun morsian, jos tapettu oli koiras, tai sulhanen, jos oli naaraskarhu. Morsiamen tuli olla 15 — 16 vuotias aivan puhdas neito. Tästä johtuu myös karhunpeijaistcn nimitys »kouvon 1. oIkjou häät». Karhun lihoja keitettiin kodassa. Keittoa hämmennettiin isoilla leppäisillä laikoilla. Keittäjinä toimivat miehet, ei naiset. Karhun- rokka keitettiin, samoinkuin ruumiinrokka, herneistä tai mieluummin pavuista, jos niitä vain oli saatavissa; jollei saatu papuja, silloin vasta keitettiin hernerokka. Ensinnä pantiin pataan karhun pää kokonaisena ja keitettiin ilman suolaa. Sitten kiehutettiin rokassa karhun kämmenet, selkäliha ia sydämykset. Kun pata nostettiin tulelta, niin anmiuttiin. Ensin tuotiin pää kodasta, sitten muuta rokkaa hiljakseen kannettiin. Pää asetettiin ylimmäksi pöydälle ja muut lihat järjestyksessä. Sitten istuutui »hääväki» pöytään, sulhanen ja morsian pöydän päähän; missä näitä ei ollut, saatettiin kunniapaikka antaa parhaalle laulajalle. ^ Oluenkeiton unohduttua voitiin ruveta vakkoja juomaan heti, kun karhu oli kotiin tuotu, ja samalla lihoja keittämään ja syömään. Toiselta puolen on lihoja suolaamalla kauemminkin säilytetty ja syöty merkkipäivinä: mikkelinä, laskiaisena, pitkänä perjantaina tai pääsiäispäivänä. Karhunlihan suolaaminen on kuitenkin myöhäisempää. Viimein on säästeliäisyydestä karhunlihoista suu- rin osa lähetetty myötäväksi, itse syöty vain palanen. Vanhempi tapa oli lahjoittaa karhunlihoista köyhillekin, jotka eivät vain saaneet sanoa suurta kiitosta, koska siitä pyytäjän onni paheni. loO Suomalaisten runojen uskonto. Miehet jakoivat sitten rokan kuppeihin. Ennen rokalle käymistä ryypättiin. Naiset kantoivat miehille olutta. Hekin saivat olla juhlassa läsnä. Mutta muutamissa tiedonannoissa nimenomaan mainitaan, että he eivät ottaneet osaa juhla-ateriaan^ kun eivät »tykänneet» syödä karhukeittoa, taikka että miehet etupäässä sitä söivät, antaen vähän akoillekin. Karhunlihaa syödessä oli monta taikaa tehtävä. Aluksi pantiin arpaa siitä, kuka ensin sai maistaa karhurokkaa; sitä ennen ei keit- täjäkään saanut makua tunnustella. Vatia, jossa pää oli, pyöri- tettiin mies mieheltä, kerran kukin viskaten. Karhunpyytäjäin päämies leikkasi veitsellä päästä korvan pois lausuen: »otan korvan ohdolta.» Toinen kysyi: »minkä sinne sijaan panet?» ■ — »Panen havun kolmikannan.» Samoin puhein leikattiin toinen korva ja kärsä. Ei mitään luita saanut heittää alas pöydältä, vaan oli kaikki koottava vatiin. Karhun leukaluista otettiin irti torahampaat ja jaettiin miehiä myöten; pisin hammas pantiin isännän pöydän- kaappiin. Irroittaminen oli suoritettava paljain sormin, ja vielä parempi oli, jos sai loitsimalla hampaan irti. Piispa Rothovius kertoo Turun yliopiston vihkijäisissä v. 1640 pitämässään saarnassa suomalaisten karhunpeijaisissa juoneen kar- hun maljan pimeässä sen pääkallosta sekä mörisseen karhun tapaan saadakseen menestystä vastaisuudessakin. Aterian jälkeen oli karhun päänluu kaiken yötä pöydällä. Toi- sena aamuna se vietiin puuhun. Tätä kutsuttiin »kouvon päälli- siksi» eli pelkästään »päillisiksi». Karhun päänluun kuljettaminen toimitettiin ikäänkuin hä4- saatossa. Edellä kulkivat sulhanen ja morsian rinnan, niiden jäljessä mies, jolla oli astiassa olutta, hänen perässään laulaja, sitten pää- vadin kantaja ja viimeksi muu väki. Toisessa kertomuksessa, missä ei sulhasesta eikä morsiamesta mainita, puhutaan karhun »kaasoista». Nämä määrättiin metsämiesten joukosta arpomalla siten, että leikattiin kolmesta eri leivästä kolme pientä kannikkaa, joita kukin sai heittää kädellään kolme kertaa pöydältä ylös; jos ne putosivat niin, että kasat tulivat alaspäin, ja sydän ylöspäin, pääsi heittäjä karhulle kaasoksi. Kunniakkain ja arvokkain toimi karhunpeijaisissa oli fämä »kaasoreissu». Puu, johon karhun päänluu vietiin, piti olla honka ja iso. Sen mainitaan olleen isoin puu lähellä taloa, lähimpänä karhunkierrok- sen omistajan asuntoa, jopa pihallakin. Toisten tietojen mukaan mentiin metsään, vieläpä paikkaan, missä ei tiedetty ihmisten käy- neen; siellä puu valittiin, sylillään mitaten kelpaisiko. Samoin kuin vainajalle, tehtiin puusta karsikko. Kunkin karhun päänluulle oli Karhunpeijaiset. 151 tehtävä eri karsikko, toisen tiedon mukaan käytettiin tähän tarkoi- tukseen aina samaa pitämyspuuta. Puuta karsiessa jätettiin pit- käksi yksi oksa, johon karhun päänluu silmänreiästä pujotettiin. Tämä voitiin myös ripustaa puuhun lyötyyn sälöön taikka naulaa- malla kiinnittää. Toisinaan mainitaan puuta karsitun jättämällä ylimmäiset oksat, niin että huippuun syntyi tupsu; tämän ala- puolelle sidottiin kallo puunrunkoon nauhalla. Karhunkallo täy- tettiin oluella, jota sen riippuessa reiistä alas tippui. Se miehistä, joka nousi puuhun, viskasi sieltä maahan vadin, jossa päänluut oli nostettu; jos pohja kävi ylöspäin, ei ollut hyvä enne; vaan jos sisus, silloin oli toivo saada kohta toinen karhu. Sitten ammuttiin muutamia laukauksia, kuten jo viemään lähtiessä oli tehty. Hyvästiksi juotiin olutta ja palattiin samassa järjestyksessä, mutta hiljaa. Juhlan lopettajaisiksi otettiin seinältä karhunnahka ja levitet- tiin se pöydälle siten, että taljan pääpuolella peitettiin pöydän tyvi s. o. tuvan oikean nurkan puolinen pää. Taljalle pantiin juomiset ja astiat. Jonkun aikaa vielä ryypättyään hajaantui joukko, palaten kukin kotiinsa. Mielenkiintoisinta karhunpeijaisissa ovat niissä esitetyt karhu- runot. Jo karhuntappoon lähtiessä oli luettu Karhun synty- ja lumontasanoja. Metsässä liikkuessa oli kajautettu Metsänlukuja. Paikalle tultua oli mieliä loitsulla rohkaistu ja laulaen karhu pesäs- tään nostettu. Varsinaiset karhurunot alkavat kuitenkin vasta kar- hun kaaduttua. Toinen osa laulettiin tappopaikalla, sieltä pihaan ', karhua kuljetettaessa miinkuin juohtokansa häämatkalla», sekä pi- halta tupaan tuotaessa. Toinen osa esitettiin peijaisissa: keitettäessä, 2^ keittoa kannettaessa, sitten syötäessä ja juotaessa ynnä viimein karhun päätä puuhun vietäessä ja sieltä palattaessa. }\arhurunojen esittäjinä ovat aikaisemmin olleet yksinomaan miehet.^ Tappopaikalta lähetettiin edeltäpäin muutamia miehiä, jotka veistivät pilkkoja puihin karhun vaellettavalle tielle ja sitten kotipihalla laulaen ottivat vastaan laulavan saattojoukon. Tätä vuorolaulua jatkettiin vielä pirtissä. Yhtäläistä vuorolaulua esitet- tiin karhunrokkaa kodasta kannettaessa. Lopuksi karhunpäätä puuhun viemästä palanneet ja kotiin jääneet miehet lauloivat vastatusten. Myöhempinä aikoina ovat naisetkin ottaneet osaa lauluihin kotiväen puolesta vastaajina. Viimeksi mainitaan v. 1907 kuu- ^ Vrt. Vienan läänin runoissa karhuntuojain kysymystä pihalla: »Onko miestä ottamahan, urosta utelemahan?» 152 Suomalaisten runojen uskonto. luisan laulajanaisen Auokkiniemellä yksin esittäneen molemmin- puoliset laulut. Ensimäisessä runossa, joka karhun kaaduttua laulettiin, tar- jotaan karhulle kättä sovinnoksi lykäten luotaan syyn hänen kuo- lemaansa. Itä-Suomessa tämä kuului: Lyökämme kättä kämmenillä, itse vierit vempeleltä, läpätkämme lapikkailla! itse koivun konkelolta. En minä sinua pannut, lepän lengolta lipesit, eikä toinen kumppalini, puhki kultaisen kupusi, itse hairahit haolta, halki marjaisen mahasi. Joskus laulaja ilmoittaa aivan erehdyksestä tapaturmapai- kallekin joutuneensa: Enp' ois tänne tullutkana, keppi tuominen talutti, ohtosen pesän oville; koirani keränä vieri, saattoi sauva pihlajainen, sukseni meni metsälle. Pohjanmaan ja Vienan läänin rajalla karhuntappaja ei tahdo kokonaan kieltää syyllisyyttään, vaan väittää vahingossa keihäs- sauvallaan satuttaneensa vastaantulijaa. En ole pyssyin pyytänynnä, savahutin sauvan päällä, enkä ampuen ajellut. tulit vastahan urosta, Syöstin kerran keihä'ällä satuit miestä korkeata. Vienan läänissä yksinomainen on tästä sekä yleisestä itäsuoma- laisesta yhdistetty sekamuoto: En pyytänyt pyssyin kanssa, Itse hairahit haolta, enkä ampuen ajanut. vierit vempelen selältä. Ampuma-aseitten mainitseminen viittaa siihen, ettei ennen niiden käyttöä runo ole Suomen puolelta Venäjän Karjalaan kul- keutunut. Mainitulla syyn luotaan lykkäämisellä ei suomenpuohsissa toi- sinnoissa ole vakinaista paikkaa: monesti se esitetään jo ennen varoitusta karhulle kätkeä kyntensä, mikä on Karjanluvuista lai- nattu, muutamasti vasta sen jälkeen kuin kaatunutta karhua on kehotettu liikkeelle lähtemään, useamman kerran vielä karhun päätä syötäessä tai puuhun vietäessä. Nähtävästi se on ollut muista karhurunoista erillinen loitsu, jommoisena sitä Vermlannissa on luettu ennen ampumista. Runo- muodossa kuvastaa se ikivanhaa käsitystä ja tapaa. Karhunpeijaislaulut Suomen puolella alkavat yleensä vasta pitojen yhteydessä, johon myös seuraavat runosäkeet viittaavat: O Jumala! jonka annoit, päätä puuhun kantamatta, jot' ei syöä laulamatta, Karhunpeijaiset. 153 Ensimäisinä olivat »kokin laulut». Tulelle vietäessä karhun päätä ja kämmeniä laulettiin: Läkkämästen, käykämästen, käy kohti kolmantehen, käykämme kären tulille, hopeaisehen hyvähän, nokkalinnun nuotiolle! olemahan orren alla, Kolme on koukkua koassa, lengolle lepeämähän! yksi koukku rautakoukku, Meill' on metso kiehumassa, toinen koukku vaskikoukku, havulintu hautumassa, kolmansi hopeakoukku; koppelo kopajamassa. Keittäessä lausuttuja lienevät sanat: En minä sinua pihlajahierimellä, vaan honkaisella, hyvällä puulla. Jos vieras tuli kotaan keitettäessä, niin oli karhua terveh- dittävä: Terve metsän isäntä, kun sie tulit meiän maille, terve metsän emäntäi meiän miessä ollessamme, Ohtoseni, lintuseni, meiän miessä ja hyvänä. Keittoa pois tulelta nostettaessa kehuttiin: Jo nyt on kulta kiehununna, [kiehununna], paistununna. Kun sitten kodasta lähdettiin, laulajat edellä ja keitonkantajat jäljestä, niin laulettiin, kajautettiin: Jo on kokki kotahan kuollut. Käy tänne kapein kengin, kokin poika porstuahan, sukin mustin muhjuttele, liha suuhun, luu kätehen, jo oot viikon vilussa ollut, veitsi pikkuinen pivohon! kauan kaihessa sijassa. Ohtoseni, lintuseni, Läkkämästä lämpösehen, mesikämmen kaunoiseni! käykämme ala katokseni Tuvan oven taakse saavuttua kysyttiin: Joko on sillat siivottuna, pöyät kulhn käänneltynä ■ — joko lattiat la'aistut, hyvän tullessa tupahan, joko penkit pyyhittynä — astuessa aikamiehen? Kun tähän oli myöntävästi vastattu, kysyttiin vielä: »onko lupa tupahan tulla?» tai: Sopiiko tupahan turpa, nenä nelisnurkkasehen? Erikoisesti tässä kohden ilmenee karhurunojen suhtautuminen naisiin ja lapsiin. A. Pois vaimot oven eestä, C. Ellos akkoja pelätkö, ulos uksen renkahista, liinasukkia sureko; lapset keskilattialta! jok' on akkoja tuvassa, B. Pois poiat porstuasta, ne on kaikki karsinahan, piiat pihtipuolisista D. Ellos vaimoja varoko — hyvän tullessa tupahan, jo on vaimot valkeina — autuahan astuessa! tyttäret tinasiloissa. 14. 3S4 - 11 154 Suomalaisten runojen uskonto. Huomattava on karhun mainesana: autuas, joka luo mielikuvan inhimillisestä vainajasta. Juhlallinen tupaan astuminen on kuvattu seuraavin säkein: Astun jalan, astun toisen, alle kuulun kurkihirren, astun kohta kolmannenkin päälle pinnatun petäjän Keittovatia pöydälle laskiessaan kantajat lopettivat sanoilla: Panen puulle puhtahalle, ikkunat iloitsemahan, lasken lanalle hyvälle; hyvän tultua tupahan, lauat kaikki laulamahan, astuttua aikamiehen. Keiton kantajalle mainitaan välistä vastaankin lauletun: On nyt kystä, kystä, kyllin antoa kylähän, kyllin syöä, kyllin juoa, kylhn itsensä piteä. Niistä runoista, joita pöytään istuuduttua esitettiin, on yksi omistettu juhlaa varten valmistetulle oluelle, jota naiset miehille kantoivat. Tuolta tuoppini tulevi, täys' on tuoppi, täys' on tuoja, kannuni karettelevi, täyen on antanut Jumala. Vadissa olevaa karhunpäätä mies mieheltä pyöräytettäessä laulettiin: Nyt se oht[o] kääntelekse. Nyt se metsä kääntelekse, nyt on oht[o] oveen päin, nyt se metsä vääntelekse, nyt on oht[o] perään päin. kuin kuningas miekkoinehen, mets[o] purstosulkinehen. Päästä eri osia leikattaessa esitettiin ennen mainitut kysymyk- set taikka luettiin* A. Kun otan oholta otsan, B. Otan nenän olioltani, otsan entisen lisäksi, vainun tuntemattomaksi; vaan en aivan ainoaksi. otan korvan oholtani, (Samoin sanoin korvan korvan kuulemattomaksi; — turvan ■ — silmän • — kielen), otan silmän oholtani, silmän näkemättömäksi. Jälkimäisen kappaleen edellä on kirjaanpantuna karhunhaltian kutsunta »härkänsä^ häihin. Metsolan metinen muori, tule nyt häihin häkkösesi, metsän kultainen kuningas, pitkävillasi pitohon! Lopuksi päätä rikottaessa ja leukoja irroittaessa saneltiin: A. Joko otan ohtoani, B. Nyt tulevi [luien luske], alan ampuHntuani, luien luske, päien pauke, repäisen leukaluita? hammasten hajoitusvuoro. Seuraavan päivän laulut viittaavat joskus jälleen karhun ja vaimojen väliseen vieromiseen. Karhimpeijaiset. 155 Lähen nyt tästä kun lähenkin, läyli lasten lämpimässä, lukal' on tuvassa olla, vaikea vaimoin seassa. Mutta tavallisesti ne alkavat lähtökehoituksella: Lähe nyt kulta kulkemahan, vieään mäntyhyn mäelle, rahan armas astumahan. kultaista kujoa myöten, hopeaista tietä myöten! Täst' on sillat silkin pantu, sillat silkin, suot sametin, palttinoin pahimmat paikat, pantu Saksan palttinoilla, veran äärillä veetty. Ei tästä etähä vieä. petäjähän pellon päähän, siihen tuuli turvan tuopi, aalto ahvenen ajavi, sivullas on siikasalmi, luonasi lohiapaja, juot vettä viereltäsi, syöt tuoresta kaloa, sinun on hyvä ollaksesi, armas aikaellaksesi. Päänluuta kiinnitettäessä niinikään lohdutettiin: A. En minä pane pajuhun, enkä raitahan rakenna, panen puuhun puhtahasen, honkahan hyvähän puuhun, petäjähän kaunoisehen, istutan itähän rinnoin, B. Jossa tuuli tuuvittavi,. ilman henki heiluttavi. C. En pane kovin alahalle syöpi mustat muurahaiset; enkä kovin ylähälle, syöpi harmajat havukat. kaiten kaarnapohjosehen. Toisinaan oli tähän tilaisuuteen loitsujakin sovitettu sekä karhunpään rauhoittamiseksi pahansuovilta että karhuvainajan kimamittelemisen estämiseksi . B. Älä puhas metsä minulle näyttele! Itse hullu hukkasitet, mielipuoli mestasitet. A. Joka tuon ohon ottanevi, kullan pois kulettanevi, väännä päätä väärällehen, kättä koukkuhun kokoa, nokka syrjähän syseä! Vielä kuulunee tähän kohtaan huudahdus: Kukku muUe, kukku sulle, kukku heija, kukku heija! kukku kaikelle kylälle, (Kukkoluuta puuhun pannessa). Kotiin palanneilta päänluun viejiltä oli viimeisessä vuoro- laulussa kysytty: Minne saatit saalihisi ■ — vaanko tiehen tellännynnä, ootko jäälle jättänynnä, uhkuhun upottanunna? Siihen oli vastattu kieltämällä sekä selittämällä: A. Tuonne saatin saalihini ■ — B. Tuonne heitin heijoseni, kultakuunahan kukuille, heitin mielipiettäväni, vaskiharjun hartioille, heitin kuuta katsomahan, panin puuhun puhtahasen. päiveä ihoamahan. 156 Suomalaisten runojen uskonto. Vienan läänissä ei keitettäessä, syötäessä eikä puuhun vietäessä esitettyjä karhurunoja ole muistiinpantu enempää kuin pari toisin- toa läheltä Kuusamon rajaa. Mutta näissä on monta huomattavaa piirrettä säilynyt. Keittokotaan mentäessä laulettiin* Tänne viemme vierahamme • — Tukhulmista suolat tuotu, kuparihin kullittuhun, souttu Suolasalmen kautta, vaskipohjahan patahan. laskettuna laivan päällä. Karhun päätä syötäessä hyräiltiin »metsän piioille mieliksi». Pyörit kuin pyy pesänsä päällä, en ensin korvoa koperra, hanhi hautomaisillansa, kielenpä otan oholta koppelo kotinsa kokalla. kielekseni, mielekseni, Kulettelen kuuluani, lajivirttä lauloakseni, hajottelen haukkuani, iloksi istumasijoille. Silmänkö otan oholta, Laulellen syön silmän oholta, korvanko otan oholta? koikaten korvan koverran, En ota silmeä oholta, ilon iyöen irtauttelen. Päänluuta honkaan vieneeltä kysyi kotiin jäänyt laulaja katsel- len tyhjiä astioita: Tyhjäpä täss' on tynnyrissä, kunne kuuluni kuletit, vale vanteien sisässä. joko liet suohon sortanunna, Minnepä veit vierahani, kanarvihin kaatanunna? Siihen toinen vastasi kieltämällä lisäten: Nostinpa puille puohtiehen, siinä ei pahoin päivä paista, hongan oksille ojennin, aurinko ei ahavoita. Taikka oli hän laulanut jo päänluuta puuhun nostaessaan: Panen lehville leveille, söisit mustat muurajaiset. oksille olovimmille. Sano täältä saatuasi, Jos ma latvahan panisin, Metsolahan mentyäsi: siinä tuuli kuivoaisi, »Ei täällä pahoin pietty, ahava pahoin panisi; simoa täällä syötettihin, öisin kaivanut karihin, mesijuomat juotettihin.» Että keittoruno on tullut Suomen puolelta, todistavat nimet Tukholma ja Suolasalmi (= Juutinrauma). Suomen puolella muussa yhteydessä tavattava Suolansynty on kuitenkin hittynyt karhu- runoihin vasta sen jälkeen kuin alkuperäinen tapa keittää karhun- lihaa ilman suolaa oli unohtunut. Päänleikkaamis-runo on alkuperäisestä suomenpuolisesta muo- dosta somasti kehitetty kuvailemalla ennen silmää ja korvaa si- sältä otetuksi kieli laulua varten. Puuhunpano-laulussa on liian ylhäälle asetetun pään vaarana mainittu tuulessa kuivaminen sekamuodostus päätä syövästä ha- vukasta ja pään jättämisestä tuulen tuuditettavaksi suomalaisissa Karhunpeijaiset. 157 toisinnoissa. Loppusäkeet sitä vastoin sisältävät karhunvakkojen perusajatuksen, että Metsolaan palannut karhunhenki houkutte- lisi toisia karhuja samanlaisiin pitoihin. Epäilemättä ne kuuluvat alkuperäiseen karhulauluun, vaikka Suomessa ovat unhottuneet. Samoilla tienoin Vienan läänissä on karhunnyljentä suoritettu kotona ennen keittämistä ja sen yhteydessä laulettu: A. Anna kättä käyrän poika, Virossa on veitsi tehty, hongan oksalle ojenna! saatu Saksan kaupungissa, Vaihtakamme paitojamme, [t. Tukulmista rauat tuotu], nurikamme nuttujamme, verkapankossa veetty, anna mulle villapaita, läpi kuulujen kylien, ota multa rautapaita; läpi Suolasalmeksien. rautainen risuissa lujempi, B. En kosketa kovalla, kuusikossa kestävämpi. enkä aivan pehmeällä. Ei ole veitsi minun tekemä, kosketan vaan korttehella. eikä toisen kumppalini, saran syrjällä syseän. Katteleminen hongan oksan välityksellä tavattiin kirkonhal- tian, vaatteitten vaihto vedenhaltian yhteydessä. Viron, Saksan, Tukholman ja Suolasalmen mainitseminen viittaa jälleen runon suomenpuoliseen alkuperään, kuten A. Lähteenkorva (Borenius) on osoittanut, ja saa selityksensä siitä tiedosta, että nylkemiseen käytetyllä veitsellä tuli tekijä olla tietymätön. Tämä oli mahdol- lista, jos veitsi kuten mainittu oli niin vanha, että sen tekijä oli vai- naja, taikka myös jos se oli ostettu ulkomailta, minne ei karhun kosto ulottunut. Näistä runoista voi siis päättää, että karhun nylkemistä on myös Suomen puolella laulaen toimitettu keittämisen ja siinä esi- tettyjen laulujen yhteydessä. Siitä johtuu edelleen, että karhun tuominen kotiin kokonaisena on metsässä nylkemistä ja paloittele- mista alkuperäiseni pi. Yleisesti Venäjän Karjalassa lauletaan karhua metsästä kul- jetettaessa ja kotona vastaanotettaessa. Mutta jos näitä runoja, samoinkuin harvoja suomenpuolisia vastineita, lähemmin tarkas- tamme, niin havaitsemme, että ne sisältävät suureksi osaksi sa- moja säkeitä kuin äsken esitetyt peijaislaulut. Karhunpään pyöriminen vadissa on vertauskuvineen sovitettu herätetyn karhun kääntymiseen pesässään. Niin se ohto kääntelekse vasten miestä valkeata- kuin pyy pesänsä päällä — köhin koivunkarvallista. Nyljentärunot sekä metsän haltian kutsuminen piikansa pitoihin, härkänsä »häihin» on ilmaii muuta voitu siirtää metsässä laulettaviksi. 158 Suomalaisten rimojen uskonto. Kehoitus lähtemään liikkeelle tappopaikalta on tässä kohden erittäin valaiseva. Lähes kuulu kulkemahan^ urohoisen väen e'essä — rahakarva kaalamahan, kullaista kujoa myöten, hopea vaeltamahan, hopeaista tietä myöten, miehen miekkojen nenissä, vaskista vanoa myöten! Vana merkitsee reen jälkeä ja sopii näennäisesti hyvin talvisen tien kertosanaksi. Mutta toisessa vienanpuolisessa kirjaanpanossa kehoitetaan karhua kulkemaan »kultaista kujoa, vaskista vakoa», jota voisi ainoastaan siten ymmärtää, että on kuviteltu reen uurta- van kujaa eli vakoa lumeen. Luonnollinen selitys on kuitenkin saatavissa suomenpuohsesta kappaleesta, joka myös on karhun- tapossa laulettaviin runoihin yhdistetty. Lähes kulta kulkemahan, vaskista vajoa myöten, hopea vaeltamahan, vasten varvikkomäkeä, kultaista kujoa myöten, vuorta suurta, korkeata' Kuja ja vaja eivät sovellu metsässä, vaan pihalla liikkumiseen, joko sitten kodasta tupaan tai tuvasta pääkallopuuhun. Tämän puun olemme nähneet kasvavan »mäellä» tai runollisemmin »kulta- kuunahan kukuilla, vaskiharjun hartioilla». Sitä mainittu »var- vikkomäki» eli »suuri, korkea vuori» alkuansa lienee tarkoittanutkin. Sittemmin tappopaikalla laulettuna sen merkitys on siirtynyt korkealla vaaralla olevaa taloa osoittavaksi, kuten todistaa lisäys: »talon keskitanhualle», toisessa suomenpuolisessa kappaleessa, joka on ilmoituksen mukaan laulettu, kun karhua metsästä kotiin vietiin. Lähtöön kehoituksen oikea paikka ilmenee vielä selvemmin toisista vienanpuolisista kappaleista. A. Lähe nyt kulta kulkemahan ■ — B. Hopeaista tietä myöten sivuitse sikojen teistä, poikki porsasten poluista, poikki porsahan poluista, sikojen silittämiä, petäjäisehen pesähän! kuuksojen kuluttamia! Jälkimäisessä sikojen ja porsasten lisäksi tullut A^uuAisa on sama kuin kuusanka, myös hepoharakaksi nimitetty, joka seuraa met- sässä kulkijaa. Tämä on sitten saanut kertosanoiksi toisia lintujen nimiä, joiden tieltä siat porsaineen ovat kokonaan syrjäytyneet. Lähe kuulu kulkemahan • — tiasen ojentamoa, tätä uutta tietä myöten, [t. kuuksojen kulkemoa], vasta-aikuista ratoa, varpusen vaeltamoa. Muutamissa toisinnoissa on porsasten ja sikojen polut vielä kuvattu »vaimojen vanuttamiksi>\ Sikojen silittämät tiet eivät niinmuodoin ole metsästä, vaan pihasta etsittävät. Mutta kuten jo A. Lähteenkorva samojen häärunoissakin esiintyvien säkeitten Karhunpeijaiset. 159 johdosta on huomauttanut, ei Venäjän Karjalassa ole sikojen silit- tämiä pihoja paitsi eteläisimmissä osissa, missä venäläisten esimer- kin mukaan on uusimpina aikoina ruvettu sikoja pitämään. Tämä säepari on siis jo Suomen puolelta kulkeutunut joko pihalla laulet- tujen karhurunojen tai häärunojen mukana. Karhunpään kuljettamista karsikkomäelle lienevät alkuansa kuvailleet myös seuraavat vienanpuoliset metsästä kotiin kuljet- taessa lauletut säkeet. Jospa mennemme mäelle, itse käännä karseasi, itse nosta nokkoasi [t. itse turpasi ylennä], noron päälle noustessasi, mäen päälle mennessäsi! Keitetylle karhulle kodasta tuotaessa laulettu kehoitus kävele- mään kapein kengin ja mustin sukin on metsästä tuloon siirrettynä yhdistetty alkuansa metsänhaltialle osoitettuun rukoukseen, ettei hiihtäjää hiestyttäisi. Kävele kevein kengin, Älä hiihata hikehen, sukin muistin muikuttele, äläkä vaahtehen valuta, urohoisessa väessäl keveänä keikaele! Karhukeittoa tupaan kannettaessa laulettuja säkeitä on hel- posti voitu siirtää tapetun karhun tuomiseen sisälle. Sitä laatua on kysymys pirtin siivoamisesta, joka joskus Vienan läänissä on saanut soman käänteen. Joko on simoin sillat pesty, mesin lattiat valeltu? Siirrettäväksi ovat myös hyvin soveltuneet karhun tyynnyttä- miset, ettei piikoja ja vaimoja pelkäisi: niin myös varoitukset vaimoille, joita on useampia eri muodostuksia. A. Vaatetkatten vaimo raukat C. Varokatten vaimoparat, valkeihin vaatteihin! jottei karjat kammastuisi, B. Varokatten vaimoraukat, vikoisi emännän viljat, varokatte vatsojanne, pienet viljat pillastuisi, kokekatte kohtujanne! ohon tullessa tupihin! Ensimäinen vastaa suomenpuolista karhun rauhoittamista sillä, että vaimot ovat jo valkeissa, toinen esittää ikivanhan perus- teen, miksi naisten oh varottava karhua, kuten kaikkia henkiolen- toja ;_v^iii^]aF]näet_£yrkivä^^ ilmoille^ Nähtä- västi samasta pelosta ei raskaan naisen sallittu mennä ruumista katsomaan eikä saattaessa arkkua liki lulla. Aiinicinrn kappale on ilmeisesti uudemman ajan muodostama muunnos. Niin on vielä luvan kysyminen tupaan tulla, juhlallinen sisään astunta sekä puhtaalle puulle, hyvälle laudalle asettaminen, joka luonnollisimmin keittoastiaan soveltuu, muutamissa suomenpuoli- sissa toisinnoissa tapetun karhun sisälle kantamiseen siirretty. 160 Suomalaisten runojen uskonto. Vermlantilaisessa katkelmassa, joka mainitaan lauletun >>karhua tupaan tuotaessa» kysytään poikien ja piikojen ovesta pois käskettyä: Sopiiko turpa tupahan, nenä nelisoppisehen? Tämä säepari kuuluu kieltämättä karhun päävadin kantamiseen. jonka kohdalla sen olemme tavanneetkin. Vienan läänissä välistä lohdutellaan metsästä tuotua karhua samaan tapaan kuin puuhun kannettua karhunpäätä- Ei sua pahoihin panna, piispan pitkiksi hioiksi, pannaan paikkahan hyvähän, esivallan vaattehiksi. Jälkimäinen säepari on lisätty Suomen puolelta kulkeutuneesta Ketun valituksesta, joka kuvailee ketunpoikien kohtaloa. Vienanpuoliset toisinnot tavallisesti päättyvät neuvotteluun, minne nyljetty karhunnahka on pantava, esim. A. Minne vienen vierahani? 1. Rautaisen rahin nenähän, 1. Vienenkö päähän pintalauan, tuolin kultaisen kukulle? alle kuulun kurkihirren? 2. Kahen lautsan laskimille? 2. Rahinko rautaisen nenähän, 3. Panen aitan parven päälle, petäjäisenkö penkin päähän? ituja iättämähän, 3. Tuohenpa kuuluni kulctan. [maltasia] maistamahan, isäntien istuimille. D. Minne saatan saalihini? B. Tuonneko vienen vierahani? 1, Panenko penkille perähän? 1. Alle kaunihin katoksen, Enpä vielä siinäkänä. päälle pitkän pintalauan? 2. Panenko aitan parven päähän 2. Honkaisehen huonehesen, ohria iättämähän? petäjäisehen pesähän? E. Vienen viinahuonehesen, 3. Pöyän kultaisen nokalle? kantanen oluttupahan, Tähän lasken laukkuseni. jopa siellä lautsat lauloi. C. Mihin heitän hempuseni? jopa ikkunat iloitsi. Sama kysymys joskus vastalaulajain esittämänä: >>minne nyt viette vierahanne?» viittaa siihen mahdollisuuteen, että tämän kohdan muodostumiseen on vaikuttanut kotiinjääneen kysymys karhunpäätä puuhun vieneeltä. »Honkainen huone» ja »petäjäinen pesä», jonne edellä olemme nähneet myös sikojen teitten ja porsas- ten polkujen kuljettavan, ovat voineet alkuansa tarkoittaa kar- hunpuuta. Lisäaineksia ovat antaneet juhlallinen astuminen karhu- keiton kera »alle kuulun kurkihirren, päälle pinnatun petäjän» sekä kuvaus laulavista laudoista ja iloitsevista ikkunoista, kun päävati pöydälle laskettiin. Aitan kuvaus on tavattu Suomen puolelta rajaa lähtöön kehoituksen yhteydessä; kenties sekin on alkuperäi- semmin tarkoittanut karhunpään kuin karhunnahan säilytyspaikkaa. Meiir on aitta ammoin tehty kultaisille patsahille, hopeaisille jaloille, jonne viemme vierahamme. Karhunpeijaiset. 161 Viimeksi kehittynyt on ajatus aitassa säilytetyn karhunnahan rahaksimuuttamisesta: A. Sieltä kuptsille kuletan, B. Vienenkö aitan penkin päähän — sieltä kannan kaupunkikin. hopeata syntymähän, kultoa kuvuttamahan. Vielä sopii mainita Venäjän Karjalassa yleinen Karhun pesältä nostatus Nouse pois nokinen poika havuisilta vuotehilta, 1. neiti pihkaisilta päänaloilta, nokiselta nuotiolta, tummilta tulisijoilta! Tähän liittyvät toisinaan säeparit: Nyt on ottajat ovilla, Late aitasi lahovi, veräjillä poies viejät. laki päälles lankeavi. Suomen puolella tavataan vastine alkusäkeille loitsussa, jolla susi täi karhu nostettiin karjan kimppuun. Viimeinen säepari on mukailtu Nimettömien tautien luvusta: Alta lattiat lahovi, päältä peite märkänevi. Vienanpuoliset karhurunot ovat lisäksi lainanneet häälauluista, metsänluvuista ynnä muista runoista runsaasti säkeitä, jotka niiden kauneutta tuntuvasti kohottavat. Sekä tappopaikalla i >;iatu. sinne ruM yöksi olemaan hyvänsävyinen ihminen, niin sen luontoinen tuli haltia. Talonhaltiaksi voi joutua sekin, joka nurkkakiviä tai nurkkahirsiä asetettaessa ensiksi saapui paikalle. "Nimikkopuu on Karjalassa karsittu jokaiselle nuorikolle tämän taloon tullessa. Kenen nimikkopuu »loisti», oli onnellinen; keltä se kuivi, sen elämä ei menestynyt. Siksi sitä huolellisesti hoidettiin ja sille uhrattiinkin. Karsikko on tehty yleensä taloon ensi kerran tulleelle vieraalle. Hyvin tavalliset ovat olleet matkakarsikot, joita tehtiin tienviereen, kun saavuttiin likelle kaupunkia jonkun ensikertalaisen kera. Häntä nimitettiin härkämieheksi ja hänen oli karsikon alla tarjottava hävkäkannid eli sarvel. Härkämiehen kera tepastelemista ja ryypis- kelemistä sanottiin härän lappamiseksi. Mainitun menon yhdistää vainajansaattueessa noudatettuun tapaan muistiinpano etelä-Hä- meestä, jonka mukaan puu oli karsittava myös vanhukselle, jonka luultiin olevan sillä matkalla viimeistä kertaa. Elävän ihmisen henki voi, samoin kuin vainajan, myös esiintyä eläimenä. Kun karhu oli pahalla päällä repien pensaita ja karjaa, uskottiin siihen jonkun menneen. »Ei karhukaan pahaa tee, jollei siihen joku mene.» Asuntonsa on siihen voinut ottaa joko vihoi- tettu vainaja tai pahastuneen ihmisen sielu. Laajalle levinnyt on mielikuva ihmissudesta, sudeksi muuttu- neesta ihmisestä. Suomessakin tunnettu on tarina susiksi noidu- tusta hääväestä. Tapauksen paikkana mainitaan usein Viro, mistä nimityksen Viron susi käsitetään johtuneen. Tämä on kuitenkin kansanjohdannainen, jonka alkuperän selvittää ruotsin var-ulj ja saksan ivenvolf 'miessusi' (vrt. latinan vir 'mies'). Vironsusi eli »laskettu» susi eroaa inkeriläisten käsityksen mu- kaan tavallisesta sudesta. Sillä on valkea sepel kaulassa ja valkea pilkku rinnassa: jalat ovat polvien kohdalta aivan suorat. Sen pää- asiallisimpana ravintona on tuuli, jonka vuoksi se avosuin juoksee vastatuuleen. Jos saa leipää syödäkseen, niin se pääsee jälleen ihmiseksi. 14. 384 — 12 170 Suomalaisten runojen uskonto. Myös toisen ihmisen uniin saattoi elävän sielu ilmestyä. Jos näki ahdistavia unia, niin sanottiin, että tuli painajainen } Paina- jaisena voi olla vainaja, mutta tavallisemmin »pahan ihmisen henki» eli »toisen ihmisen veri, joka kainoo sitä jota se painaa». Veri luonnon ja haltian kertosanana tavataan inkeriläisissä haltian-puhutteluissa. (Itkevälle lapselle): etsi veresi vieryehen, Etsi luontosi luoksi, etsi syntymäsijasi! Voimme siis ymmärtää, että mahtava noita, joka paitsi syntymä- haltiaa omisti useampia ottohaltioita ja jonka oma henki saattoi liikkua ulkopuolella häntä itseään, jo eläessään sai osakseen saman- laista pelonsekaista kunnioitusta kuin tavallisesti vasta vainaja. Tietysti se, joka eläessään oli vaikutusvaltainen mahtimies, kuol- tuansa kohosi vielä muita vainajia korkeammalle jälkeenjääneiden mielikuvituksessa. Tämä n. s. sankarien palvonta on meille paraiten tunnettu muinaisesta Kreikasta. Siellä miltei jokaisella yhteiskunnalla oh omat sankarinsa (heros), joita sen suojelijoina kunnioitettiin. Mutta ennenkuin etsimme vastaavaa uskonnon- muotoa suomalaisilla, on meidän tarkastettava myöhempää kris- tillisten uskonsankarien palvontaa, joka katolisella ajalla on suoma- laiseen kansanuskoon syvät jäljet jättänyt. Pyhimykset, Pakanallisen kekrijuhlan yhdistyminen katoHseen Pyhäinmies- ten päivään on ennen esitetty. Kekrinkuvauksiin liittyvissä pienissä runokappaleissa ilmaantuvat Pyhäimiehei ja manalaisel toistensa kertosanoina. Mutta aikaisemmat Pyhäinmiesten yhteistä muistojuhlaa ovat yksityisten pyhimysten merkkipäivät. Niistä johtuvat vanhan almanakkamme nimipäivät seuraten toisiaan pitkin vuotta vain muutamien suurimpien pyhäpäivien keskeyttäminä. Pyhimysten merkkipäivät vastasivat heidän kuolinpäiviään, mutta niitä nimi- tettiin heidän syntymäpäivikseen, koska ajateltiin heidän kuole- massa uudesti syntyneen taivaalliseen elämään. Ensimäisiä kristillisen kirkon pyhimyksiä olivat veritodistajat eli marttyyrit. Sittemmin asetettiin niiden rinnalle askeetit, jotka 1 Ruotsinkicliiieiikiu painajaisen nimitys nt.ara on suomalaisille tunnettu, mutta etupäässä eläimiä ahdistavan merkityksessä. Pyhimykset. 171 ankaranhurskaalla elämällään olivat saavuttaneet pyhyyden mai- neen. Viimeksi saivat tämän kunnian opiltaan tai vaikutukseltaan muistettavat kirkon esimiehet, jopa muutamat roomalaiskatolisen kirkon hyväksi toimineet maallisetkin ruhtinaat kuten Kaarle Suuri. Ennen kristinuskon virallista voittoa oli pyhimysten luku vielä hyvin rajoitettu. V. 354 Rooman kristillinen seurakunta, joka kuitenkin jo monet veriset vainot oli kestänyt, ei tuntenut useampia kuin kolmisenkymmentä marttyyrinhautaa. Mutta kris- tittyjen lukumäärän äkkiä kasvaessa kaksin- ja kolminkertaiseksi väestön keskuudessa, jossa pakanallisten sankarien palvonta oli yleisesti vallinnut, tuli näiden sijalle asetettavien suojeluspyhion tarve yhä tuntuvammaksi. Unohtuneitten marttyyrien leposijoja ruvettiin etsimään hautakivikirjoitusten johdolla tai kansanmuis- telmain ja aavistusten avulla. Silloin saattoi joskus riittää M-kirjaiu osoittamaan, että kiven alla lepäsi marttyyri, taikka ruumislöytö paikassa, jota ilmestyksen johdosta oli kaivettu. Vielä paremmin saatiin tämä tarve tyydytetyksi kuljettamalla vierailta paikoilta osia jonkun pyhimyksen jäännöksistä, jotka tekivät hänen vaiku- tuksensa uudella paikalla yhtä läheiseksi ja tehoisaksi kuin häncu alkuperäisellä kuolinsijallaan. Itämailta, etenkin Pyhältämaall a toivat pyhiinvaeltajat näitä n. s. reliikkejä länsimaille; niiden mu- kana seurasi vastaavien pyhimystenpaTvontal "^urimmassa mää- rin edistivät pyhimysten leviämistä ristiretket, joiden aikana länsi- Eurooppa joutui voimakkaan itämaisen vaikutuksen alaiseksi ja samaan aikaan omaa vaikutustaan ulotti pojijoismaihin, viimeksi Suomeen ja Viroon. Paikallisten pyhimysten yläpuolelle kohosi joukko katolisessa kirkossa yleisesti palvottuja pyhiä. Tämä ei ollut mikään suljettu piiri, vaan saattoi siihen päästä uusi tulokas ja sen kautta joku entinen syrjäytyä. Saksassa muodostui 1400-luvulla neljäntoista »hä- dässäauttajan» ryhmä, jolla on Suomessakin ollut merkityksensä. Tällainen pyhimys saatettiin ottaa myös jonkun paikkakunnan erikoiseksi suojelijaksi. Mutta yleensä sitä pyydettiin axuksi jossakin määrätyssä tehtävässä, jonkun elinkeinon edistäjänä, jonkun taudin parantajana tai muun turman torjujana. Kansan keskuudessa suosituimmat pyhimykset voidaan siten jakaa vaikutusalaansa myöten. Alkaen kalastuksen ja vesilläkulun suojelijoista tulevat tässä esitettäAiksi ne, joiden muisto on suoma- laisissa runoissa säilynyt. Apostolimarttyyrit Andreas ja Pietari tulivat jo aikaisin sekä itä- että länsimaisen kirkon pyhimyksiksi. Edellinen, jonka mai- 172 Suomalaisien runojen uskonto. nitaan vaeltaneen käännyttäjänä myös Mustanmeren rannoilla, sai sen johdosta Venäjällä kansallisen merkityksen. Kreikasta, jossa hänen kerrotaan kärsineen ristikuoleman, vietiin 4:nnellä vuosi- sadalla Andreaksen maalliset jäännökset Skotlantiin, jonka maan suojelijana hän siitä lähtien oli, Pietarista, jonka tiedetään viimeksi vaikuttaneen Roomassa ja siellä ristiinnaulitun, tuli roomalais- katoUsen kirkon kallio ja paavinvallan ylläpitäjä. Hänelle luvattujen taivaanvaltakunnan avainten johdosta tehtiin se päätelmä, että Pietari toimi taivaassa portinvartiana. Tämä käsitys kuvastuu myös muutamissa suomalaisissa Viron orjan virren toisinnoissa. Alkuperäiseltä ammatiltaan kalastajia ollen Andreas ja Pietari joutuivat kaikkialla, myöskin pohjoismailla, kuten Tanskassa, j^a- Jastajain suojehispyliiksi. Runossa Luojan laivaretkestä esiintyy tämä veljespari vesillä: Antti santti soutamassa, pieni Pietan perässä. Erikseen Pietaria Virossa vielä 1700 luvulla pidettiin »kalajumalana», ja Venäjän Karjalassa yhä kumarretaan »kalojen hallitsijana». Molempien veljeksien palvonnasta on säilyttänyt muiston Suomessa tavalUnen onkimaluku: Anna Antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja! Siitä on Antti tullut joskus ahvenen nimitykseksi: A. Ahven, ahven, Antti faari! B. Pthyi ahven, Anteroinen! Antin päivää ovat myös metsämiehet ja poronhoitajat Ruotsin Lapissa pyhittäneet. Pääsiäisenä rahaa kirkkoon antaessaan he ovat luvanneet uuden antimen Antinpäivänä, jos kesän aikana kaikki hyvin menestyi, sillä »Antero apostoli on onnen ja terveyden jumala». Suorittaessaan sinä päivänä kaikki lupaamansa lahjat, he ovat sitoutuneet jälleen pääsiäisenä uhraamaan, jos heillä talven aikana oli menestystä. Avaimen omistaja Pietari oli Saksassa lukko- ynnä kelloseppien, Tanskassakin tiettävästi kelloseppien pyhimys. Lukkoseppänä häntä puhutellaan myös suomalaisessa loitsussa: Pietari parahin pappi, kultahikkojen kutoja, yaskil ukkojen valaja! Suomalaisten runojen yleinen nimennuioto Pielari, joka on johtunut ruotsinkielisestä Pelai., on säilynyt kreikanuskoisillakin karjalaisilla, vieläpä yhdessä latinaisen sanlli (sanotus 'pyhä') sanan kanssa. Tässä on ilmeisin todiste runojemme länsisuomalaisesta ja roomalaiskatolisesta alkuperästä, kuten A. Lähteenkorva (Bore- nius) ensimäisenä on huomauttanut. Yleisesti levinneeseen Käärmeensynty-runoon on Suomen itä- Karjalassa joskus harvoin pujahtanut venäläisperäinen Petri, eikä Pyhimykset. 173 edes aina oikealle paikalleen Pietarin asemelle, vaan tämän rinnal- lekin Jeesuksen sijalle: Astui Pietari Petrin kanssa, virkki Pietari Petrillensä: >)Suo sie Herra henki tuolle!» Menan läänissä on kuitenkin Suomen puolelta saapuneista loitsuista riippumatta muodostettu kalastajan rukouksia, joissa muoto Petri saa vielä venäläisen määresanankin kormeliisa, 'elät- täjä . A. (Nuottaa laskiessa): nämä oisi hyvät töiksi, Pyhä Petri kormelitsa, kaunihit käsillisiksil uittele ulaneniä, C. (Syömään käydessä): käytä käyräharteisial Pyhä Petri, vereksilläsi B. (Perkausveistä pestessä): näitä syömme. Kuule pyhä Petri, toista antamaani Venäläinen kansa kunnioittaa Petriä myös peltojen varjelijana. Siitä johtuu l'kko-päivän yhdistyminen Petronpäivään Inkerissä. Myös Pietari esiintyy joskus runoissa pellon vartijana: Pietari pellolle pertuska käteeni Anna maata maan luvalla! Pietarin apulaisena Piooman seurakunnan perustamisessa ker- rotaan olleen Paavalin oppilaan Klemcnlin. Paavina hänet lähetet- tiin maanpakoon Krimin niemelle, jossa hänet lopuksi surmattiin mereen upottamalla ankkuii kaulaan kiinnitettynä. Pyhä Clemens esiintyy Ranskan kirkon aikaisemmissa rukouksissa avuksi pyy- dettynä myrskyä vastaan. Pohjoismailla hän kuuluu varhaisemman keskiajan pyhimyksiin. Tanskassa hänen tiedetään olleen sekä ankkuriseppien että merenkulkijain suojelijan. Ruotsin kristillisissä riimukirjoituksissa esiintyy nimenmuoto Klimil. Siitä päättäen on nykyisen suomalaisen Klemelii muodon rinnalla Klimclli ole- tettavissa. Tästä taas on metateesin ja assimilation kautta joh- dettavissa veden haltiana rukoiltu Lilvelli (Klimetti '^ Likmetti >" Likvetti ^ Litvetti, vrt. likviitti > litviikki). A. Litvetti veen kuningas, B. Litvetti veen kuningas, nosta ruotainen rovio, veen isäntä, vuon valio, kaikuta kalainen karja kivet saata sammaliksi, miehen etsivän eteheni hauin vuoluksi venoneni Klemetin syrjäytti keskiajan loppupuolella, jolloin hänen nimelleen ei Tanskassa enää kirkkoja eikä alttareja pyhitetty, itä- mailta 11:11a vuosisadalla saapunut merimiesten pyhimys, pohjois- mailla erittäin Hansa-hiton patruunana mainittava Nikolaus. Tä- män kerrotaan eläneen 4:nnellä vuosisadalla Vähässä Aasiassa. Hän oli pyhimys jo lapsuudestaan, jonka vuoksi joutui myös lasten ^^^^ j Le, 174 Suomalaisten runojen uskonto. suojelijaksi. \anhenipainsa kuoltua hän jakeli kaiken omaisuu- tensa puutteenalaisille. Myrau kaupungin piispaksi tultuaan hän esiintyi yhtä anteliaana. Hänestä on muisto säilynyt protestantti- sillakin germaneilla, jotka lapsille lahjoja jakavaa joulu-ukkoa hänen nimellään kutsuvat. Merelläkulkijain suojelijaksi hän joutui sen johdosta, että laivamatkalla Pyhäänmaahan oli rukouksellaan tyynnyttänyt myrskyn. V. 1087 vietiin pyhän Nikolauksen maalli- set jäännökset Myrasta Bariin Etelä- Italiaan. Tämän muuton juhlaa ruvettiin heti viettämään, eikä ainoastaan katolisessa, vaan myös venäläisessä kirkossa, joka siihen aikaan oli suhteissa Roo- maan ja jossa mainittu pyhimys oli saavuttanut erityisen kansan- suosion. Venäläisiltä ovat kreikanuskoiset suomalaiset omistaneet py- hän Miikulcm eli Miikkiilan, joka muutamissa länsi- Inkerin ja Suomen itä-Karjalan Karjanluvuissa ilmaantuu edempänä esitet- tävän »metsän herran», J/yrA/-})yhimyksen rinnalla, silti säilyttäen alkuperäistä vaikutusalaa osoittavan mainesanansa; meren isäntä. Mutta Venäjän Karjalassa ilmoitetaan Miikkulaa palvottavan myös metsän jumalana ja erittäin lintujen ansoihin juoksuttajana. Yhtäläinen merkityksen siirto on Ruotsin Lapissa Andreaksen suh- teen todennettu. Samoin on Nikolaus Suomessakin joutunut met- sästäjäin ja erittäin linnustajain palvottavaksi. Häneen on koh- distettu seuraava Gananderin painattama rukous: Loaus Pohjolan isäntä, siitä mä hyveä kiitän, anna muUe aika lintu siitä kuulua kumarran, näistä puista puhtahista, kuin sa annat aika linnun varvuista valantehista; kotoisiksi tuomisiksi. Loaus eli Laus (< Läus), niinkuin sen Ganander myös kirjoittaa, ei ole muuta kuin jälkiosa yiko-läus nimeä. Tämä ei kuitenkaan ole lyhennetty niin yksinkertaisesti kuin esim. Teema nimestä Niko- demus, vaan välinuiotona on epäilemättä ollut tunnettu Klaus eli Klaus. Mainesana Polijohui isäntä on johtanut Gananderin tekemään Laaukscsta [»uolison Pohjan eukolle, joka juoksuttaa poroja ja hirviä, sekä sen johdosta selittämään, että hänkin oli porojen ja hirvien haltia, jota villiporon metsästyksessä rukoiltiin. Kuitenkin hänen painattamassaan näytteessä selvästi puhutaan puissa olevista linnuista. Pohjola, kuten saamme nähdä, on tällaisessa tapauk- sessa ainoasti Metsolan sijainen. Ei siis voi, niinkuin Ganander näyttää lalilovyn, naispuolisena vastineena Laaukseen liittää Lovea- f;u-ta, joka toisinaan esiintyy Pohjolan emäntänä. Pyhimykset. 175 Samoissa Ranskan kirkon vanhoissa rukouksissa, joissa Klemetti mainitaan, esiintyy myös pyhä Krislofer vedenhädästä päästäjänä. Myöhemmällä keskiajalla hän Saksassa ja Skandinaaviassa pääsi yleiseen suosioon huomattavimpana mainituista »hädästäautta- jista». Melkein kaikissa 1300- ja 1400-luvun saksalaisissa kirkoissa ,^JLAAA-< seisoi o^'(^n luonn toi muuten knuas näkyvässä paikassa jättiläis- jUiA^yyK^r-^Ä^ kokoinen jaiu\ ciaLu^. joko ku\;i>i Kristoferia Kristus-lasta kanta- tc^L-Ä^^ vana. Joka sen sai nähdäkseen, häntä, niin uskottiin, ei samana / . ' ' ... 1111 111 l AU^^i^ paivana äkkikuolema kohdannut. ^ Kreikkalaisen legendan mukaan Kristotoros, 'KristLdvsen kantaja', oli kotoisin jättiläisten maasta ja sai kasteensa Lykiassa Vähässä Aasiassa. Syyrian pakanoihin vaikutti käännyttävästi hänen rautaisen sauvansa puhkeaminen vihreihin vesoihin. Enim- män huomiota herättäneen mainitaan se, että hänellä oli koiran pää. Myös vanhoissa itämaisissa pyhäinkuvissa on hänellä ollut koi- ran tai suden pää. Myöhemmän latinaisen legendan mukaan (Uiristophorus oli Jättiläinen, joka etsi maailman väkevintä^ Aluksi hän palveli mah- tavaa kuningasta, sitten paholaista, vaan kun näki tämän ristiä väistävän, läksi !iän Kristusta etsimään. Viimein hän tapasi vuolaan virran luona erakon, joka hänelle ilmoitti, että Vapahtaja on löy- dettävä hurskauden liaijdii uksissa. Kun liän ci halunnut palvella Kristusta paastoamalla ja rukoilemalla, neuvoi erakko häiiUi kanta- • maan virran yli pyrkiviä ihmisiä. Muutamana yönä tuli hänen kannettavakseen pieni lapsi, jonka paino joka askelella lisääntyi, niin että jättiläisenkokoinen mies oli sortua taakkansa alle. Lapsi oli Kristus, joka hänet sitten virrassa kastoi. Cristophoruksen nimenä ennen ristimistä mainitaan olleen Adokimos (uskoton), Reprobus (väärä) tai 01'i'erus (uhraaja), jotka kaikki ovaL kuvan- nollisia mainesanoja. Nähtävästi on tämä pyhimys larunomaiueu. Hänen esikuvak- seen Oli selitetty egyptiläinen Anubis-jumala, jonka tunnusmerkkinä oli suden tai koiran pää ja jota esitettiin aiiringonpoikaa, Horos- lasta, Niilivirran yli kantavana. Tanskassa tiedetään Kristoferin olleen merimiesten suojelus- p yllän. Suomessa on ^^e^i- Ristoa vietetty, kuten mainitaan Liperin kirkollisessa tarkastuksessa v. 1737. Loitsien on Ristoppia^ »kosken- haltiaa» avuksi pyydetty koskenlaskussa. Sitäpaitsi on tämän »virran vanhimman» puoleen käännytty saukonpyynnissä, sillä kansanomaisessa käsityksessä saukko luettiin veden eläimiin. . i A. Ristoppi kosken haltia, käsin käännä käppyröitä, ^ AOvv^i) sylin aaltoja syseä, koprin kuohua kokoa! 176 Suomalaisten runojen uskonto. B. Joki kultainen kuningas, juoksuta joen näköisnä, Ristoppi virran vanhin, aja aallon karvallisnal Vielä lukuisampia kuin kalastajain pyhimykset ovat Suomessa olleet metsästäjäin palvomat. Väittääpä runo olevan: Sata santtia metsässä, tuhat miestä Metsolassa. Nimiä, etenkin naispuolisia, onkin metsänhaltioilla suuri määrä. Mutta lähemmin tarkastaessa ne ryhmittyvät muutamien pyhimys- nimien ympärille, joista huomattavin on neitsyt Maarian äidin Annan. Pyhästä Annasta ja hänen puolisostaan Joakimista kerrotaan n. s. Jaakopin alkuevankeliossa, joka on toiselta vuosisadalta. Joakimin, joka oli varakas, oli tapana tuoda kaksinkertainen uhri- lahja temppehin. Mutta kerran häntä ei otettu vastaan ensimäisenä, koska oli lapseton. Nöyryytettynä hän vetäytyi erämaahan, jossa paastottuaan 4(1 päivää sai ilmoituksen enkeliltä, että hänen rukouk- sensa oh kuultu. Sillä aikaa oh Anna palvelijansa puolelta yhtä- läisen nöyryytyksen kokeneena mennyt rukoilemaan puutarhaan, jossa sai samoin ilmoituksen. Joakimin kotiin saapuessa hän ovelta juoksi vastaan ja heittäytyi miehensä kaulaan kertoen ihmeellisestä ilonaiheesta. Aikaisemmin keskiajalla oh pyhällä Annalla vielä vähän huo- mattu asema. Tosin hänelle 500-luvulla rakennettiin kirkko Kons- tantinopoliin, jonne v. 710 myös hänen ruumiinsa tuotiin Palestii- nasta. Siitä ajasta alkaen tavataan hänen jäännöksiänsä länsi- maisissakin kirkoissa, kuten Wienissä ja Roomassa. Mutta vasta keskiajan lopulla tuli hänestä roomalaiskatolilaisissa maissa yleisesti suosittu pyhimys. Tanskassa perustettiin ensimäinen Annan kappeli 1300-luvulla. Suomessa pyhitettiin Annan nimelle Hartolan kirkko v. 1398 ja Ruotsissa asetettiin hänelle kuori Upsalan tuomiokirkkoon v. 1413. Pyhän Annan palvonnasta on keskusteltu Ruotsin kirkolliskokouk- sessa VV. 1436 ja 1441. Naisten nimenä oli Anna 1300-luvulla hyvin harvinainen, 1400-luvun alussa jo vähän enemmän käytännössä, mutta vuosisadan keskivaiheilla aivan tavallinen Ruotsissa. Juuri tähän aikaan oli Anna muotipyhimyksenä pohjoismaiden henkisessä emämaassa Saksassa. Pyhä Anna »itse kolmantena», kuten häntä aljettiiii kuvata sylissään Neitsyt Maaria, joka vuo- rostaan piteli Kristuslasta, tuli ajan tunnussanaksi. Hurskas intoilu oli siinä määrin vallannut kaikki säädyt, eitä näytti siltä, kuin Anna ohsi syrjäyttänyt tyttärensäkin. Luther, joka itse oli ollut harras Annan rukoilija, todistaa hänen pyhäpäivänsä loisteen him- Pyhimykset. mentäneen kaikkien mui- den pyhimysten juhlat. Kun puhdistetun opin uu- tuutta moitittiin, Luther puolustautui kysymyksel- lä: »Vanhako sitten on py- hän Annan palvonta? Eikö sekin ollut uutta 10, 20, 40 vuotta takaperin?» Anna, joka eläessään oli ollut rikas ja antelias emäntä, tuli rikkauden an- tajaksi pyhimykseksi. Lu- ther mainitsee kansan hän- tä suosineen, paitsi uutuu- den vuoksi, vielä enemmän siitä syystä, ettei hän tullut tyhjin, vaan täysin käsin: »Missä tapaa nykyään py- himyksen, jolta rukoiltai- siin kärsivällisyyttä, us- koa, rakkautta, puhtautta tai muuta hengellistä hy- vyyttä niinkuin pyhältä Annalta rikkauksia?» Hyvin runsaasti tava- taan Annan nimellä kappe- leja, kirkkoja ja kaupunke- jakin Saksan vuoristoissa, missä on metallia, etenkin hopeata löydetty. \'uorikaivosten suojeluspyJiänä hän sai nimityksen »malmintekijätär'). Paitsi vuorimiehet pitivät häntä pyhimyksenään myös naisellisen käsityön tekijät ynnä nuoranpunojat. Legendan mukaan hän oli ollut taitava emäntä, joka omin käsin valmisti sekä villaa että liinaa vaatteiksi. Hänen kuvilleen tunnuksellinen oli vihreä kaapu, jommoiseen myös Anna-veljistöjen jäsenet juhla- tiloissa pukeutuivat. Tanskassakiji^ liedet ään Annaa palvotun sekä rikkauden anta- ana että kotoisen tvön suoieliiana. Suomen kirkoissa säii''^neitä Lammin kirkosta. Pyhä Anna »itse kolmantena». Vasemmalla pyhä Eerikki (t. Olavi) valtaomena kädessä. keskiaikaisia, pyhäinkuvia on useampia Annan kuin kenenkään muun pyhimyksen, Neitsyt Maariaa lukuunottamatta. 1/8 Suomalaisten runojen uskonto. Itäsuomalaisissa ja rajantakaisissa mctsänluvuissa pyhä Anna esiintyy tavallisesti kolmitavuisena Annikki eli Annikka, kerran Annalar muodossa. Harvinainen on kaksitavuinen Anni ja vielä harvinaisempi perusmuoto Anna. Jälkimäiseen liittyy yhdessä kirjaanpanossa taivaalliseen arvoon viittaava PäiväUin miniä. Edel- linen on säilyttänyt latinaisen etusanan saniia (sanota 'pyhä') pa- rissa Niukahdusluvussa. Annikin olennaisin määre, jota käytetään etelämpänä Karja- lan kannaksella ja usein itä-Suomenkin alueella, on avainpiika. Itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa yleisin mainesana on iyläv Tapion. Tälläkin kuvaillaan olevan: Käessä kultaiset avaimet, renkahat on reiellähän. Muutamasti Suomen puolella on Annikki salojen aljo eli salon alio. Tavallisena kertosäkeenä on meisän piika pikkarainen. Paitsi Tapion tyttärenä esiintyy Annikki välistä Tapion euk- kona, akkana eli emänlänä. Useammin on hänellä mainesana meisän emänlä. Annikki avainpiika saa toisinaan kertosäkeekseen sinisukka suon emänlä. Annikkia avainpiikaa rukoillaan: A. Anna tie, avaa portti, B. Anna minulle, me Annelle, miun metsällä käyessäni! ■ — sinun «n/oaikoinasi, Annappas sitt' anlimesi, minun pyytöpäivinäni, annasta korven kolkkasesta! heitä auki annin aitta! Onpa joskus samassakin säkeessä Anni yhdistetty anlamisen käsit- teesen: Anna, Anni, aioin toisin, — mie kumarran kullillani. Että nämä rukoukset jo alkuansa on kristiUiselle pyhimykselle omistettu, ilmenee seuraavista Annikkiin, Tapion tyttäreen kohdis- tetuista pyynnöistä: A. Avoa rahainen aitta, B. Jätä auki aitan ukset metsän linna liikahuta • — miesten mennessä metsälle En minä pyhänä pyyä. Jumalalta pyytämähän, aina arkena ajelen. Luojalta anelemahan. Metsäalueen vertaaminen aittaan ulottuu niiden sisällykseenkin turkiseläimiä kuviteltaessa jo valmistetuiksi esineiksi. Visko viisi kiimastasi. kymmentä kypereäsi! Tavallisimmin kuil enkin niiden myyntiarvo on vertauksen pohjana. Metsästäjä ne rinnastaa oman tarjoamansa kullan ja hopean kera: Tule kullan muuttehelle Annan kullat kullistasi, metsän linnan liepehelle! hopeat hopeistasi. Pyhimykset. 179 Kultaa ja hopeaa eivät ole ainoastaan Annikin antimet, joita häntä pyydetään laskemaan liikkeelle: Laske kulta kulkemahan, hopeainen liikkumahan! Kultaiset ja hopeaiset ovat myös kujat ja tiet, joita myöten hän juoksee kulta- ja helmikoristeissaan: Juoksi kultaista kujoa, korvat kultakoltuskoissa, hopeaista tietä myöten, silmänripset simpsukoissa, — kaulassa heleät helmet, pää kullan vipalehissa. Kultaa ja hopeaa kuvitellaan hänellä riittävän koko metsänkin koristamiseen: Pane kuuset kultavöihin, varvat vaskirenkahisini petäjät hopeavöihin, Mieliku\"a metsän ja sen teitten kultaisuiidesta ja hopeaisuu- desta johtunee päivänpaisteen ja kuun^"alon synnyttämistä vai- kutelmista. Mutta metsän emännän puvun koristeet metsästäjä asettaa uhriksi vuolemainsa todellisten kulta- ja liopeasirusten yh- teyteen: Usein on hyvän emännän hiukset kultakukkasia, käet kultakäärehissä, jotk' on saanut annillansa, sormet täynnä sormuksia. Usein on pahan emännän kah'ot käärösen munia, sormet vitsasormuksissa ■ — helmat \ askirenkaita, auttamattomuues[san]sa. Että tämä emäntä, jonka annisla on kysymys, on Annikki, ilnuiistaan nimenomaan toisinnossa, joka alkaa: Annikka metsän emäntä! Katsopas hyvän emännän — Paitsi .Metsänloitsuissa käännytään Annikin puoleen myös muu- tamissa Karjanluvuissa. Hän on: »juottaja metisen juonen, katsoja metisen karjan», jota häntä pyydclään »koiriltansa», metsänpedoilta \arjelemaan. Erityisesti lammasonnea häneltä joskus anotaan: Siitä lauma lampahia, kimppu kierävillaisia! ^Metsänhaltiana Annikki on myös ampiaisen hillitsijä, jota rukoillaan panemaan: »maata miehet, maata miekat». Itse ampiainen saa puhuteltaessa mainesanan Annin linlii. Santta Annin toiminta naisten käsityön ynnä nuoranpunoiman suoieliiano kuvastuu mainituissa Niukahdusluvuissa: A. Sant 'i ]a Anni, niinas muori, B. Santta Anni, armas neito, kehrää mulle punainen lanka, tuolin kultaisen kukulla, sinilanka siuvuttele rahin rautaisen nenässä rautaisella rukkilalla, kehräsi punaisen langan, vaskisella värttinällä langan mustan muiahutti kahen kallion välissä, kehrällä hopeisella, kolmen vuoren konkelossa! vaskisella värttänällä. 180 Suomalaisten runojen uskonto. Huomattava on, että Annia tässä nimitetään vuoroin neidoksi vuo- roin muoriksi. Myös metsänhaltiana Annikki esiintyy näillä molem- milla määreillä. Toiselta puolen rukoillaan Annikkia »Tapion emäntää»: Naita meiän miehiämme, metsän mielityttärille, uuista uroitamme karvarinnoille kavoille! Toiselta puolen Annikkia avainpiikaa kehoitetaan: Soitellos metinen pilli, Et emäntä lienekänä, simapilli piiparoita jos et piikoa pitäne, korvalla ehon emännän! sata piikoa pitäne. Välistä siirrytään taas emännästä piikaan seuraavasti: Et emäntä lienekänä. Etpä piika lienekänä, kun et piikoa pitäne, kun et aittoa avanne — . kolmea avainta vyöllä. antane avattuasi. Taikka kuvaillaan mitenkä Annikki »tytär Tapion»: Piti piikoa yheksän, viisi kuusi käskyläistä. Saattaapa Annikin »metsän emännän» kertonakin olla »metsän piika pikkarainen». ^ Tämä kahtalainen nimitys saa selityksensä roomalaiskatolisen kirkon käsityksestä, että Annakin on neitsyenä synnyttänyt neitsyt Maarian. Annikin oli sitä helpompi vallata Tapion sekä tyttären että eukon asema, kun ei kumpaisellakaan paikalla ollut nimellistä edeltäjää. Sillä muut metsän emännän tai piian nimitykset voi osoittaa tilapäisemmin käytetyiksi tai myöhäisemmiksi runolli- siksi muodostumiksi. Jonkun kerran esiintyy Savossa Maaria »metsän emäntä» eli Meisä-Maaria »emäntä». Mutta milloin kertosäkeessä on »metsän miniä», ei tämä ole Annikki, vaan Piata, s. o. Beaia. Milloin taas Annikki käy Maarian edellä pääsäkeessä, silloin hän ei ole miniä eikä tytär, vaan myöskin »metsän emäntä». Muutamissa savolaisissa Jäniksenluvuissa tavataan Purppura eli Purppula puhas emäntä, joka ilmeisesti tarkoittaa pyhää BäK- haraa. Sennimisen puhtaan neitsyen kerrotaan eläneen 3:nnella vuosisadalla Nikomediassa epäluuloisen isänsä sulkemana torniin. Siellä hän sai ilmestyksen Vapahtajalta, jolh' \ ihkiytyneenä ki> ynnä samannimiset veden emännät. Vielä on huomattava metsän ja sen haltiain sininen väri, jota viheriän asemesta runoissa käytetään: A. Lämpiä salo sininen! C. Sinisirkku metsän emuu ■ — B. Sininen on salon isäntä. Sisällä salon sinisen. Sinisukka suon emäntä ja siniviitta viidan eukko ovat ennen mai- nitut, samoin sinipiika metsän tytön kertosanana. Ehdottomasti johtaa pyhän Annan viheriän kaavun mieleen seuraava säepari: Annapa metsän emäntä, siniviit[t]a velvollinen! Myös Ampiaisen puhuttelussa tavataan nininen metsän miniä», josta nimikin Sinitär (»sinun sukusi») on kehittynyt. Toisissa Ampiaisenluvuissa on puhuteltu: »siivekäs metsän emuus», Siivikko »metsän emonen», Siivikki »metsän miniä» sekä Siilikki »metsän miniä tai emäntä». Mielikin ohella Kalevalassa (UK 14: '217} tavattava metsän emännän nimitys Mimerkki esiintyy ainoasti yhdessä kirjaan- panossa, mutta samalla sekä isännän että emännän nimenä: Mimerkki metsän isäntä, Mimerkki metsän emäntä, havuhattu, naavaparta! tinatuppi, vyö hojjea! Selityksensä se saa toisista Metsänlukujen säkeistä: A. Himmerkki metsän emäntä! B. Metsä Himmerten kuningas! Himmerkki ei ole muuta kuin ruotsin hiinmelrik, 'taivaan valta- kunta'. Siitä väännetty Himmerten osoittaa, mikä sija ja yhteys sanalla alkuaan on ollut. Täysin selvä on Karhunsynnyssä kum- mina toimiva itse Jlimmerkin kuningas. Tulenluvuissa kutsutaan avuksi Immerkin, Hinunerkin, Himmertin eli Himmetin kuningas. Määreestä on se tässäkin tapauksessa toisinaan muunnettu nimek-^i: itse Himmeri eli Immerkki kuningas. Immerkistä on yksinkertai- sesti takaheiton kautta muodostunut Mimerkki. Muutamassa Peuran luvussa ilmaantuu Tapion tyttären nimenä Lumikki, jota rukoillaan: »luikuta lumikkiasi!» Eräs Pakkasen luku alkaa: Lumikki hevosen varsa, imetteli poikoansa Lumikki tytär Tapion riippuvilla rinnoillansa. Toisessa Pakkasen luvussa saa itse pakkanen nimen Lumikki: Nimi tuolle pantanehan — Lumikki hevosen varsa. 184 Suomalaisten runojen uskonto. Sana johtuu talvikon eli tallitoukan luvun alkusäkeestä: »LiiDiiLkl lumelle syntyi». Pakkasen ynnä Puun luvussa tavattavasta Tuiileitaresla on samalla päätteellä kuin Annikki muodostunut Tuulikki Tapion neiti, joka Suomen puolella aloittaa runon ilman vempelellä istuvan immen kosinnasta. Tähän paikkaan se on siirtynyt Karjanluvuista, mistä se kerran on löydetty Vienan puolella. Siellä on myös pari kertaa kirjaanpantu Tuulikista sisarenturmelijan Tuurikkaisen mu- kaan väännetty Tuurikki. Tuurikin, Tapion tyttären, edellä käyvät: Mielikki metsän miniä, Tellervo Tapion neiti, utupaita, hienohelma. Tellervo tavataan vielä toisessa vienanpuolisessa säkeistössä: Mielikki metsän emäntä, Tellervo Tapion paimen, Annikki tytär Tapion, metsän piika pikkarainen! Luettelontapaisesta: emäntä, tytär, paimen voisi jo päättää viimeksi- mainitun tarkoittavan poikaa, jollei neljännen säkeen piika yhdis- täisi kaikkia samaksi haltiaolennoksi. Mutta Suomen puolelta on löytynyt kolmannen säkeen alkumuoto: poika Pellervo Tapion. Metsään eksynyt maanviljelyksen haltia Pellervo on nähtävästi alkusoinnun (Tapio) vaikutuksesta vääntynyt Tellervoksi, samalla merkitykseltäänkin siirtyen miespuolisesta sukupuolettoman väli- tyksellä naispuoliseksi: poika > paimen > tijlär. Miespuolisesta Ristopisla eli Kristoferista lienee johdettava Ristikko »Tapion neito», jota kehoitetaan metsän^iljaa juoksutta- maan. Annikin ohella sekä Suomen että Venäjän Karjalassa joskus esiintyvä Mikitär »metsän miniä» eli »metsän mieliä Milikkä» vas- tannee kreikanuskoisten miespyhimystä Nikita (Niketas), jonka syksyisestä nimipäivästä (Vs v. 1.) keväiseen (^4 v. 1.) kaikki metsän- haltiat venäläisen kansanuskon mukaan nukkuvat. Alkukerakkeiden n:n ja m:n vaihtelun olemme jo todentaneet nimessä MiiLiila. Ainoasti näennäisesti naispuolinen on Kummular, joka tila- päisesti esiintyessään ei tahdokaan olla metsän emäntä, vaan »met- sän kuuingas», samoinkuin ennen mainittu Kuuriilar. Molemmat kuuluvat suureen ryhmään Ku- alkuisia metsän kuninkaan nimi- tyksiä, joista Kalevalaan otettu (UK 32: 493) Raippana on jo Ga- nanderille ollut tunnettu. Tämä muoto, jonka Renvall sanakirjas- saan on yhdistänyt sanaan kuikkana, 'pitkäkaulainen', tavataan vielä muutamissa Lönnrotinkin muistiinpanoissa: kerran käy sen edellä »neitsyt Maaria emonen». Mutta muissa se vaihtelee: Kuili- m. '-^ 'j?fm»or Kuva 2S. Pyliän Hubertuksen inetsäslys Hollolan kirkon oviraudoituksessa. Ylhäällä tor- veen puhaltava Hubertus koirineen. Keskellä metsänotukset: kettu, teiri ja hirvi. '».»Vastaavat oven ja kirstun koristeet parissa Ruotsin kirkossa esittävät Hubertuksen, jahtihaukan ja yhden tai kaksi koiraa ahdistamassa, ranskalaisen legendan mukaisesti, yksistään hirveä. Suomalainen taiteilija on kuvauksensa kotoisiin metsästvsoloihin sovittanut. 14. 384 — Vc 186 Suomalaisten runojen uskonto. Aarno eli Kuihkanen, joiden edellä käy »Maria metinen neitsy» tai »Purppura puhas emäntä», Kiiikiili, Kuihiana, Kuitiola, Kuittia (karhun isänä), Kuiiuva ja Kuitua. Erikseen huomattavia muun- noksia ovat Hu- alkuiset Huitua ja Huuhkana, jota seuraa »An- nukka metsän emäntä». Nimen vaihtelevat muodot ja siihen Hittyvät naispuolisten pyhimysten nimet viittaavat siihen, että tässä piilee miespuolisen pyhimyksen nimi, joka ei ole enää henkilönnimenäkään käytännössä ja siitä syystä monella tavoin vääntynyt. Siitä selville päästäk- semme on meidän ottaminen huomioon vielä muutamia metsän emännän nimiä: Kuitio »ohdon emäntä», Hyperä »hyvä emäntä», jota seuraa »metsän Anni», samoin Hyyperö eli Hyypiö »hyvä emäntä». A. Y. Koskimies (Forsman) Tutkimuksessaan Suomen kansan per- soonallisen nimistön alalta ei tunne muuta io (iö) päätteistä nais- nimeä kuin juuri Hyypiön eikä -rä (-ro) päätteistä enempää kuin kaksi, joista toinen on Hyperä ja toinen yhtä epäiltävä. Mainitut metsän emännän nimitykset ovat siis käsitettävät miespuolisiksi metsän isännän nimiksi. Näihin kuuluu vielä Huijular »metsän mi- niä» yhdessä Ampiaisenluvussa. Niinkuin näimme, vaihtelevat alkukerakkeina k ja /?, joista jälkimäinen on alkuperäisemmäksi katsottava, koska edellinen on helposti voinut tulla sijalle alkusoinnun vaikutuksesta (kuningas). Seuraava ääntiö on ollut epäilemättä ?z, joka ainoasti harvoin on siirtynyt ?/;ksi hyvä sanan seuratessa. Hu- alkuinen metsästyksen suojelija on helppo löytää pohjoismailla palvottujen pyhimysten joukosta. Ranskalaisen herttuan poika Hubertus, joka kuoli piis- pana V. 727, oli ollut kiihkeä metsästäjä. Kerran pääsiäisviikolla metsästäessään hän kohtasi valkean hirven, jolla oli sarvien välissä loistava risti; samalla hän kuuli äänen, joka häntä vaati luopumaan entisestä elämästään ja kääntymään hengelliselle alalle. Hubertus nimen lopputavun on paraiten säilynyt suomalaisen runon muodoissa Huitua ja Kuilua, keskitavuu on tallella muo- doissa Hyperä ja Hyyperä, joissa 6:n vastineena on p. Tavallisesti kuitenkin on b ääntiöiden välistä kadonnut, e on siten liittyneenä u äänteesen muuntunut j.ksi, joka kaikissa muodoissa «;ta seuraa. Sama kahtalainen muunnos on todennettu nimessä Tiberias, josta runoissamme on muodostunut toiselta puolen Typeriä ja Tyyperi ja toiselta puolen Tyyriä ja Tyrjä. Muodoissa Kuihkamo, Kuih- kanen ja Kiiihtana z:n ja kcrakkcen vähnen h lienee selitettävissä A:n tieltä väistyneestä alkukerakkeen /iista. Mutta yleensä näyttävät enimmän vääntyneet muodot Hubertus nimeä olevan kansan- johdannaisia. Kuippana muotoon on Renvallin yhdistämä sana Pyhimykset. 187 kuikkana voinut vaikuttaa. Kuihkamo ja Kuihkanen voidaan ver- rata sanaan kuihkaia, 'huhuilla metsässä paimenten tavoin'. Hauk- kana lähentelee huuhkajaa, jota Hyypiö merkitseekin. Selvästi kertosäkeen aiheuttama väännös on Kulkia. Kulkia metsän kuningas, metsän käyjä käyretyinen. Huuhkanan metsän kuninkaan ja Annukan metsän emännän väliin ilmaantuu kolmanneksi Uvana metsän isänlä. Toisen kerran tavataan Iivana ja Annukka kahden. Oudolta tuntuu Johannes nimen venäläisperäinen Uvana muoto Keski-Pohjanmaalla ja Poh- jois-Savossa, joten tekisi mieli olettaa tässä alkusoinnun vaikutusta (isäntä). Mutta korvessa elänyttä Johannes Kastajaa kunnioitettiin ainakin Pianskassa metsäneläinten vartiana ja karjan suojelijana. Suomessa Johannes esiintyy useimmiten ristijänä. Karhun: Juhannes Jumalten pappi ristiäksensä lupasi. Sitä vastoin kun Yhdeksän taudin synnyttäjä häntä rukoilee: »Johannes pyhä ritari, Johannes on taiten vasten: tule risti lapsiani, »En minä pahoja risti, nimitteles poikiani!» enkä kasta kauhehia.» Taikka milloin: Juhannes Jumalan pappi tuli noita ristimähän, silloin pahojen emo ne kuitenkin itse ristii. Kerran kastaja Johannes saa määresanan simainen, joka joh- tunee raamatun kuvauksesta, että hänellä oli ruokana hunaja. Vielä tavataan Johannes eli Juones lääkekasvien kerääjänä ja voiteitten valmistajana: A, Johannes Jumalten mies, ruhtoi ruohoa tuhannen, paras Herran palvelija, kesät keitti voitehia. ylimmäinen ystäviä, C. Juhannes Jumalan pappi lähimmäinen lääkäreitä vuoen voietta keitti sata hieroi heinän päätä, kattilalla pienoisella. sata kukkaa kukasi, D. Johannes se paras pappi sata kastetta kokosi. seisoi meren selällä B. Juones Jumalan poika pienellä patasella sepä heiniä keräsi, voitehia keittämässä. Mutta kuten voimme arvata mainesanasta »paras Herran (s. o. Vapahtajan) palvelija)) ja »ylimmäinen ystäviä», oikeastaan myöskin Herran eikä avuksianojan, tarkoitetaan tässä Johannes evankelistaa, joka kerrottiin viedyn Roomaan ja piinatun öljyssä keittämällä, vaikka ilman tehoa, ja joka sen johdosta pääsi öljynkeittäjäin pyhi- mykseksi esim. Tanskassa. Rakkauden apostolina tuli tämä Johannes myös maallisen lemmen suojelijaksi. Eräässä kreikanuskoisten karjalaisten Nainta- 188 Suomalaisten runojen uskonto. luvussa pyydetään avuksi pyhä livan syöUäjä. »Pyhä livan suuri on mies, svaadban (häätj asettelee». Evankelista Jolianneksen maallisena muistona säilytetään eräässä Italian kaupungissa hänen tunikaansa eli ihokastansa. Sitä tarkoit- tanevat seuraavat Verensulkusanat: Johannes parahin pappi, leikkaa puoli paitoasi! Johannes Kastajan esiintymistä metsän isäntänä voinevat vielä valaista Juones muodosta mahdollisesti johdettavat naispuoliset Juoneiar eli Juoniiar sekä Jiiolelar. A. Juonetar metsän jumala! C. Juoletar ukko kaunis, B. Juonitar metsän emäntä! veen kultainen kuningas! Juonettaren tosin voisi selittää runolliseksi metsän juonen personoi- miseksi, kuten samassa Metsänluvussa esiintyvä Uramalar lienee yhdistettävä seuraavassa säkeessä tavattavaan ura sanaan: Uramatar uusi piika, varateitä vahvistele! älä uuistä uria. Yks' on juoni juostaksesi. Niinikään Juoletar, jota rukoillaan saukonpyynnissä ja siitä syystä veden kuninkaaksi puhutellaan, voisi olla /uo/a-kasvista joh- dannainen. Juolukan ruotsinkielisenä nimityksenä on uiterbär, 'saukon marja', Ganander asettaa Juolettaren puolisoksi Hillervon, joka oli »saukon oma emuu» ja »veen ehtoisa emäntä». Myös Hillervo voitaisiin suomarjan hillan tai kärpänsukuisen hillerin avulla selittää. Mutta Juonettaren ja Juolettaren määresanat Jumala ja ukko vnnä kuningas eivät olo naispuolisia. Lönnrot Loitsurunoissaan on Juolettareen nähden, josta runomitan vuoksi on venytetty Juole- helar, yrittänyt saada aikaan yhdenmukaisuutta muuttamalla ukon akaksi ja kertosäkeen lainaamalla Hillervolta. Kuitenkin ovat juuri määresanat oikeita ja nimet väännettyjä. Hillervo ei ole edes päät- teeltään naispuolinen, enempää kuin ennen esitetty Tellervokaan. Jos pyhimyksen nimestä Juhannes > Juones on johdettavissa Juo- neiar ja siitä Juoletar, niin kenties myös Hillervo ynnä sisiliskon syntyä mukailevassa Vasken synnyssä esiintyvä Hilajaiar »Hiitten neito, vaskivattalan sikiä» voitaisiin yhdistää 'Hilarius nimiseen, opiltaan kuuluisaan pyhimykseen, jota rukoiltiin avuksi käärmettä vastaan. Vielä mainittava »metsän isäntä» on Rauhio, jota puhutellaan eksynyttä lehmää metsän peitosta päästettäessä. Rauhio on mah- dollisesti suomalaisen lausunnan synnyttämä väännös matkustajain ja vuorimiesten suojelusenkelin Rafaelin nimeä. Yhdessä Metsänluvussa esiintyvä Rammikko »rahojen vanhin»,^ jota rukoillaan: 1 Kertosäkeeksi on eksynyt: »Louhi Pohjolan emäntä» Poiijolan ja Metsolan .sekaannuttua. Lönnrotin Loitsurunojen nauoto (s. 227) 7?flu/n'^Äro on hänen mnun- tamansa kertovajsessa runossa tavattavan Haunikkl nimen mukaan. Pyhimykset. 189 Raskuta rahaista kättä, kirjokättä kiimoittele, tavoittanee Erasmus nimeä, josta on käytetty lyhennysmuotoa Rasmus. Pyhä Erasmus eh 4:nnellä vuosisadalla piispana Palestii- nassa ja vetäytyi erakkona korpeen, jossa eläinten kerrotaan kokoon- tuneen hänen jalkainsa juureen. Saksassa hänen apuaan anottiin karjantauteja vastaan ja kuvailtiin hänen voivan tehdä rikkaaksi. Tanskassa luettiin sunnuntaisin rukous, jossa häneltä pyydettiin jokapäiväistä elantoa seuraavan viikon varalle. Nuoremman miespuolisen metsänhaltian eli Tapion pojan olemme jo tavanneet Pellervo nimisenä. Kalevalasta tunnettu nimi Nyyrikki perustuu pariin ilomantsilaiseen kirjaanpanoon. Tämä on epäilemättä sama kuin Agricolan mainitsema karjalaisten jumala Nyrckes, joka »oravat antoi metsästä». Naisellinen -kki pääte on ilmeisesti muodostunut runomitan vaatiessa kolmea tavuuta. Alku- peräisen -rk- yhtymän on säilyttänyt muoto Nyrkys parissa Karhuil- ta ppo-runon toisinnossa: Tuleppa nyt Nyrkys nylkemähän, Tapio rahan tekohon! Turmeltunut Metsänluvun säe: Xyrkki sonnakka Tapia on luettava: Nyrkis on akka Tapian. Tapion akkana esiintyy myös yyrkiö ja sen yhteydessä \'ilpus Tapion poika. Samoin seuraavat toisiaan Tapion akkana ja poikana .Xyrkytär ja Virpiis, \ylkys ja Vilpas sekä Nylky ja Virpus. Molemmat sanat ovat ilmeisesti vaikuttaneet toisiinsa siten, että jälkimäisen lp on muuttunut rp:ksi ja päinvastoin edellisen rk //i:ksi, niin että lopulta pelkästään väärät muodot jäivät jäljelle. Vilpiis sanan on Lönnrot johtanut Tapion pojan »vilpasluontoisuudesta». Mutta tämä ei ole muu kuin apostoli Filippus, joka Suomen keskiaikaisissa asiakirjoissa tavataan typis- tyneessä muodossa Philpus. Tätä pyhimystä esitettiin kuvissa pyhiinvaeltajan puvussa ja ristisauva kädessä. Virpus muodosta edelleen vääntynyt kansanjohdannainen voisi olla Varuular »valio vaimo» eli »neito». Edellisen pääsäkeenä on Hyypiö (< Hubertus) »hyvä emäntä». Mutta tämän nimen saat- taisi myös yhdistää naiselliseen Valpuri pyhimykseen, josta toisinto- muoto Varpuli tavataan sananlaskuissa, taikka yksinkertaisesti johtaa runollisena muodostuksena varpu sanasta ja asettaa ennen mainitun Havuilaren rinnalle. Myös Nyrkes, Nyrkys eli Nyrkis on löydettävissä pyhimysten joukosta, jos ottaa huomioon semmoisen äännevaihtelun mahdolli- suuden alkukerakkeeseen nähden kuin sanoissa nyrkkä— jyrkkä. Mutta ennenkuin pyhä Jyrki eli Yrjänä tulee esitettäväksi, on syytä mainita muutamia Nyyrikistä edelleen väännettyjä muotoja: Myy- 190 Suomalaisten runojen uskonto. rikki »Tapion neiti», Xyypeiti »Tapion poika», Tyyiikki »Tapion neiti» ja »oravan emuus». Jälkimäisen kertosäe ^metsän piika pikkarainen» sekä pyyntö: »aukaise rahainen aitta» viittaavat selvästi Annikkiin, joka itse Nyyrikille lienee -kki päätteen lainannut. Mahdollisesti yyyri muotoon palautettava on Tyyri säkeessä: »Oravainen Tyyrin poika». Legenda Georgios, 'maanviljelijä', nimisestä soturista, joka roh- keasti tunnusti uskonsa ja urheasti kesti kaikki mahdolliset piinat ja viimein kuoleman, on moniseikkaisimpia ja mielenkiintoisimpia pyhimyskertomuksia. Aina ll:nnen vuosisadan loppuun asti kuvattiin Yrjänä seisovana lohikäärmeen päällä, joka voitetun pakanuuden vertauskuvana moniaan muunkin pyhimyksen jalkoi- hin asetettiin, kuten edellä mainitun Margarethan. Mutta myöhem- min alkaa lohikäärme hänen allaan elää ja hän itse ratsun selkään kohotettuna ojentaa keihästään tämän kitaa kohti. Ristiretkien aikana ritarit omistivat hänet suojeluspyhäkseen ja hänen legen- daansa liittyi vanha taru lohikäärmeeltä vapauttajasta. Semmoisena hän tuli tunnetuksi ja palvotuksi koko kristikunnassa, vieläpä muhamettilaistenkin keskuudessa. Länsi-Euroopassa erittäin eng- lantilaiset ottivat hänet kansallispyhimyksekseen. Brunkebergin taistelussa v. 1471, jossa Sten Sture saavutti tanskalaisista suuren voiton, olivat ruotsalaiset laulaneet »Sancti Örjans vijsa». Tämä on Ruotsissa kansanlauluna meidän päiviimme asti säilynyt ja Suomessa synnyttänyt omituisesti muodostuneen runon Neidosta ja lohi- I käärmeestä (Kant. III 47). Koska Yrjänän voittama lohikäärme ei ollut ainoastaan ihmisiä, vaan erittäin vielä karjaa ahdistanut, pyydettiin häntä suojelemaan karjaa petoeläimiltä ja hänestä tuli paimenten pyhimys. Petoeläinten hillitsijästä kehittyi helposti niiden hallitsija, jolta metsämiesten tuli riistaa anoa. Venäläisen kansankäsityksen mukaan hän itsekin harjoitti metsästystä pitäen susia koirinaan. Länsisuomalaisissa loitsuissa esiintyy ruotsalaista Sankt Orjan eli Yrjan vastaava Sanf Yrjänä mainesanoilla »pyhä ritari» eli »herra ritari», jota rukoillaan: A. Pidä koiras kahlehissa! karhun kielelle kapula B. Pane lukku suden suulle, suviyöstä talviyöhön! Välistä lisätään: »pyhän t. herra ritarin nimehen.» Vermlannin ja Rautalammin savolaisten Karjanluvuissa tava- taan Yrjö miioto. A. (Karhulle): B. Pane Yrjö koiras kiinni, Santta Yrjöi paimenesi. älä laske laitumelle! Muista itäsuomalaisista loitsuista mainittakoon: Pyhimykset. 191 A. (Ähkyn luku). B. (Sisiliskon sanat). Santti Yrjänä kuningas Yrjäme yliä neito laski langan taivahasta. päällä taivosten asuvi. Kreikanuskoisten karjalaisten ja lokerikkojen Karjanluvuissa on venäläisen Jiirijn mukainen Jyrld muoto yleinen. Pyhä Jyrki saa tavallisen mainesanan syöttäjä eli syöttäjäni, myös venäläisen kormelit^a. Inkerissä hän on sitäpaitsi armollinen ja metsän herra. Jyrkiä samoin kuin Yrjänää rukoiltiin pitämään metsänpetoja kurissa: A. Piä koirille kovoitus, B. Tee metsät mieleviksi. penikoille suuri pelko! sinikorpi siivoisaksi! Muutenkin häntä pyydettiin karjasta huolehtimaan: Pyhä Jyrki kormelitsa, piä kahta kämmentäsi karjan kaunis jumala, kahen puolen karjastani! »Pyhä Jyrki on karjan katsoja», selitettiin lyhyesti Suomen itä- Karjalassa. Vienan läänissä on häntä pidetty erityisesti hevosien jumalana. Samoin Virossa on pilliä Jiir; ollut kotieläinten suojelija ja nimenomaan hevosien jumala, jona häntä on palvottu Saksassakin. Virolaisessa loitsussa rukoillaan: Piiha Jiiri poisikene, vöta kätte kuldakeppi, mikä muistuttaa suomalaisen runon säettä: »salon poika rautasauva». Silloinkin kuin itse karja Yrjänälle omistettiin, toimi hän met- sänhaltiana, huolehtien siitä ainoastaan ulkona metsässä, jossa itse asui. Ganander mainitsee, että karjaa keväällä ulos laskettaessa miehen piti mennä niin kauas metsään, kuin lehmät kävi\ ät laitu- mella, ja kovalla äänellä kolmasti huutaa* »Sankt Yrjänä, tuo karjas kotiin!» Yrjänän ohella pyydetään metsän koirien kiinni pitäjiksi jos- kus myös Martti ja Mikael: A. Märta Yrjänä, hyvä Yrjänä! B. Pyhä Yrjölä, Mikaeli ja Mart! Toursin piispa Martin, ranskalaisten kuuluisa käännyttäjä ja Ranskanmaan »patruuna» tuli frankkilaisvallan aikana Saksassakin yleisesti palvotuksi. Hän esiintyy muun muassa karjan suojelijana, erityisesti hevosten, koska oli nuoruudessaan sotilaana ratsuväkeen kuulunut. Tapa kuljeksia marttina laulamassa on Saksasta levinnyt Viroon ja sieltä Inkeriin, jossa esilaulajaa vielä nimitetään Saksan Marliksi. »Mikkeli on pyhä miesi», määrittelee suomalainen runo. Samoin kuin pyhimyksiä on tätä enkeliä aljettu palvoa Frygiassa 3:nnella vuosisadalla. Suuren lohikäärmeen voittajana soveltui hän varjeli- jaksi petoeläinten puremalta, jona häntä Ranskan vuoriseuduissa avuksi pyydettiin. Virolaiset uskoivat, että Jyrki (^V*) panee 192 Suomalaisten runojen uskonto. sudelle päitset päähän, ja Mikael (^^/g) ne taas päästää irti. Mi- kaelin päätehtävä kohdistuu kuitenkin hengenlähtöön. Varsinaisiin karjansuojelijoihin siirtyessämme tulee hevosten varjelijana vastaamme kristinuskon ensimäinen veritodistaja pyhä Siephaniis. Hänen nimensä oli legendan mukaan yhdellä Betlehe- min paimenista. Tanskassa on Stephanusta palvottu nimenomaan tallihevosten hoitajana. Skandinaavilaisessa Tapaninvirressä on Staffan tallirenkinä, samoin siitä johtuneessa länsisuomalaisessa runossa, jossa Tapani saa mainesanat jalo ja laiiava. Runon inkeri- läisissä toisinnoissa: A. Tahvana oli heposen herra. B. Tahmana hengoisten herra. Suomalaisessa Hevosenluvussa häntä puhutellaan: A. Santti taitava Tapani! D. Tehvannus hevosen haltia I B. Santta Tahvo talliherra, E. Tahvanus hevosten herra, jumala hevosten herra! soimen suomija jumala! C. Tehvanus hevosten herra, F. (Naispuolisena). Tahvo taitava TapaniI Tahvotar hevosten herra! Tätä pyhimystä pyydetään hevosia taUissa ruokkimaan tai sukimaan taikka »luota katsomahan, läheltä tähyämään», »ettei karvakaan katoisi, puoltakana pois tulisi», erityisesti silloin kun hevonen on päästetty pihalle, kartanolle tai kedolle. Välistä tahdo- taan nostetuksi maasta marhaminta, jota varten on herättävä hevosen rengin, iallin haltian havahduttava. Myös hevosenkavioita leikattaessa on häntä rukoiltu. Eräässä vienanpuolisessa loitsussa ilmaantuu venäläisestä Sie- pon muodosta johtuva Isloppi, »hevosten herra», johon kertosäkeessä »pyhä Jyrki kormelitsa» liittyy. Siitä väännös lienee kajaanin- puolisessa kirjaanpanossa tavattu: Imaniii hevosien herra. Venä- läisten mainitaan Tapaninpäivänään (Vs) juottaneen hevosia la- kista, johon oli pantu hopearaha, mikä sitten piiloitettiin tallin seimen alle. Länsimailla vietettyä Tapanin päivää (^Vis) nimitettiin Suo- messa lalliiapanaiiseksi. Hevosia juottaessa aamulla piti astiassa olla hopearaha. Ruuaksi pyydystettiin jänis tai orava, josta tehdyn rokan oluen ja viinan kanssa miehet nauttivat talHssa. Syödessä piti varoa, ettei luita särkenyt tai viskannut pellolle, muuten eivät hevoset menestyneet. Kuopiossa v. 1670 pidettyjen rovastinkärä- jäin pöytäkirjassa mainitaan vanhojen taikatapojen joukossa myös Dapanin maljat, jotka vastaavat ruotsalaisten Tapaninkannun juo- mista. Eivät hevosetkaan uhrijuomasta osattomiksi jääneet. Sa- moin kuin Ruotsissa hevosille juotettiin jouluoluen tähteet, tiede- Pyhimykset. lL->Saltta Kaarama! Oi sinä suloinen jääräpää, lihasi antamasta ja makkarasi kantamasta!» Inkerissä ovat säilyneet Katrinan, »lehmien Haltiattaren», pal- velussanat, joilla hänelle tarjotaan ruokauhria. Uhriantimiin viit- taa pohjoiskarjalainenkin luku. A. Hyvä Katrina, kaunis Katrina, B. Hyvä Katri, kaunis Katri,. syö voita, kiisseliä, piä karja kaunihina, älä tapa lehmojani! toiste paremmin muistan. Itä-Pohjanmaalla on muistiinpantu seuraava Oinaan synty: Santta Katrina sinun syntys. sukin mustin muikuttele, Käy tänne kapein kengin, punapauloin painattele! Karjanluvuissa Katrina tai siitä johdettu Katrinaiar saa maine- sanat »hyvä emäntä» ja »vaimo kaunis», useimmiten kuitenkin kipokaponen.^ \'iimeksimainittu muistuttaa lausetapaa: »kipi kapi lampaitani», jolla lammasten menestystä toivotettiin, esim. kekrinä ruokia viedessä navettaan. Kertosäkeenä on tavallisesti: hyvä rouva ronkkaselkä, joka käy »kujat kuuruksissa, läävät länkämöisillään». Katrinaa rukoillaan välistä vaatimattomasti: Anna mulle musta lehmä, kelpoaisi kirjavakin. tahi valkea vasikka, Vaan toisinaan häneltä vaaditaan: Sata sarven kantajata, sata maidon antajata. Samalla suodaan toiseen taloon kaksi tai vain yksi lehmä; senkin: Sarvet sontahan sorita, kynnet kylvä kynnyksille, sääret pitkin permannoita, karvat seinille karista! Eräässä Taalainmaan toisinnossa Katrina »kypäkepäjä» saa kertosäkeen: iiio vihanta viljan eukko. Tästä saanee selityksensä yhdessä Karhunsynnyssä esiintyvä säepari: Vikuritar viljan eukko, Kakuritar karjanpaimen. Kakuritav lienee väännös Katrinatarta ja siitä Vikuritar alkusoinnun (viljan) vaatimuksesta edelleen muodostunut. ^ Verrattakoon myös seuraavaa Pässinsyntyä: »Pässipä kipukaponen, tule luota katsomahan!» Pyhimykset. 197 Parissa vermlantilaisessa Karhun ja Suden synnyssä Kati .kaunis, ilman tyttö esitetään »kouvon» tai »koiran» kohdussaan kantajana. Vielä mainitaan kerran puun kasvattajana ja useammasti tulen tuudittajana: A. Kati kaunis, neito nuori. C. Katrina kipokäpeä — B. Katrina vähäinen neito. tulitytti taivahinen. Venäjän Karjalassa tunnetaan »lammasten jumalana); pyhä yasiassii, joka on sama kuin Venäjällä lammasten suojelijana pal- vottu naispyhimys Anastasia eli Nastasia. Häntä rukoillaan Vapah- tajan yhteydessä: Spaassa ja pyhä Nastassii, kotiin keritsemään, katsokaat miun lampahii! Viipurista villa suuri, Työnnän Viipuriin villomaan, Hoahesta (Raahesta?) hyvä hame, Suomeen sikiämään, viisi leiviskää villoa selkähäs! Sikojen suojeluspyhänä palvottiin yleisesti pyhää Antoniusta. /^ Hän oli syntynyt Egyptissä ylhäissukuisista vanhemmista. Heidät ^^^^P nuorena kadotettuansa hän antoi pois kaiken perintönsä ja asettui r, A-r\Jr erämaahan, jossa erakkona kuolikin v. o56. Hänet kuvataan aina ) '? i jalkojen juuressa sika niiden saastaisten himojen vertauskuvana, ^ . jotka hän oli voittanut. Antoniittien veljeskunnalla, joka Hans- ^'^T* kassa perustettiin v. 1095, oli oikeus syöttää kaikkialla sikojaan; niillä oli kello kaulassa, eikä niitä uskallettu pois ajaa, vaan annettiin niille ruokaa. \ Antoniuksesta tavataan Saksassa lyhcuuysmuoto Tönnes, josta"^ \0h-> 1 virolainen Tönis ja Tönn ovat johtuneet. Tönmn päivänä (^^i; Virossa tapettiin sika, jonka pää piti sinä päivänä keittää ja syödä. Teurastaessa rukoiltiin, että pyhn Tönisehcnc hoitaisi ja suojelisi karjaa. Suomesta tunnetaan keskiajalta nimenmuoto Ti/ni. Pari itä- suomalaista Siansyntyä alkaa: A. Tynimys tuon emo, B. Santta Kynönen sinun syntys, tule luota katsomahan! kynin kynnä kynsin maata! Samoin rukoillaan Siansalvannassa: Kynimyt on sian emut, ompele utuisin neuloin! Vielä kuvaillaan parissa vienanpuolisessa Puunsynnyssä, kuinka Kyni (1. Kyyni) kulki kaiikahia: Kyni kylvi kyniänsä, siitä pehmeät petäjät siitä kasvoi huonot hongat, Kynimyksen kynistä. Mahdollisesti on myös tilapäinen Tynikki eli Tyynikki »Tapion tyttö» sekamuodostus tästä Tynistä ja Annikista. 198 Suomalaisten runojen uskonto. Maanviljelyksen suojeluspyhiä mainitaan harvoin loitsuissamme, joissa maanviljelykseen yleensä vähän huomiota pannaan ja silloin- kin enimmäkseen itse Ukkoa Isäjumalaa avuksi pyydetään. Kreikanuskoisten runoissa esiintyy kuitenkin Ukon rinnalla tai sijalla niiden ukkospyhimys Ilja, venäläinen muoto Elias pro- feetan nimeä. Inkerissä loitsitaan: Ukko pilveir on väkevä, Ilia jyrylle kovempi. Maaria tulelle selvä, Inkeriläiseen Ukko-juhlaan liittyvässä laulussa on, kuten mainittu (s. 121), pyhän Petron ohella puhuteltuna »pyhä isäntä» Ulia. Suomen itä- Karjalassa rukoili kylväjä: Pyhä Ilja syöttäi, köyhien, kurjien varat, tules turvottamaan orpolapsien osat! Vienan läänissä, jossa Iljaa palvottiin elojen ja jyväin kas- vattajana, rukoiltiin häntä sekä toukoa kylvettäessä että taikinaa pantaessa. A. Pyhä Ilja kormclitsa, B. Pyhä Ilja kormelitsa, ylös touot kasvattele. anna taikinan hapata, ales lehmät lypsättele! leivän juuren jumputella! Pohjoisinkeriläisessä Kaalimadon luvussa esiintyy Mauranen tyrän emonen, joka istuu sinisen sillan päässä ja jota pyydetään raudoillaan ja koukuillaan rasahuttamaan kaaliin pyrkivää tyrää. Tämä johtuu Maura nimisestä naispyhimyksestä, jonka päivän venäläiset asettavat viheriän kaalisopan yhteyteen. Oulun läänissä sekä Ruotsin puolella rajaa on tavattu paho- laisen nuolista aiheutuneen taudin luku, jossa mainitaan:- Antti Joopus pellon poika, kylän kylmistä kiroista, maan mahtava isäntä, nuorten miesten nuoliskoista! säästelijä, päästelijä Äniti on ilmeisesti luettava sanlli. Että Joopus on Josephus todistaa Länsipohjanmaalla tavattu kadonneen tai metsään eksyneen lapsen etsintäluku: Joopus Jumalan isä, saata tänne tervehenä Maaria äiti suuren Herran, ilmoille inehimisten, etsi lapseni kaonnut, oman vanhemman varahan! Edellä mainittu Joopus pellon poika ei kuitenkaan liene Maarian puoliso, vaan rikas Arimathialainen, joka toimitti Jeesuksen ruu- miin yrttitarhaan omistamaansa uuteen hautaan. Niistä pyhimyksistä, jotka varjelivat vammalta ja taudilta, esitettäköön ensinnä vermlantilaisessa Tulenluvussa puhuteltu: Laurikkain paloisen paimen, valkeaisen varjelija! Pyhimykset. • 199 ^ 1 ojl: Pyhä Laurentius eh Roomassa 3:nnella vuosisadalla paavin p LjuuaJj diakonina ja piinattiin kuoliaaksi tuliseksi kuumennetulla riehti- lällä. Vielä Agricolan Rukouskirjassa verrataan synnin liekkejä pyhän Lauritsan piinan palavuuteen. Kaikissa katolisissa maissa on häntä palvottu tulen suojeluspyhänä. Semmoisena on hänet voitu taivaisen tulen valtiaaseen Ukkoon yhdistää. Eräässä Jäniksen luvussa rukoillaan: Anna Ukko oinahasi, santti Lauri lampahasi! Samasta syystä lienee myös Laurentiuksen kuvan tunnus, rautariehtilä, itse Ukolle omistettu: Ukko taivahan jumala, vaskivakkasi valitse, anna rautariehtiläsi, jolla paistan perkelettä I Parissa Suomen Karjalan Tulensynnyssä ilmaantuu tulen tuu- dittajana: A. Lispettä täti Jumalan. joka pilvissä asuvi, B. Liispettä Ukon tytär, päällä taivahan yheksän, Liispettä myös maitoansa lypsää tulen polttamalle voiteeksi, mutta häneltä ei nimenomaan apua pyydetä. Tämä on tietysti pyhä Eli- sabet, Johannes Kastajan äiti, Vapahtajan äidin sukulainen. Tässä yhteydessä mainittakoon muutamassa Tulensynnyssä esiintyvät raamatulliset nimet Hiob ja Tubalkain: Hiooppi hiiliä kokovi, Tupelkaani tulta tuopi. Jälkimäinen tavataan puhuteltuna Raudaidumous-sanoissa: A. Tuupal-Kaini. karaise rauta! B. T-K., missä sun teräs on? Vanhan T( stammtin henkilöistä kutsutaan vielä Melliiisalah 1 raudanhaavaa sulkemaan: Methusalah, miesi vanhin, tuo turve tuvan takoa! Tulen- ja Raudanluvuissa huudetaan avuksi Helka vaimo Hempeäiär. Kuten jo Ganander on selittänyt, on Helka sama kuin Helena. Pyhä Helena, Konstantinus Suuren äiti, kävi 80-vuotiaana Jerusalemissa kaivauttamassa esille Vapahtajan ristin. Häntä on Ranskassa rukoiltu sekä tulelta varjelemaan että verihaavaa pa- rantamaan. Mutta sitä paitsi häntä Kristuksen ristin naulojenkin löytäjänä naulojen ja neulojen valmistajat kunnioittivat suojelus- pyhänään. Että tämä käsitys on ollut myös suomalaisilla, todistaa loitsu, jolla neula on saatu ulos lehmän mahasta: Neulat on Jelterin tekemät. Neulat on tuotu tunturista, Hautaristi, kultaketti. naskalit veetty Virosta. Eitä Jelteri on sama kuin Helena, todistaa välimuoto Hellleri »heleä neitsy», joka tavataan puitten kylväjänä. Vermlantilainen Kivenluku sisältää rukouksen: 200 Suomalaisien runojen uskonto. Kyllikki kiven emuu, jotta pääsen kiv[en] sisähän Kyllikillen kyllätköhön, kiven kivut tuntemahan, anna mulle kiven avaimet, paaen pakot painamahan! Tavallinen Kyllikki muoto vähän vaihtelee: Killikki, Kyllilti ja Kyllykäs. Sen edellä käy toisinaan kyy tai kyy, kyy, kerran kivi. Toinen säe on vain kahdesti muistiinpantu, tavallisesti seuraa ensi- mäistä kolmas säe, joka sekä länsi- että itä-Suomessa esiintyy Jumalalle eli Kristukselle osoitetun rukouksen alkuna: A. Anna Jumala kiven avaimet, B. Tuo Kirstus kiven avain että mä pääsen kiven sisähän! kivi rikki lyöäkseni! Jos kristillisen Jumalan sijalle tunkeutunut Kyllikki on pyhi- myksen nimi, niin saattaisi ajatella 600-luvulla Ranskassa elänyttä kreikkalaista erakkoa Aegidiiisia, ranskaksi Gilles, saksaksi Gilgen, jonka haudalle pohjoismailtakin tehtiin pyhiinvaelluksia. Sekä Ranskassa että Saksassa häntä palvoivat tah koki veliä ela- tuksensa ansaitsevat. Mutta mahdollista on, ettei tässä nimessä piile pyhimyksen, vaan paholaisen nimi, josta edempänä. Kaulätaudin parantajana olemme jo tavanneet Blasiuksen suomalaisissa muodoissa Pulletar ja Kiillalar. Vielä ilmaantuu muu- tamissa suomenkarj alaisissa Kuvunluvuissa »kukkineito» Kiiiera- iar, Kuterilar, Kuuieratar eli Kuuler neilo, jota rukoillaan: Kuo mulle kulleroita, alla kuusen kukkalatvan, pahka munapalleroita, alla kasvavan katajan! Nämä lienevät väännöksiä 3:nnella vuosisadalla eläneen lääkäri- pyhimyksen Ouadratuksen venäläistä nimenmuotoa Kodrai. Samanaikuiset ovat kuuluisat lääkäriveljekset Kosmas ja Da- niianus (ven. Kuzma, Demjan) , ioiden puoleen muutamissa Suomen itä- Karjalan loitsuissa käännytään. Suutelusanoissa niitä kutsutaan nimellä pyhä Kuismoi Dininoi. Suutelusta varatessaan myös pella- van kylväjä rukoilee pyhää Kiizmoi Dimjanaa: Tule kasvattamaan ja katsomaan, kaikista pahoista päästämään! Samoin katsomaan ja vartioimaan heitä pyydetään karhun kier- rosta. Kuismanheinä ja -kukka nimiset kasvit ovat Suomen kielessäkin säilyttäneet edellisen veljespyhimyksen muiston. Kuoleman pyhimyksestä muistona on runoissa ja sananparsissa tavattava Tuonen Tuomas eli Nurmi-Tuomas. Virolaiset ovat Tuomasta pitäneet »ruttotaudin jumalana», Nurmi-Tuomaan kerlosanana on Manalan Malli, joka muuten on tunnettu nimellä Nukku-Malli. Pyhimysten palvonnan pakanoituminen. 201 Edellisten ohella tavataan välistä vielä Hiekka-Heikki, jonka voisi selittää tarkoittavan Suomen kansallispyhimystä Henrikiä, jollei nimen valinta ole pelkästään alkusoinnun aiheuttama. Kuuluisista skandinaavilaisista pyhimyksistä esiintyvät Bir- gitia Karhunsynnyssä ja Eerik kerran Lainlumonnassa. A. Pirjata pikainen vaimo, B. Eerikkä pyhä ritari, jok' ei kehrätä kehannut, ottaos omenamarja, eikä ommella osannut, tavatko[si] taskusta[s]i, viskoi villansa vesille. tunge tuomarin kitahan! Viimeksimainittu, jonka omenamarja tarkoittaa hänen kuvilleen tunnuksellista valtaomenaa (s. 177), toimii ilmeisesti ihmisen per- soonallisena »patruunana». Katolisella ajalla piti jokaisella yksityi- selläkin olla oma suojeluspyhänsä, samoin kuin aikaisemmin oma suojelushaltiansa. Q C/ ^ ^ Pyhimysten palvonnan pakanoituminen. Vainajanhenkien ja haltiain sijalle astuessaan pyhimykset voivat saada osakseen myös niille omistetun uhripalvonnan. Por- than aikoinaan epäili veriuhrien käytäntöä suomalaisilla, ja tämä käsitys, ettei »veri uhreja tahrannut», on periytynyt niinkin myö- häiseen teokseen kuin Suomi 19:nnellä vuosisadalla. Mutta muuta- main pyhimysten päiviin liittyneenä on aivan meidän aikoihimme säilynyt tapa teurastaa eläiu, eikä ainoastaan yksityiseksi, kotoi- seksi juhla-ateriaksi, vaan myös yleiseksi uiu-iksi kokonaisten kylä- kuntien puolesta, Pyhäinmiestenpäivänä teurastettu kekrilanuiias on jd ollut puheena. Yhtäläinen lammasuhri toimitettiin henkien johtajan Mikaelin päivänä. Mikkeli-lammas eh -pässi, kevätvuona, joka oh pidetty keritsemättömin villoin koko kesä, eli n. s. »villavuona», tapettiin mikkelinaamuna ja keitettiin siitä mikkelirokka. Veri ja suolet haudattiin kasvattipuun juurelle. Ensiksi kävi emäntä nave- tassa syömässä, tipauttaen kolmasti lusikalla keittoa maanhalti- alle. Sama temppu oli uudistettava tuvassa isännän ja emännän ruvetessa ruualle. Luut taas pantiin puun juurelle. Erään tiedon mukaan vietiin Mikonpa ivan, samoinkuin kekrin aattona puun juurelle uhriksi vähän kaikista talossa löytyvistä juhlaruuista, joita sitten Mikolarien, samoin kuin Kekritärten, luultiin käyvän syömässä. 41. SS-I — M 202 Suomalaisten runojen uskonto. Pohjanmaan ruotsalaisetkin tuntevat Mickelmäss-bässen. Tämä pässi, joka on nuorison kerätyin varoin yhteisesti ostama, teuras- tetaan, keitetään ja syödään Mikkelin jälkeisenä maanantaina. Vielä varhaisemman vuodenajan uhri oli Olavin, Olevin eli Ollin lammas, jonka Ad. Neovius on tavannut mainittuna useissa kirkolHsissa tarkastuksissa: Kuopiossa 1670, Liperissä 1737 ja Lau- kaalla 1738. Vanhin hänen löytämänsä tieto norjalaisen kuningas- pyhimyksen palvonnasta on vuodelta 1453 Turun mustassa kir- jassa, jossa Olavin päivää (29/7) mainitaan yhtenä »lukupäivistä» (lukudaga). Aureniuksen väitöskirjassa vuodelta 1751 kerrotaan Karjalassa ja osassa Savonmaata olleen tapana Olavin päivänä teurastaa keväällä valittu »villavuona». Sen kaikki sisälmykset oH maahan kaivettava. Eläin oli kokonaisena^ rikkomatta yhtään luuta, kei- tettävä tai paistettava^ Ateriaan ei päästetty osalliseksi ketään vierasta tai palvelijaa, ei edes vävyä tai miniää, jolleivät jo kauan olleet ta^l^ossa asuneeL_ Syödessä ei saanut käyttää veistä, vaan ainoastaan kynsiä ja hampaita. Molemmat viimeksimainitut tiedot osoittavat uhritavan viettopäivää paljon vanhemmaksi. Taalainmaan savolaisten Olavinpäivän vietosta on säilynyt kuvaus vuodelta 1774. Pässi, jonka piti olla virheetön, oli aikai- semmin eroitettu ja lihoitettu. Se teurastettiin Olavin aattona; lihat pantiin suolaan ja kaikki valmistettiin yhtaikaa osittain keit- tämällä osittain paistamalla. Juhlapäivänä lihat liemineen kannet- tiin pöytään ja syötiin päivälhsateriaksi. Jollei talonväki yksin jaksanut kaikkea kerrallaan syödä, kutsuttiin vieraita avuksi. Oluttakin oli ajoissa tehty ja pantu tynnyriin, joka vasta juhla- päivänä avattiin. Juhlanaattona myös leivottiin jauhoista, jotka samaten kuin maltaat olutta varten oli aikaisemmin eroitettu. Näitä aineksiakaan ei saatu ennakolta maistella, ei edes jauhat- taessa. Isäntä itse paloitteli hhat kaikkia varten, itse ensimäisen palan suuhun pistettyään. Ensimäisenä hän oluestakin joi kaikkia yhteisesti tervehtien, mutta sitä ennen oli hänen vuodatettava juoma-astiasta muutamia pisaroita pöydän alle. Ganander vielä mainitsee, että Olavin lammasta tupaan tuo- taessa oli lepän ja kuusen oksilla heitettävä vettä yli kynnyksen. Tätäkin on verrattu lappalaisvaimojen tapaan purskuttaa pureksi- mansa lepänkuoren nestettä karhukeittoa kantavain miesten kas- voille (s. 163). Punavärisen lepännesteen varjelevan voiman merki- tys johtuu alkuperäisemmästä uskosta itse uhrivercn taikavoimaan. Gananderin tiedon, että Ollinpäivänä vietettiin leikkuun lopet- (jiA^/jiAJt^f ; tajaisia, vahvistaa myöhemmin etelä-Hämeestä muistiinpantu tieto, Pyhimysten palvonnan pakanoituminen. 203 että Ollinpäivänä, kun oli tullut hyvä vuosi, oli syötävä sänkiäis- lammas. Olevi lammas on säilyttänyt Virossakin muistoja sekä kotoi- sesta pakanallisesta uhrista että skandinaaveilta lainatusta rooma- laiskatolisesta pyhimyksestä. Samaan vuodenaikaan viettivät kreikanuskoiset virolaiset muu- tamassa setukaiskylässä vielä v. 1910 venäläisten Annanpäivää (25/7 V. 1.). Aamulla tai jo edellisenä iltana, kertoo Uno Holmberg, teurastettiin musta lammas kussakin talossa karjansuojelijan Annen kunniaksi. Annenmäelle rakennettuun kappeliin tuotiin lampait- ten päät ja jalat vihkivedellä pirskoitettaviksi ja jaeltiin sitten vähävaraisille ilmaiseksi. Pyhäköltä siirryttiin ympärillä oleviin kyliin juhlimaan. Sukulaiset ja ystävät kävivät toistensa luona kesteissä. Juhlamokana piti tietysti olla lampaan lihaa. Aterialle ryhdyttäessä perheen isäntä luki rukouksen. Aikaisemman muis- tiinpanon mukaan rukous, joka jo teurastettaessa luettiin, kuului: »Puhdas, pyhä Anne: Hoida ja varjele, siitä ja synnytä, nuo- renna nuoria, vahvista vanhoja! Hoida itse puun- ja pensaanta- kaista, kiven- ja kannontakaista karjaal Ole itse, pyhä Anne, pai- menten yhkaitsija, hoida itse yli suven karjaa metsässä, varjele siellä karja vihoista, kotona kaikesta vahingosta!» Yleiset veriuhrit jonkun pyhimyksen päivän yhteydessä ovat säilyneet Inkerinmaalla, Suomen itä-Karjalassa, Aunuksessa ja Vienan läänissä, siis karjalaisella alueella. Länsi- Inkerissä_ Ali-Laukaalla lähellä Narvaa uhrattiin vielä kymmenen vuotta sitten lilianpäivänä pässi. Juhlan aattona tai aamuna valittiin paras pässi kylän karjasta ■ — toisen tiedon mu- kaan se, joka etumaisena illalla kotiin saapui ■ — ja lunastettiin teu- raaksi yhteisillä varoilla; nahkan sai omistaja pitää. Teurastus suoritettiin rukoushuoneen luona, sisukset — toisen tiedon mukaan myös pää — heitettiin joenpoukamaan, »apajaan», ja samalla huu- dettiin: »Kirlouks, Kirlouks!» Lihat keitettiin ja syötiin juhlapäi- vänä hatutta päin; naiset eivät saaneet ottaa osaa ateriaan. Myös olutta oli joen rannassa siksi päiväksi pantu. Mainitun uhritavan kerrottiin syntyneen sen johdosta, että oli kerran karjaa paljon ){'±Jpiji kuollut. Myös uskottiin, että jollei tätä uhria toimeenpantu, huk- kui lapsi sinä vuonna samaan »apajaan». ^^ Kirlouks huudolla muka tarkoitettiin joessa asustavaia haltiaa^ ' joka söi veteen heitetyt osat. Vihtori Alavan selityksen mukaan tämä sana on luettava: »Kirii avuks!» Kirii on 800-luvulla elänyt slaavilaisten apostoli Kyrillos (ven. Kirii), joka länsimaillakin tun- 204 Suomalaisten runojen uskonto. netaan myrskyssä avuksi huudettuna ja siis vedenvaaran yhtey- teen asetettuna. Myös Aunuksessa Äänisj arven Sudensaarella on Iljanpäivää vietetty lammasuhreilla. Elukkain hankkiminen tapahtui vuoro- järjestyksessä; joka sen laiminlöi, hänen karjansa oli muka vaarassa joutua susien ja karhujen saaliiksi. Lampaat tapettiin järven rannalla kirkkotarhan takana. Keitetyt lihat kannettiin kirkkoaituuksen sisäpuo- Kuva I. K. inhan valok. Uhripässin iskeminoii rukoushuoneen kuistilla. Kuva 30. I. K. Inhan valok 1'hripässin nylkeminen. lelle suurissa astioissa, joita myöten uhriin osalliset viisin, kuusin jakautuivat syömäkuntiin. Täydellisin kertomus pässiuhreista on K. F. Karjalaisen Vienan- läänistä, johon liittyvät I. K. Inhan paikalla ottamat valokuvat. Venehjärven rukoushuoneelle kuljetettiin joka vuosi elokuun 15/28 päiväksi, usein pitkien matkojen päästä, joukko pässejä uhriksi. Tavallista oli, ottä sairastumit pässi luvattiin rukoushuoneen pyhälle Miikkulalle, jolloin se parani; niin myös sellainen, joka oli eksynyt metsään, jolloin se usein ilmestyi samana päivänä, kuin i)iti vie- Kuva 31. Uhrilihojen paloitteleminen ja keittäminen kalmistossa. I. K. Inhan valok. Kuva 32. I. K. luhan valok. Uhriateria rukoushuoneen edustalla. 206 Suomalaisten runojen uskonto. mään lähteä, ja kulki aivan mielellään uhripaikalle. Aamulla ai- kaisin kellon viidettä käydessä alkoi uhritoimitus. Rukoushuoneen edessä olevaan männikköön, viettävälle rinteelle^ tehtiin tuli, pari miestä kantoi korvolla vettä, eräs puhdisti muuripataa, joka Ou- lusta varta vasten siihen tarkoitukseen oh rukoushuoneen varoilla ostettu. Uhrientappaja otti pässin toisensa jälkeen, talutti sen rukoushuoneen kuistille, jonka permannossa oli kannelhnen reikä, painoi kaulan reiän suulle, tempasi veitsen tupestansa ja, kutsuttu- aan toisen miehen avukseen jalkoja pitelemään, syöksi sen vastaan hangoittelevan uhrieläimen kaulan läpi. Teurastettujen eläinten verien annettiin valua reiän kautta permannon alle. Nahat nyl- jettiin ulkopuolella aituusta ja joutuivat nekin rukoushuoneen hyväksi, josta kuitenkin eläinten omistajat saivat ne lunastaa parillakymmenellä kopekalla. Lihat virutettiin vedessä, pilkottiin palasiksi ja työnnettiin pataan; sekaan pantiin suolaa. Päät pol- tettiin roviossa, samoin sorkat. Niin pian kuin lihat olivat kypset, nostettiin ne suuriin tuohisiin ja kannettiin aituuksen sisään, jossa tuohiset asetettiin maahan vähän matkan päähän toisistaan. Lie- meen keitettiin puuro ohrasuurimoista, jotka kylästä olivat kerätyt; uhrieläinten talit lisättiin höysteeksi. Rukoushuoneessa pidettiin yhteinen rukous, sitten vasta alkoi uhriateria. Ensiksi syötiin lihat, joita oli vielä suitsutettu pyhällä savulla; jokaisella, joka oli tuonut pässin, oli myös leipä muassaan, ja kyläläiset antoivat lisää, jos ei riittänyt. Sillä aikaa valmistui puurokin ja kannettiin samoin tuohisissa paikalle. Syömisiin ottivat osaa ainoastaan miehenpuolet, kaikki lakittomin päin; naisten ja tyttöjen oli kyllä lup a vierestä katsoa, mutta ei mihinkään piiuJLtua. Syötyä koottiin kaikki luut ja maahan varisseet muruset suu- reen, kannelhseen pärevakkaan, joka sidottiin nuoralla ja kiven avulla upotettiin läheisen, syvän lammin rantaan. Mitään ei saa- nut jäädä koirien tai muiden elukkain korjattavaksi. Jos luvattuja pässejä oli niin paljon, ettei kaikkia yhdessä päivässä jaksettu lopettaa, teurastettiin ja syötiin tähteet seuraavana pävänä. Suomenkin rajain sisällä on vuotuinen pässiuhri toimitettu Salmin pitäjään kuuluvalla Lunkulansaarella. Pässit, joita oli sinne, jonkin karjalle sattuneen taudin tai onnettomuuden johdosta ennakolta luvattu ja !• — ^2 vuoden vanhoiksi elätetty, uhrattiin Petronpäivänä, jos se oli sunnuntai, muuten sitä seuraavana sun- ^ Tämä männikkö lieneo ollut pyhän paikan jäännös; ainakaan ei siitä saanut ottaa puula puikkoakaan, ei edes havuneulasta, vaan kaikki sai mädätä paikoilleen. Pyhimysten palvonnan pakanoitiiminen. 207 Kuva 33. Mantsinsaaren Työmpäisien kalmisto. J. Alhon valok. nuntaina. Eläimet teurastettiin rukoushuoneen pihalla. Rukous- huoneen Vartia jakoi jokaiselle osansa ja kukin keitti omassa katti- lassaan. Viime aikoina toimitettiin keittäminen läheisen talon suu- ressa kotapadassa. Vielä 1905 oli »bokinpäiville» lahjoitettu kolme pässiä, jotka vanhan tavan mukaan uhrattiin. Senkin jälkeen on toisinaan rukoushuoneelle pässejä lahjoitettu, mutta ne on sen hy- väksi myöty. Vielä kuuluisammat olivat ulompana Laatokassa sijaitsevan Mantsinsaaren Työmpäisien kylän härkäuhrit, jotka toimi- tettiin Iljanpäivänä, tai, jos se oli arkipäivä, seuraavana pyhänä. Uhrattavat härät tuotiin tavallisesti jostakin man- nermaan kylästä. Milloin karhu tai susi ahdisti karjaa taikka ruttotauti sitä hävitti, teki omistaja lupauksen pyhälle Iljalle toivoen, että tämä sitten häntä suojelisi enemmäl- tä vahingolta, ja määräsi, että ensimäinen karjassa syntynyt härkävasikka oli sitä varten syötettävä. Luvattu Iljan härkä elä- LThrilihojen säilytyspaikka Työmpäisien kai- tettiin kotona noin koi- mistossa. 208 Suomalaisten runojen uskonto. men vuoden vanhaksi ja lähetettiin keväällä saarelle, jossa mainitun kylän asukkaat sitä ilmaiseksi syöttivät »häränpäivään» asti. Jos härkiä oli useampia tullut luvatuksi, kuin mitä yhdellä kertaa tahdot- tiin uhrata, niin säästettiin ne seuraavaksi vuodeksi ja elätettiin yli talven käyttäen talosta taloon. Ensimäisenä pyhäaamuna Iljan päi- vän jälkeen kokoontui kansaa suurin joukoin määrätylle paikalle järven rannalle. Oman saaren asukkaista naiset tulivat jalan, mie- het ratsain, manterelaiset tietysti veneissä. Työmpäisien kyläläiset ohvat jo ennen muun väen saapumista teurastaneet härän rukous- huoneen edustalla ja valmistaneet uhriaterian kalmistoon. Kun kaikki ohvat käyneet rukoushuoneessa, jakauduttiin pieniin ryhmiin taloja ja perheitä myöten ja istuuduttiin maahan lihalla täytettyjen patojen ympärille. Jokaisella oli leipää ja suolaa muassaan, taikka sai hän ne kyläläisiltä ilmaiseksi. Oli myös kerätyistä jauhoista tehty kaljaa, jota syödessä juotiin. Syömistä, joka alkoi kello 9 ajoissa aamupuolella, jatkettiin niin kauan kuin ruokaa riitti. Jos ei kaikkea saatu lopetetuksi, viskattiin tähteet Laatokkaan tai vie- tiin rukoushuoneeseen yöksi ja syötettiin heinänteko-väelle seuraa- vana päivänä, sillä kotiin ei saanut viedä mitään. Nahka myötiin huutokaupalla ja sen hinta pantiin rukoushuoneen uhriarkkuun. Aterian jälkeen läksivät miehet ratsastamaan kilpaa läheiselle kan- kaalle. Ajellessa oli kaikilla lusikka lakissa näkyvillä. Viimeisen kerran täällä uhrattiin härkä v. 1892 t. 1893^ Myöhäisimmässä kertomuksessa vuodelta 1908 kuvataan, kuinka härkä vietiin ru- koushuoneelle ja sidottiin sen edessä olevaan kuuseen kiinni. Mutta rukoustoimituksen jälkeen se päästettiin yhteen lähellä olevista aituuksista, jotka kaikkialta ympäröivät kuusikkoa; tällä ei tie- detä alkuansa olleen eri aitaa. Samana tai seuraavana päivänä se myötiin rukoushuoneen hyväksi. Salmin naapuripitäjässä Videlessä Aunuksen puolella maini- taan Valassinpäivänä (11/2 v. 1.) uhratun härkä Uuksumäen kylän rukoushuoneen luona, jonka vuotuisilla kassarahoilla se oli ostettu. Eräs paikkakuntalainen oli selittänyt Valassin olleen paimenena, ennenkuin pääsi »rukoiltavaksi mieheksi», ja sentähden tulleen tavaksi hänen rukoushuoneensa edessä syödä härkä (vrt. s. 193). Pyhimystenpäiviin liittyvää ennakolta luvattujen eläinten teu- rastamista tavataan venäläiselläkin rahvaalla esim, petrona. Tietysti itse veriuhria ei suomalaisten eikä virolaisten ole tarvinnut lainata. Henrik Lättiläinen mainitsee pakanallisten virolaisten uhranneen nautaeläimiä ja muuta karjaa. Elukoita iskiessään he tiedusteli- vat jumalain tahtoa ja pitivät huonona enteenä, jos ne kaatuivat vasemalle kyljelle. Eivät ihmisuhritkaan olleet heille tuntemat- Pyhimysten palvonnan pakanoituminen. 209 tomat (vrt. s. 16). Ennen mainitun arkkipiispan Makarijn kirjeessä valitetaan, että Novgorodin vallan alaiset suomalaiset kansat Liivinmaan rajoilta alkaen, Narvajoelta Nevajoelle, Nevajoelta Raja- joelle, kautta Karjalan tuolle puolen Laatokkaa, Pielisjärvelle ja Kajaanin tienoille aina Lapinmaahan saakka, kaikkialla toimittavat veriuhreja, teurastavat härkiä, lampaita ynnä muita nelijalkaisia sekä lintuja; muutamain sanotaan salaa tappavan lapsiansakin. Yhtä vähän pitää paikkansa se Porthanin väite, etteivät suoma- laiset tehneet itselleen jumalankuvia. Jollei tahtoisikaan varmasti suomalaisille omistaa tunnettua bjarmilaisten Jömalin kuvaa ynnä maamme muinaistutkijain löytöjä, niin eivät ainakaan Henrik Lätti- läisen tiedot virolaisista anna epäilykseen aihetta. Varsinais- Viron kuuluisassa uhrilehdossa kerrotaan lähetyssaarnaajan kaataneen »teh- dyt kuvat ja kaltaisuudet», jolloin kansa ihmetteli, ettei niistä verta vuotanut. Saarenmaalla mainitaan saksalaisten erään linnan valloituk- sessa viskanneen ulos Tarapiihan, siis Thoria esittävän kuvan. Eräs liiviläinen kuvaili unissa nähneensä kansansa jumalan, joka »rinnasta alkaen kasvoi ulos puusta». Arvattavasti olivat kuvat puunkantoon ^ tehtyjä ja ainoastaan yläpäästään ihmisen muotoon veistettyjä. Myöskin ne kivet, jotka arkkipiispa Makarijn v. 1534 lähettämä inkerikkojen ja karjalaisten käännyttäjä Ilja munkki heitti veteen, viittaavat luontaisten, kivisten jumalainkuvain palvontaan, jollei- vät tarkoita pelkästään uhrikiviä. V. 1559 venäjänpuoliset vahttivat suomalaisten uudisasukasten raivaavan kaskea heidän alueelleen Oulujärven rannoille ja pys- tyttävän »veistettyjä kuvia» (iheres uiskdrne beleter) niihin paik- koihin, joihin aikoivat talonsa rakentaa. Nämä jumalankuvat ovat kuitenkin voineet olla pyhimysten kuvia, joita roomalaiskato- hset veistivät puusta. Myöhemmät kuvia koskevat tiedot ja löydöt saattaa samoin asettaa kysymyksenalaisiksi. Mutta pakanallinen kuvain käyttö ilmenee vielä siinä tavassa, jolla pyhäinkuvia on palvottu. Pyhimysten syöttämistä voitele- malla kuvain suuta rasvalla tai kermalla on mainittu Liperin Tai- paleelta sekä Inkeristä. 1700-luvulla tiedetään inkerikkojen vie- neen pyhäinkuvia pyhiin lehtoihinsa palvottaviksi. Tässä yhteydessä on otettava puheiksi Tonnin e\\ Antoniuksen palvonta virolaisilla, etupäässä pärnunpuohsilla. Antoniuksen päi- väksi (17/1) piti panna olutta ja teurastaa jokin eläin; tämä oh tavallisesti lammas, mutta härkäkin mainitaan. Pimeän tullessa kannettiin piilopaikastaan Tonni vakk, vakan keskellä olevan vaha- tapin ympärille sytytettiin kynttilöitä, valaistiin se ulkopuolelta- 210 Suomalaisten runojen uskonto. kin ja sitä kannettiin ympäri kaikkianne asuinrakennukseen, eläin- tensuojiin ja kartanolle. Kiertäessä rukoiltiin: »Tönn isänen, Tönn emonen, älä vaivaa elukoitamme, olkoot sarvet ylöspäin, hännät alaspäin ja synnytys oikeinpäin!» Jo keittäessä oli Tonnille eroitettu palanen kustakin teuraan ruumiinosasta ja lientä tipau- tettu kaikille pihapoluille. Kiertäessä mainitaan nimenomaan lantatunkiolle vähäsen kaadetun. Lopuksi istuutui koko perhe aterialle, jolta noustessa_ei suinkaan saanut kiittää. Toisten tie- tojen mukaan oli pöytä koko päivän katettuna ruualla ja juomalla niinkuin pidoissa. Jokainen, joka ovesta sisään astui, käskettiin syömään. Ruokaa ei vain saanut siunata.. Vieraan oli tervehdittä- väkin kiroamalla, muuten sai selkäänsä. Tönninvakka, joka oh tietäjän valmistettava, — erään tiedon mukaan Tonnin päivänä — oli tehty puusta, päreistä, tuohesta tai oljista. Mainitaanpa yhdestä tammenpölkystä koverrettu ja sekä ulkoa että sisältä veistoksilla kirjaeltu vakka. Sitä pidettiin pai- kassa, jonka yksin isäntä tiesi, tavallisesti aitassa ylisillä. Tähän vakkaan vietiin pitkin vuotta esikoisuhreja: viljaa puita essa,^utta pantaessa, vasta poikinutta lehmää Ivpsrttncssä. lammasta kerit- täessä, lankaa tai kangasta valmistettaossci. Teurastettaessa uhrat- tiin lihaa, verta tai rasvaa ja keitettäessii lientä ensimäinen lusikal- linen. Kun talossa elukka syntyi, annettiin vaskiraha, kun lapsi tuli ilmoille, hopearaha. Erityisesti sairaudenkohtauksissa oli vakkaa muistettava. Jos elukka tuli kipeäksi, tuotiin lihaa, rahaa tai vaatetilkkuja. Mutta jos ihminen sairastui, piti paitsi rahaa uhrata vaatekappaleita pienoiskoossa, pojan puolesta esim. housut ja lakki, tytön puolesta alusnuttu ja solki. Sairastumisen näet arveltiin johtuvan siitä* että vakalle oli pahaa tehty tai sen ohi kulkiessa melua ja ääntä pidetty taikka unohdettu sille uhrata. Silloin kaalonaene, 'pimnitsijanainen', arpomalla otti selkoa, mitä hyvitystä se vaati. Itse uhrit toimitti perheen isäntä tai emäntä. Joka vuosi määrättynä päivänä vakan sisällys tyhjennettiin ja kaivettiin maahan tai poltettiin. Tämä tapahtui muutaman muistiinpanon mukaan samana Tonnin suurena pyhänä, jolloin sille elukka teurastettiin. Tönninvakan toisintonimenä tavataan iondi vakk, 'tontun vakkaV mikä, jos tieto on luotettava, viittaisi siihen, että mahdol- lisesti kielellinen yhtäläisyys on aiheuttanut juuri Antoniuksen asettumisen kodinhaltian paikalle. Mutta itse palvonta on skandi- naavilaista »tonttu» nimeäkin vanhempi. Eräällä paikkakunnalla. ^ Toinen nimitys Uku vakk on epäiltävä, kuten yleensä Ukko nimen esiin- tyminen Virossa. Kuva 35. M. Buchia valok. T5nnin vakka, lövdetty Vändrassa v. 1898. Keskellä puupalikka, mustalla villa- itilkuUa kääritty la punainen lakki päässä. Paidat, housut ja sukat on valo-. kuvattaessa otettu ulos vakasta. 212 Suomalaisten runojen uskonto. jossa Tonnin uskojat eroittautuivat toisista, niin etteivät kotonaan antaneet kättä kyläläisille eivätkä vieraille mennessään kädestä tervehtineet, muistellaan, ettei ainoastaan joka perheellä ollut omaa vakkaansa, vaan myös joka kylällä oma kuuluisin Tonnin säihönsä. Ilmeisesti on Tönninvakka säilyttänyt muiston sukupalvonnasta ja on tätä verrattu votjakkien A^/a/a-palvontaan ja rors ad-vakkaan. Tonnista mainitaan kuvakin joko vahasta tai puusta ja nuken- vaatteisiin puettu taikka pelkästään tilkuista tehty. Se oli joko vakkaan pantu tai tämän taakse säilytyspaikan nurkkaan asetettu. Eräässä muistiinpanossa on kuitenkin huomautettu, että vakasta löydetty nukke ei ollut itse Tönn, vaan apua etsivä sairas. ''■ Olemme nähneet pakanallisten palvontamenojen sekaantuneen sekä roomalais- että kreikkalais-katolisten pyhimysten kunnioitta- miseen. Edellisten muistopäiviä on sittemmin luterilaistunut väestö yhä pyhittänyt. Mutta vielä merkillisemmät ovat ne katolisuuden ja siihen sulautuneen pakanuuden jätteet, joita pieni virolainen siirtokunta Pihkovan läänissä Kraasnan piirissä on säilyttänyt. Kraasnan »maarahvas» on 1500-luvulla muuttanut Petserin piiristä Liivinmaan rajalta, n. s. Setumaalta, jonka kreikanuskoinen väestö on tallentanut Viron roomalaiskatoliset legendarunot. Neljättäsataa vuotta ovat nämä siirtolaiset eläneet vieraskielisten keskuudessa. Sikäläisistä sielunhoitajista muistellaan ainoasti yhden, 1800-luvun loppupuolella eläneen setukaissyntyisen, ymmärtäneen heidän kiel- tään. Kirkoissa he eivät käyneet muulloin kuin pakolla vietyinä. Kesken kreikanuskoisten paaston juhlivat he roomalaiskatolisia merkkipäiviä syöden ylen runsaasti liha- ja maitoruokia. Niin oli laita juhannuksena, jonka nimikin Jaonipävä on katolisilta viro- laisilta aikoinaan lainattu; Johannesta vastaavana miehennimenä käytetään venäläisperäistä Iva. Kraasnan maarahvas on kaiken aikaa palvonut omia »maajuma- liaam! JNhtä se nimitti osittain paikan ja toimen mukaan, Aia- jezäj^ 'kasvitarhan isä', ja kodojezä, 'kodin isä', asusti alempana mai- nitussa aitauksessa. Samassa paikassa tai pellolla pähkinäpensaan juurella palvottu oli niirmeizä 'pellon isä' ja kafaezä (ulkona olevan) 'karjan isä'. Läävässä ja talhssa saivat uhriantimensa »läävän» ja »hevosen jumalat». Mutta maajumalista enimmin muistettu oli piihä Tuomas, joka »kasvitarlian nurknssa istui». Siellä näet oli talon uhripaikka, ^ K. F. Karjalainen luioiiuiiitlaa edellisellä sivulla olevan kuvan johdosta, että tässä voisi olla Phalloksen eli siitinelinien palvontaa, johon myös ihmisen tai elukan syntyessä vakkaan pantu uhri viittaisi. Pyhimysten palvonnan pakanoituminen. 213 matalalla aitauksella eroitettu puhaspaik. Sisällä kasvoi kataja- pensas ja tämän eteen oli pystytetty katajainen risti ja viereen niinikään katajainen seiväs, jota humala kierteli. Seipään edessä oli kolme kiveä, joiden alle uhriantimet kätkettiin. »Puhtaan pai- kan» hoito oli isännän huolena, hänellä yksin oli oikeus siellä toi- mittaa uhreja. Milloin hän tarvitsi apulaista, valitsi hän miespuoli- sen henkilön, »puhtaan ihmisen». Naiset pääsivät tänne vain kerran eläessään, nimittäin vihiltä tullessaan. Paitsi tilapäisiä uhreja toimitettiin pyhälle Tuomaalle kerran vuodessa, torstaina muutama viikko Mikonpäivän (Mihkli)^ jäl- keen perekahi, 'perheen uhri'. Kahi, 'kahja', oli täällä alkuperäisestä uhrioluen merkityksestä yleistynyt uhria merkitseväksi; uhrien yhteydessä oluenkeittäminen oli säilynyt ja uhrien kera tämäkin taito joutui pois käytännöstä. Torstain aamuna perhe kokoontui tupaan. Permannolle oli vaatetta laajalle levitetty ja keskelle asetettu nurinkäännetty sammio, jonka pohjalle oli pantu astioissa ruokaa ja juomaa: munapuuroa, juustoa, voita, maitoa ja tietysti- kin olutta. Perheen polvistuttua isäntä kulki heidän ympärinsä kantaen porsasta, kanaa ja kukkoa sekä ripoitellen vettä puhtaalla saunavihdalla. Toisten noustua hän teurasti tuvassa uhrieläimet, joita eri kattiloissa keitettiin. Perheen uudestaan polvistuessa hän vielä kantoi uhrieläinten päitä puulaatikossa heidän ympärinsä. Sitten itsekin heittäytyi polvilleen seljin pyhäinkuviin (]'inne jumala') rukoillakseen maajumalia. Viimein vei hän Tuomaalle aituukseen uhriantimet; vasta hänen palatessaan saatiin käydä ateriaan käsiksi. Kanan söivät naiset, kukon miehet. Tuomaalle omistettuja rukouksiakin on muistissa säilynyt. Täydellisin niistä kuuluu: »Pyhä Tuomas, pyhä ristii Korkea ku- marrus! Kuukauden kumarran, polvillani palvon, joka kerta lasteni, talonväkeni kera — myöhään illalla, aamulla varhain — kotini, majani, ilmallisen elämäni, täyden terveyteni tähden, kaiken kar- jani tähden, kyntöni ja kylvöni tähden. Kasvata, Herra (Issänd)- Jumala, peltoni kolkalle, nurmeni nurkalle! Saattakaa suvi-ilmoja, päästäkää päiviä! Olkaa hoitamassa ja vaahmassa, elukoita met- sään laskemassa, niin myös kotiin ajamassa; varjelkaa luunenältä, luppakorvalta, kipeäkynneltä, terävähampaalta; kätkekää kannon taakse, painakaa lehden alle! Tämän toin teille puhtaan oluen, kauniin kahjan, kirjavan kukon kera. Teille on karju tapettu, ^ Virosla aikoinaan lainattu nimitys; miehennimenä käytetään venäläis- peräistä Mihhal. ^ Kuten Virossa lausuttuna eri tavoin kuin tavallista »isäntää» merkitsevä sana (czätnl). 214 Suomalaisten runojen uskonto. teille veri tehty, teille kakkii leivottu, teille juusto valmistettu. Tulkaa syömään ja juomaan, leipäni ääreen, suolani ääreen!» Myös nimi Toomas on aikoinaan lainattu roomalaiskatolisilta virolaisilta; miehen nimityksenä käytetään venäläistä muotoa Horna. Niinikään roomalaiskatolista vaikutusta edellyttää »tulenju- malana» palvottu pyhä Laheriis s. o. Lauritsa. Hänelle toimitet- tiin rehekahi, ('riihi) tuvan kahja', joka oh yksistään isännän val- mistettava vedenkeitosta alkaen; naisia ei päästetty hkimaillekaan. Uhriolutta isäntä tipoutteh tuvan uunille ja valoi kolme lusikalhsta lieden tuhkaan rukoillen: »Pyhä Laberits! Sinulle puhtaan oluen, kauniin kahjan kera, tupaa hoitamastasi. Varjele tupaani ja kamarihuonettani tulipalolta, vesitulvalta!» Kraasnan virolaisten uhripalvonta säilyi 1860-luvulle, jolloin esivallan käskystä se piti lopettaa. Mutta vielä 1901 O. Kallas'en käydessä heidän luonaan eli usko, että »kun maajumalia pidettiin, niin viljakin kasvoi paremmin» ja että »nykyisellä ajalla, kun maa- jumalia ei enää kunnioiteta, tuh tekee paljon enemmän pahaa kuin ennen». Muinaisten menojen paras muistelija Annö Kiriljevna, jonka veli oli ollut maajumalain pappi, kertoi itkusilmin, kuinka raskasta oli ollut jättää hänelle paljon hyvää tehneet maaju- malat ilman mitään syömistä ja juomista. Mutta häntä lohdutti näkemänsä uni. Pyhässä aitauksessa oli ollut kaikennäköisiä ruo- kia ja juomia; niiden ääreen olivat jumalat tulleet ja lausuneet: »te luulette meidän kuolevan, kun ette meille mitään enää anna, mutta meillä on yllin kyllin». Mainittu vaimo oli 84 vuotta elänyt, joista 20 sokeana ja toista- kymmentä raihnaisena uunin päällä. Siellä oli kirjaanpanijankin epämukavassa asennossa, huonon lampun valossa, korva heikko- äänisen eukon suuta lähellä suoritettava työnsä. Mutta vanhuksen pitkällistä kärsimystä on kansallinen tieteemme aina kiitollisuudella muisteleva. Häpeään ei joutunut kuolemaa ikävöivän luottamus kohtalonsa tarkoituksellisuuteen: »minä elän niin kauan, kuin Ju- malalla on kirjoitettu». Neitsyt Maaria, Runoissa esiintyvistä pyhimyksistä on yksi vielä mainitsematta se, jota ennen muita muistellaan ja joka edelle kaikkia asetetaan, nimittäin Neitsyt Maaria. Neitsyt Maaria. 215 Maaria käypi tietä myöten, tuhat on eessä enkeliä, Jumalan jukoa myöten, sata santtia jälestä, kullaista kuloa myöten, hän käy keskellä väkeä, hopeista heinikkoa. ■ — paistaa kuin pyhäinen päivä, Maaria matkoa pitävi, kumoittaa kuin kultaristi. Tätä asemaa ei Maarialla ole ollut alunpitäen, vaan on hän sen vähitellen saavuttanut roomalaiskatolisen kirkon käsityksessä. Itsenäistä huomiota on Maariaan kiinnittänyt edellä mainittu Jaakobin alkuevankelio. Siinä kerrotaan, paitsi hänen vanhemmis- taan, myös hänen lapsuudestaan, jonka hän vietti pyhässä temppe- lissä »kuin kyyhkynen» saaden ravintonsa enkelin kädestä, sekä alkuajoista leskimiehen Joosefin kodissa, jolloin hän työskenteli kehräten purppuraa temppelin esivaatetta varten. Vuoden 400 vaiheilla muodostui legenda Neitsyt Maarian kuolemasta ja hänen ruumiinsa ottamisesta taivaaseen. Viidennellä vuosisadalla hitot tiin Maarian nimi niiden pyhäin nimien joukkoon, joita kirkollisissa rukouksissa mainittiin. Silloin oli myös aljettu rakentaa Maarialle nimikkokirkkoja, joita jo kaik- kialla oli marttyyreille omistettu. Kymmenennelle vuosisadalle asti saivat kuitenkin pyhimysten hautakappelit enemmän huomiota osakseen kuin Maarian pyhäköt. Mutta ristiretkien aikana Neitsyt Maarian palvonta pääsi ehdottomasti etusijalle. Lopulla keskiaikaa määriteltiinkin kolme eriasteista palvontaa: pyhimysten, Maarian ja Jumalan. Kun roomalaiskatolinen kirkko ulotti vaikutuksensa Suomeen ja Viroon, oli Neitsyt Maaria jo kohonnut kaikkien pyhimysten ylä- puolelle. Valloitetut Itämeren maakunnat saivat nimekseen Maarian- maa, jota virolaiset yhä vielä runollisesti kotimaastansa käyttävät. Pyhän Neitsyen ihailu oli kukkeimmillaan suomalaisten loitsu- runojen muodostuessa. Niissä on Neitsyt Maarialla siinä määrin vallitseva asema, että tuskin voimme käsittää monia niissä esiinty- viä nimityksiä ja seikkoja ottamatta ensin selkoa Maarialle omis- tetuista mainesanoista, esineistä ja toiminnoista. Runoissamme häntä puhutellaan yleisesti säkeellä: Neiisyi Maaria emonen, joskus vähän toisinnellen: A. Maaria neitonen emäntä I B. Maaria emonen neiti! Kertona on tavallisesti: »rakas äiti armollinen, puhas muori muodolli- nen 1. muoto kaunis» tai »pyhä piika taivahinen». Viimeksimainittu kertosäe kuuluu myös usein: »pyhä piika pikkarainen», jonka pää- säkeenä on toisinaan: »Maaria matala neiti». Huomattava on, että Maaria nimitetään samalla kertaa neit- syeksi ja äidiksi. Muutamassa ll:nneltä vuosisadalta alkaen kirjaan- 216 Suomalaisten runojen uskonto. pannussa Sanctus-messussa esiintyy suomalaista täysin vastaava lausetapa virgo mater Maria 'Neitsyt, äiti Maaria'. Nimityksen ydtsyi AI aaria on A. Lähteenkorva (Borenius) osoittanut tulleen rimoihimme, myöskin vienanpuolisiin, roomalais- katolisen kirkon vaikutuksesta. Tällä nimellä ei venäjänkarjalainen tavallisessa puheessa koskaan sano »Jumalan emää» eli Pohrotsaa (< ven. Bogoroditsa). Jälkimäinen nimi esiintyy jonkun kerran kreikanuskoisten erikoisissa loitsuissa: »Spaassa (Vapahtaja) ja pyhä Pohrotsa pese- mään, puhastamaan!» Sama käsite on Vienan läänissä välistä runolli- sestikin ilmaistu: »äiti ilmoisen Jumalan» tai »sukea ja sulan Juma- lan, äiti kanssa kaikkivallan» Mutta tämäntapaiset lausetavat ovat harvinaisia poikkeuksia. Kertosäkeen rakas äiti, joskus hyvä äiti, käsitettiin tarkoittavan Maariaa uskovaisten hengellisenä äitinä. Suomalainen loitsija sanoo- kin usein Maariaa omaksi äidiksensä: Kusta ma anon apua? emoltani 1. äidiltäni Isältäni Jeesukselta, Maarialta. Mainesana armollinen on suomennos latinaisesta; graiia piena, 'armoa täynnä'. Keskiajan runoudessa annettiin Maarialle myös nimitys maler graiiae, 'armon äiti,' jota vastaa v. 1658 muistiin- pannussa Niukahdusluvussa tavattava: armon maori. Seuraavat mainesanat puhdas ja kaunis ovat yleisiä keski- aikaisessa hartauskirjallisuudessa. Maariaa esittäessään pikkarai- sena ja matalana piikana on suomalainen runo hänc n nöyrän mieli- alansa havainnolliseen muotoon pukenut. Maarian pyhyyttä on eräs llOO-luvun kirjailija määritellyt: »pyhin kaikista pyhistä, valituin kaikista valituista». Sitä vastaa suomalaisessa loitsussa joskus tavattava säepari: Piioista pyhäisistä valittu, emännistä eroitettu. Mutta Maariaa ei ole ainoasti arvossa, vaan ajassakin ensimäi- senä naisolentona pidetty. Häntä siten käsitettiin tarkoittavan sen vaimon, johon kertomus syntiinlankeemuksesta ennustaen viit- taa. Hänelle myös omistettiin jo 4:nnellä vuosisadalla Eeva nimen tulkinta: »kaiken elävän äiti». Tähän käsitykseen perustuvat seu- raavat Maariaa kuvailevat runosäkeet: A. Jok' olet emä emien C. Eläjistä 1. imehien 1. emoloista cnsimäinen. sekä vanhin vaimoloista. D. Ikuinen hyväntekijä, B. Vanhin vaimosten emistä, älli mannun polvuhinenl ' ' Vit. vielä: »jok' olet Aatamin avio» ja »Eeva ensimäinen lapses». Neitsyt Maaria. 217 Maarian pyhiä jäännöksiä mainitaan 400-luvulta alkaen. Niistä merkillisin on »Jumalan äidin maito»; tämän on selitetty olleen Betlehemin luolasta saatua liitua, joka veteen sekoitettuna sai maidon muodon. Erään paavin 8:nnella vuosisadalla tiedetään lahjoittaneen reliikkejä Kristuksen verestä ja Maarian maidosta. Molemmat yhdessä mainitaan usein Voiteenluvuissa: Kristuksen veri punainen, seulalla teräksisellä Maarian makea maito vaskireunahan vatihin, sekalutta siivittihin kultaisihin kuppiloihin. Legendoissa kerrotaan pyhän Neitsyen ilmestyneen paranta- maan hurskaita sairaita maidollaan. Loitsuissamme kuvataan Maarian vuodattavan maalle maitoansa, josta sitten voide keite- tään; käännytäänpä sitä tarkoittavalla rukouksellakin hänen puo- leensa. Neitsyt Maarian vaatekappaleista huomattava on hänen vaip- pansa, jota hän myöhemmän keskiajan kuvissa levittelee palvo- jainsa suojaksi. Sama tehtävä on tällä suomalaisissa Varousluvuissa: A. Maarian vahainen vaippa, yli kaiken \ellon kansani Luojan toltti terhollinen B. Kuo mulle kultavaippa, ylitsemme luotakohon — vala mulle vaskivaippa, jaloillemme täytyköhön jonka alla yöt asuisini Vanhemmista Maarian kuvista puuttuu harvoin h u n t u, mil- loin ei vaippa päätäkin peitä. Myöhemmin keskiajalla, jolloin pää- hiiiftlji ci katsottu neitsyelle kuuluvaksi, annettiin yhä yleisemmin hiinen pitkän tukkansa kuvissa tulla näkyviin. Suomalaisissa Veren- sulku-sanoissa mainitaan toiselta puolen huntu eli tanu, toiselta puolen hiuksiin palmikoidut moniväriset, metallinkiiltoiset, alas- riippuvat nauhat, jotka olivat länsimailla muodissa erittäin risti- retkien aikana ja joita Suomenkin vanhoista kalmistoista on löydetty. A. Sivalla silkki silmistäsi, D. Hius päästäsi sivalla, huntu otsaltasi! sinilanka silmiltäsi, B. Tanun päästänsä tapasi. kultalanka kulmiltasi! C. Päässä kultaviilekkchet. E. Pantasi tulipunainen! Jerusalemissa säilytettiin pyhän Neitsyen päänauhaa sekä hänen vyötänsä, joka hänen kerrottiin pilvistä pudottaneen epäilevälle Tuomaalle. Jälkimäinen rehikki vietiin ristiretkien aikana varkain Itahaan. Tämäkin neitsyen tunnusmerkki on Maa- rialla joskus suomalaisissa loitsuissa. A. Pane paitasi panuhun, B. Meni sukkarihmasta sulahan, vyösi vaski valkeahan! vyönlapasta lainehesen. Usein mainitaan runoissa Maarian hienot helmat eli hel- mukset, joita hän kiiruhtaessaan nostelee. )4. 384 — 15 218 Suomalaisten runojen uskonto. A. Tuo hienot helmuksesi B. Koprin helmasi kokoa, tuskillemme tukkeheksi! käsivarsin vaattehesi! Jalassa hänellä vähstä tavataan siniset tai muunväriset sukat ja kultaiset kengät. Mutta toisinaan, kun on tarvitsijalla kova hätä, häntä joudutetaan: A. Kerkiä jalan kengättömän, levällä päin lennättele! ehi sovan vyöttömän, B. Avopäin, haralla hapsin, tukalla päin tuiskahtele, ilman vyöttä, helmuksitta. Neitsyt Maaria ku^■aillaan myös lentävän k y y h k y s e n muo- dossa, joka kertosanakseen on saanut suomalaisten lempilinnun käen. A. Lennä tänne kyyhkysenä B. Lennä kultaisna käkenä, voimatonta päästämähän! hopeaisna kyyhkyläisnä! Kyyhkyseen on Maariaa verrattu jo Jaakobin alkuevankeliossa. Muutamassa ll:nnen vuosisadan legendassa kerrotaan Maarian kyyhkysen muodossa ilmestyneen paikalle, jonne tahtoi kirkon itselleen rakennettavaksi. Neitsyt Maarian alas lentäminen tietysti edellyttää, että hän on »päällä pilvien asuja». Hänen oloaan yläilmoissa on monin runolli- sin kuvauksin esitetty: A. Pistä pääsi pilven raosta, C. Juokse kuun keheä myöten, kaunis kaulasi ojenna! päivän päärmettä samoa! B. Astu taivosen napoja, D. Tule syntisten sekahan ilman viertä viilettele ahavassa, auteressa, yli kuun, alatse päivän! pilvessä, sumun seassa! Toiselta puolen on Maarian olopaikka osoitettu vesien takaiseksi: A. Jos lienet joen takana, B. Kirkasi Maaria mereltä, joutuos joen takoa! C. Istuvi keskellä merta. Samassakin runossa Maaria voidaan ensin mainita tulevan »yläisestä taivosesta» ja sitten taas »soutaen suloa vettä». • j- ^^ / Loitsuissamme käännytään Neitsyt Maarian puoleen mitä eri- laisimmissa tarpeissa; sillä hänen kauttaan on uskottu saatavan, mitä ikinä anottiin. AjUL\ Kalastaja häntä pyytää auttamaan tarpomalla. Kosken- laskija lausuu: A. Anna Maaria meloa, sovitate soutimille, Pietari peränpi'intä, pane kaksi kämmentäsi jolla viiletän venettä! kahen puolen karpahani, B. Itse airoille ajate, varaksi vähän venehen! Jtyo r CQA Maarian esiintymisestä Metsänluvuissa on edellä ollut puhe (s. 180). h^rityisesti karhuntappaja, joka kuvittelee hänen olleen osallisena karhun kasvatuksessa, kutsuu häntä: I/LA^ CK^ Neitsyt Maaria. 219 Minua keventämähän, kiviriippa rinnan alla, ohtoa jyventämähän, rautaharkko hartioilla! Karjan suojelijana-^ Neitsyt Maaria saa määreet: »karjanpiika ^ pikkarainen» ja »akka laarien alainen.» Häntä silloin rukoillaan: ^^^ ö>cx. Käypä karja katsomahan, karjapiian katsomista, viitsimään emännän vilja, syötteles metisin syömin, ennen käymistä emännän, juotteles metisin juomin! Myös karjaa laitumelle laskettaessa ja metsästä takaisin haet- taessa hänen apuansa tarvitaan. A. Pane kaksi kämmentäsi koivu korpinotkelmalta; kahen puolen karjastani! kotikin kotoinen karja, B. Ota vitsa viiakolta, metsän karja Metsolahan! Mutta varsinaisesti hän pitää huolta karjan maidonannista: A. Laita torvet taivosesta, B. Auo maa alaisin puohn, pillit pilvistä rakenna, puhko pellon pientaretkin, jota myöten juorun juosta, mistä juoksevi Jumalan vilja, virrata Jumalan viljan Herran vilja virtoavi minun ruokaruoakseni, vihannista mättähistä, minun henkiheinikseni! tuorehista turpehista. Ihmistäkin hänen nukkuessaan Neitsyt Maaria varjeli. Maata- /y\AJLMy^^<^ pannessa luettiin: A. Ristus kilpeni, Maaria miekkani! B. Maaria makuuttajaksi. Kysyn maata Maarialta, Santta salvan laskijaksi, pihatietä Pietarilta. Pyhä risti nostajaksi! A/Ayu-^i i^ Erityisesti lasta nukuttamaau häntä kutsutaan: Tuopas unta Tuovinmäcltä, joss' on Ristus nukkununna, — haukko hepohuonehesta, uinonnut itse Jumala. Useimmin kuitenkin Neitsyt Maariaa kutsutaan avuksi kaiken- laisessa hädässä. Ennen kaikkia tarvitaan hänen apuaan lapsen ^-Y^^ryr^^K ilmoille tullessa. Tästä syystä lyhyt Ihmisensynty alkaa Neitsyt Maarian puhut- telulla, samoin kuin muutamain eläinten synnyt niitä varjelevain pyhimysten mainitsemisella (s. 193, 196, 197). Neitsyt Maaria emonen. Tehty mullan kakkarasta, rakas äiti armollinen! mullan kaakusta rakettu. Lapsivaimon avuksi pyydetään Maariaa tietysti saunaan: Käy saunahan saloa, kyläkunnan kuulematta, piilten piikahuonehesen, saranojen laulamatta, ilman uksen ulvomatta, \ eräjien vieremättä! Saunassa, jossa yleensä parantamiset suoritettiin, kuvaillaan pyhä Neitsyt kaiken työn tekijänä: 1 Venäjän Karjalassa vieläkin palvotaan pyhää Pohrotsaa »Ifhiuicn cniäntäiiä». 220 Suomalaisten runojen uskontp. Kokoa kivet koskesta, Taittaos metinen vasta katajaiset kankahalta, metisestä metsäsestä! puita muurehettomia, Kanna vettä läiköttele kiviä kivuttomia! lähisestä lähtetiestä Saustuta [simainen] sauna, puhtahalla puisuella! lämmitä kyly metinen [Lyö löyly, lähetä lämmin, [metisillä halkosilla]! kiviselle kiukahalle!] Silloin kun on saunassa tai lähteen luona neitoselle lempeä nostettava, pyydetään Maarialta erityisesti vielä pesuvettä: A. Nouse kuun keheä myöten, B. Jolla tuot puhasta vettä, tuoppa kuun kultasia, kannat kullan karvallista, päiväsen hopeisia, C. Tuo vettä tullessasi ota kuppi kuun kylestä, pyhän Juortanin joesta, kauha päivän kainalosta! pyhän virran pyörtehistä! Parannusluvuissa, etenkin ulkonaisiin vammoihin kohdistuvissa, C^^-^^^^-^x.-c^^Xu'- esiintyy pyhä Neitsyt monella tavoin auttajana. Samoin kuin hänen äitinsä Anna toimii Maaria Niukahdusluvussa värttinällä kehrääjänä. Kehräsi sinisen langan maasta asti taivosehen, sinisellä kehruspuulla taivosesta maahan asti. sinisestä kuontalosta Kehräsi punaisen langan- — sinisellä värttinällä Kehräsi valkean langan- — Paitsi kehrääjänä muistellaan Maariaa myös taitavana ompeli- jana. Molemmilla taidoilla hän keskiaikaisten kertomusten mukaan ansaitsi Egyptissä perheensä elatuksen. Yerensulku-sanoissa häntä usein rukoillaan: A. Tuo neulasi omasi, B. Neula kultainen kätehen, ompele utuisin neuloin, ■ — rihma sulkkuinen perähän, pujottele punaisin langoin! vetämähän [umpeen] haavan! Muutamassa Pakkasenluvussa Neitsyt Maariaa pyydetään lähet- tämään lämmintä taivaasta. Taivas reikihin repäise, josta lämmintä lähetät ilma kaikki ikkunoihin, iholle alastomalle! Tulenluvuissa sitävastoin Maaria käsitetään jäähdytyksen aikaansaajana. Länsi-Suomessa häntä puhutellaan: Ota jäätä Vähänen, jolla tulen tukahutat! Itäisemmissä toisinnoissa hänen mainitaan taivaasta tulevan »lävitse lumisen linnan» ja kuvataan, kuinka hän: Hyyssä sukka, jäässä kenkä, hyistä kelkkoa vetävi, hallassa hamehen helma, jäärekoä reu'ustavi. Neitsyt Maarian asettaminen jään, hyyn ja lumen yhteyteen perustuu 3:nnella vuosisadalla Roomassa tapahtuneeksi kerrot- Neitsyt iMaaria. 221 tuun ihmeeseon, jonka johdosta roomalaiskatolinrn kirkko viettää ö:ntenä päivänä clokinita »iMaarian lumen» juhlaa. Rikas vlimys, joka oli luvannut koko omaisuutensa Neitsyt Maarialle, sai tältä unessa osoituksen, mihin paikkaan hänen oli rakennuttaminen kirkko. Paikalle tultuaan hän näki hienon lumisateen kuumimpana kesän aikana laskeutuvan viheriälle kummulle ja lumihiutaleit- ten muodostavan kirkon pohjakaavan. Kuvissa esitetään pyhä Neitsyt lapsineen lunta satavan pilven yläpuolella. Raudan, Tulen ja Käärmeen lukuihin, harvemmin muihin loitsuihin liittyvissä Voiteensanoissa on Maarialla vakinainen paik- kansa. Niinkuin Jeesus on »paras parantaja» on Maaria »paras voitelija», sillä hän on aikoinaan ollut myös: Jeesuksen veren pesijä, Herran haavan liautelija. Avuksi hän rientää: Sata sarvea otsassa, kaikki täynnä voitehia, tuhat rinnassa niseä, yheksiä voitehia. Maarian kaikkianne tarvittavan maidon mielikuvasi a jdhluva tuhat- nisäisyys muistuttaa muinaista Efesolaisten Dianan kuvaa. Yhtä omituiset ovat otsasta esiin pistävät sadat sarvet.^ Edellisten yhteydestä irtautuneina ovat jälkimäiset siirtyneet selkään kan- nettaviksi: Sata on sarvea selässäs, ne on voisimet \äkevät, ne on täynnä voisimia, niill' on Luoja \ oiettuna. Sittemmin on niidrji luku supistettu kuuteen ja kuhunkin voiden- sarveen sijoitettu sulka toisesta \'oil eenluvusta: Kultakehänen selässä, sulka kunkin sarven |)äässä. kuusi sarvea kehässä, Voidesarvien asemesta voi Maarialla olla myös voidekuppeja: Kuus' on kuppia sylissä, seitsemän selän takana. Välistä on hänellä yksi ainoa: Kultakuppinen käessä, kultasulka kuppisessa. Erikseen voidesulkaa ^•ielä häneltä pyydetään: Tuo sulka sulasta maasta, höyhen maasta lämpimästä! Tämä sulka on toisinaan otettava taivaalliselta k uh- olla: Kultainen sinulla kukko, katkaise kanalta siipi, kana kullan karvallinen, sulka kultainen kukoltal Itse kukkoa joskus rukoillaan suoranaisesti avuksi: Luojan kukko kultaheltta, alas maahan taivahasta lennäs kultaisna käkenä • — sotimahan puolestani! Toinen Neitsyt Maarian yhteyteen asetettu eläin on ornva. ^ »Voidesarvj» tavataan Neitsyt Maariasta hartauskirjallisuudessa käytetty- jen vertauskuvien joukossa. 222 Suora alaisten runojen uskonto. Tuo sa kultainen orava päivän päärmettä samoten tuolta kuun keheä myöten, syömähän tulen kipuja! Oluenkeittorunossa käytettä hakemaan lähetetty orava on Maariaa edustavan keittäjänaisen »ottopoika» ja »värtäjäinen» s. o. leikintekijä. Tämän oravan puoleen välistä loitsijakin hädässä kääntyy: Kierrä hattu silmillesi, ylähäksi taivahasen, juokse lankoa punaista, vie Herroille sanoa! Y^gjl^sti^ on^\ntsyJL M3.MX^Re-J)inlBiduhL-ni£Juf öinen. Suvuton mehiläinen pidettiin siveellisyyden esikuvana munkeille ja nun- nille. Pohjois-Saksassa vieläkin uskotaan, ettei se pistä puhdasta neitsyttä. Mehiläisen valmistama vaha oli myös puhdasta ja kel- paavaa kirkonkynttilöiksi. Keskiajalla kuviteltiin mehiläisten, joille ei oltu ilmoitettu Herransa kuolemasta. Häntä etsiessään lentelevän taivaaseen asti. Kristinuskon mukana tuli mehiläisten hoito Saksaan, jossa sitä aluksi harrastettiin etupäässä luostareissa, ja levisi sieltä poh- joismaihin. Suomalaiset Mehiläisenluvut ovat . lähtöisin länsi-Suomesta, vaikka ne varsinaisesti itä-Suomessa ja rajan takana ovat säilyneet. Länsi-Inkerissä on tavattu Mehiläisensynty, jossa kuvataan mitenkä: Mehiläinen pieni lintu, lensi mettä ottamahan. Jumalan käpeä käsky lensi puulta puhtahalta. Lennettyhän suot, kanervikot, meret ja metsät: Niin löysi rohon mokoman, kasvoi Luojan kalman päällä, kukka on kuusihaarallinen. Osan lautsasen ovella. Otettuaan siitä kielelleen mehiläinen tiedustelee työnsä kelvolli- suutta, johon Jumala vastaa: Kelpoavat sinun työsi pyhän Maarian etehen rinnoin Ristuksen etehen, kelpoavat tuohuksiksi. Tavallisissa Voiteenluvuissa mehiläinen saa mainesanan ilman liniu, joskus Luojan tai Tuonen liniu. Välistä on: A. Mehiläinen meen emäntä, B. Mehiläinen kaunis lintu, karjapiika Herran karjan! metsän kukkien kuningas! Mehiläistä kehoitetaan lentämään enimmiten yli yhdeksän meren, harvemmin ylös taivaaseen: A. Lennä tuonne, kunne käsken, B. Yli kuun, alatse päivän, yheksän meren ylitse, taivon tähtien ta'atse, meripuolen kymmenettä! otavaisen olkapäitse! Sen on pyrittävä »Luojan kellaiiliin, kamarihin Kaikkivallan», tai paikkaan, jossa on: Neitsyt Maaria. 223 Yheksän niesimätästä kaikki vaipoilla katetut, t. tynnöriä; yksi jäänyt kattamatta. Joskus se lentää »aina Maarian majalle» eli sinne, missä »Maaria makasi pikkuisella luotosella». Maariaa myös ilmeisesti tarkoittaa taivaassa tai saarella nukkuva nimetön neiti, jonka pieluksiin on kasvanut kolmikanta heinä. A. Sieir on neiti nukkununna, B. Siell' on neitonen makasi, vyövaski valahtanunna. tinarinta riuvotteli; Onpa neien päärivoilla siell' on heinä kolmekanta onpa heinä kolmisyrjä. sen on neion pieluksissa. Mehiläisen tuomia voiteita sitten pyydetään Neitsyt Maariaa tai Jeesusta taikka molempia koettelemaan: Koettelepa kielelläsi, maistelepa huulillasi, ovatko samoja: Joilla on ennen Luoja voittu katsottuna kaikkivalta ja voittu Jumalan poika, pirulaisen pistettyä. Mehiläisen valmistaman puhtaan vahan väristä johtuu myös Maarian nimitys »vahainen vaimo», jonka tavallisena kertona on »vaimo valkeaverinen». Paitsi niitä mainesanoja, jotka Neitsyt Maariaan liittyvät, tava- taan vielä useamj)ia, joita hänen nimensä asemesta käytetään. Sem- moinen on Siikascnluvussa Herran ohella esiintyvä Herran iylär. Helmi Herralta putosi, helmi Herran tyttäreltä. Tätä vastaavat keskiaikaisessa kirjallisuudessa nimitykset »Juma- lan tytär» ja »Herratar» (doinina). Nimitys Luojan li/lär on niinikään selvä: Apu tulkohon Isästä, apu Luojan tyttärestä! apu Pyhästä hengestä. Tästä tavataan myös muoto Luojaiar. Mutta paljoa yleisemmin esiintyy runoissa Luonnolar. Molempien kertosanoina käytetään Sijnnytär. Viimeksimainittuja ymmärtääksemme on otettava huomioon hal- tian kertosanojen luonnon ja synnyn suhde sanoihin Luoja ia Jumala. A. Päästä Luoja luontoasi, D. Päästä Herra Jeesukseni, pyhä synty säätyäsi päästä Luoja, päästä luonto. Luojan luoduille lauille, päästä päästäjä Jumala! pyhän synnyn säätämille! E. Päästä synty, päästä Luoja, B. Luonnolla totisen Luojan, päästä päällinen Jumala! syvän synnyn säätämällä. F. Päästä synty, päästä luonto, C. Luonnolla lujan Jumalan, päästä päällinen Jumala, tunnolla totisen Luojan. päästä kolme Luonnotarta! 224 Suomalaisten runojen uskonto. Niinkuin näistä esimcikeistä näemme, käytetään luonio sanaa sekä ulkopuolisessa Luojan hioman että sisäisessä Luojan hengen merkityksessä ynnä Luoja sanan kertona. Sijniii sanan vastineena voi olla sekä luonto että Luu ja, mutta milloin nämä molemmat samassa säkeessä ilmaantuvat, liittyy se jälkimäiseen saaden mää- reekseen pyhä tai syvä. Suomen itä-Karjalan itkuvirsissä tavataan syniysei pyhimysten merkityksessä ja runoissa Suurisyniy nimen- omaan Kristuksesta käytettynä. Että Luonnotar eli luonnon iyiär tarkoittaa Neitsyt Maariaa, on K. A. Franssila huomauttanut ja K. Levon epäämättömillä esi- merkeillä todistanut. A. Otan kilven Kiesukselta, lupa luonnon tyttärestä, tu[r]van luonnon tyttäreltä. Pyhän Henpen voiman kautta! B. Apu [ejinesten [ejmästä. Neitsyt Maaria emonen! Kesälahden kuuluisan Juhana Kainulaisen runoissa esiintyy pari kertaa: kare-eukko Luonnotar, kave kultainen korea. Sairasta kylvetettäissä häntä kutsutaan samoin kuin Maariaa: »tule pääs- töt päästämähän!» Naintaluvussa häneltä rukoillaan Maarialle ominaista suojelevaa vaippaa: Kuos mulle kultakangas, jonka alla yöt lepäjän, valas mulle vaskivaippa, päivät päälläni pitelen! Kesä lahdelta on myöhemmin saatu pari kirjaanpanoa, joissa samaten kuin Maaria: »tuh Luonnotar tulen kipuihin». Kalevalan runojen historiassa on osoitettu, että Lemminkäistä varoittavat kahdet kapeet ja kolmet Luonnottaret ovat Pätöisen pojan, s. o. Vapahtajan, äidin Maarian sijaisia. Samoin on laita loitsijan kerskailussa: Minä mies Jumalan luoma, kantama kahen kapehen. luoma kolmen Luonnottaren, Raudan synnyssä maitoansa maahan lypsävät »kolme neittä Luonnotarta» eli »neljä neittä, koko kolme morsianta» on Levon verrannut Neitsyt Maariaan rautamaidon tallentajana ja sen maa- han vuodattajana. Nämä kolme neittä esitetään toisinaan syn- tyneen Isän Jumalan tai Jeesuksen kätten hieronnasta.^ Luonnotarta vastaa muinaissaksalainen scephenla, 'Luojatar", joka tavataan roomalaisten synnytyksenhaltiain (P(ncae) vastineena. ^ Joskus myös Neitsyt Mauriaii. GanaiiJcrilla esiintyy rautaa lypsävien Luonnottarien äitinä »itse raudan emuu», Helka vaimo Hetnpeätär, jota vielä kuvaillaan mainesanoin: »hyvä, priski, varsin valittu vaimo». Mahdollisesti Helka ei tässä merkitsekään »Helenaa», niinkuin Gananderin mukaan on selitetty (s. 199), vaan »pyhää» (vrt. helkä- eli helatorstai), t,ai'kuiltaen Neitsyt Maariaa. Neitsyt Maaria. 225 INäiden ihmiseiikohtaloa kehrääväin haltiain kolmiiuku kuvastunee skandinaavilaisten iYo/noinkin kolmiluvussa. 3 -C^^.^^.^/^ Luonnottarien kolmiiuku saa kuitenkin lähimmän selityksensä k -r germanilaisissa loitsuissa esiintyvistä kolmesta Maariasta. Myö- hemmissä keskiajan legendoissa kerrotaan pyhän Annan Joakimin ^^^^-^^^^ kuoleman jälkeen menneen vielä kahdesti naimisiin ja hänellä olleen 3 MjLJur-^ vielä kaksi Maaria nimistä tytärtä, joista tuli toisesta Alfeuksen, toisesta Zebedeuksen puoliso. Latinaisten loitsujen kolme haltianeitoa kuvastuvat kyllä suomalaisten runojen kolmessa Luonnottaressa, mutta kolmen Maa- rian mielikuvan välittäminä. Tämä on yleinen historiallinen suhde klassillisen pakanuuden, keskiaikaisen katolisuuden ja suomalais- ten runojen uskonnon välillä. Sijnmillävel esiintyvät sekä Luojattarien että Luonnottarien rinnalla, yhdistäen nämä toisiinsa samoin kuin ^ijnlij sana Luojan ja luonnon. A. Synnyttäret, Luojattaret, B. Synnyttäret, Luonnottaret, einet[ten] emuuttaret, päästä pientä pihalle! jotk' oli luona luotaessa, C. Synnyttäret, Luonnottaret salasaunoiu saalaessa, ilman vyöttä, vaat I cliitta, pyhäpirtin jtyyttäessä. iholla alastomalla! Luonnot tareu kertosana cinclten emä esiintyy myös muodossa eine-cukho. A. Eiue-eukkd, luonnon vaimo! B. Elättäjä e[i]ne-eukko, varakkahat luonnon vaimot! Eine sana tavataan sekä hallia että voima sanojen yhteydessä: A. Etsi einehesi, B. Ei maa voimoa uuvu, hae haltiasi! eikä nurmi einehiä. Eine-eukko eli einetten emä rinnastetaan niinikään hctKimhallian tai Jumalan kanssa: A. Nousi ennen eine-eukko, apu einet[ten ejmästä? hengen haltia havaitsi C. Tule turva Jumalista ennen noian nousematta. apu [eijnetten emistä, B. Tuliko jo tunti Jumalasta, vara vaimoista hyvistä! Huomattakoon vielä seuraava säkeistö, jossa Jumala »hengen- haltiana» sekä »hyvinä vaimoina» luonnon tyttäret mainitaan: Tule turva Jumalasta, vara vaimoista hyvistä, helppo hengen haltiasta, turva luonnon tyttäristä! Itse hallia sanan suhdetta kristilliseen Jumalaan kuvaa Suo- men itä-Karjalassa muistiinpantu seHtys kysymykseen, miksi vasta- syntynyttä lasta pidetään halliallomana: »haltia on, kun Jumala katsoo ihmisiä, haltia on ristittyhengen tervehdys.» 226 Suomalaisten runojen uskonto. Että Neitsyt Maariaa ja hänen nimikkosisariaan on runolli- sesti sanottu Luonnottariksi, on ilmeistä. Mutta Luonnotar esiin- tyy välistä mainesanoilla: »metsän miniä» ja »Tapion tytär», jotka olemme nähneet erikoisesti tarkoittavan Maarian äitiä, Annaa. Näihin liittyy myös ainokainen länsisuomalainen esimerkki luonnon- piian esiintymisestä: Metsän neitsyt, luonnon piika, ole mun karjani paimen! Luonnotar yleisessä merkityksessään vastaa »naishaltiaa» ja tarkoittaa siis naispuolista y 1 i luonnoUista olentoa. Luontoa vastaavaa skandinaavilaista natur sanaa on huomautettu (s. 165) aikaisemmin käytetyn haltiasta, s. o. yliluonnollisesta voimasta tai olennosta; nditurligr vanhassa norjankielessä on merkinnyt sekä »luonnollista» että myös »yliluonnollista». Haltian kertosanoista vielä onni eli lykky tunnetaan erikoi- sessa merkityksessä Jumalan tai Pyhän Hengen vastineena: A. Anna onni, suo Jumala! C. Lähe lykky lyytämähän, B. Onnen teille oikeoille, Pyhä Henki pyytämähän! Jumalan hyville teille. Tästä sanan käytännöstä johtuvat Neitsyt Maarian nimityk- set Onnen ytär ja Osaiytii: A. Apu Onnen tyttäreltä. silkki päästäsi sivalla, Päästäköhön Herra Jeesus! taina päästäsi tavoita, B. Osatytti, orkoneiti, kultalanka kulmistasi! Luonnottaren rinnalla olemme tavanneet »kave-eukon» tahi »kapeen» määreillä »kultainen» ja »korea»; kerran sen kertona esiin- tyy muoto Kavolar. Naista merkitsevä kave eli kapo käytetään yksinkin erikoisesti Neitsyt Maariaa osoittavana. Esim. se »kave» eli »kapo», joka »kuun kehästä päästi», ei ole muu kuin Maaria, jolle samoissa päästöluvuissa lausutaan: »sinä kuun kehästä päästit». Sekä luonnon tyttären että einetten emän kertona esiintyvä »hyvä vaimo» voi itsekseenkin liittyä Jumala-käsitteeseen. Paitsi *hyvä» tavataan Maariaa tarkoittavan vaimon määreinä »pyhä» ja »vanha». A. Tule turva Jumalasta, B. Minä poika Luojan luoma, helppo hengen antajasta, vaimon vanhan tuuittama. vara vaimosta pyhästä! Myös akka »vanha» on välistä ilmeisesti Maarian vastineena. Gananderin näytteessä kehoitetaan mehiläistä: Pistä siipesi simahan, akan vanhan vakkasehen, toinen siipesi metehen, tuo sitten simoa tuolta! Heti sen jälkeen tulee Mariatar puhutelluksi. Neitsyt Maaria. 227 Pelkästään Ahka esiintyy toisinaan erikoisnimenä Luojan, Jumalan eli Ukon rinnalla: A. Pantu Akka paimeneksi, B. Akan väellä, Jumalan väellä. Luoja karjan katsojaksi. C, Ukon väki, Akan väki. Akka nimeä mainitaan jo Raunista, Ukon puolisosta, käytetyn. Tieto on Suomen Lapista, josta myös Akkavaaroja ja Akkojärviä tunnetaan. Tämä Akka on sitten runoissamme siirtynyt Neitsyt Maarialle, samoinkuin erikoisnimi Ukko kristilliselle Isä Jumalalle. Pyhää Neitsyttä saattaa vielä tarkoittaa nimetön Ujttö, neito, impi eli piika. Maarian lyhytkasvuisuutta elävästi kuvaa: A. Lyhyt tyttö tylleröinen, B. Lyhyt neito lylleröinen, maan tasainen talieroinen. matalainen maan veroinen. Oluenkeitossa Maariaa edustaa, paitsi »kapo», tämän kerto- sana »hyvä impi», josta on äänteellisesti yhdistämällä saatu uusi nimikin Hi/mmytär (< hyvä Immetär). Kantoi tuon kavon kätehen, Kapo tuota katselevi, hyvän immen hyppysihin. Hymmytär hyväelevi. Erityisesti huomattava on Kipuluvuissa kuvattu naisolento. Ganander sen mainitsee kahdessa paikassa; toisessa nimellä Kipu- lan neito eli Kipuii/ttö, »Tuonen neiti»; toisessa Kivatar nimellä, joka voi saada vielä mainesanan »kauhea emäntä» tai »Kipumäen iso emäntä». Edellistä, joka kipuja kokoilee, vammoja valitsee tai kivuissa itkee, vaivoissa valittaa, hän vertaa roomalaisten Koh- talottariin (Parcae), jälkimäistä, joka kipuja kattilalla keittää, niiden Raivottariin (Furiae). Castren Kalevalan perustuksella (UK 45:269- — 312) lukee Kiputytön, Tuonen neiden manalaisiin haltioihin, selittäen kui- tenkin, ettei hänellä ole mitään tekemistä kuolleitten, vaan yksin- omaan tautien kanssa, joiden valtiaana häntä pidettiin. »Joessa (luultavasti Tuonelan) oli kallio, joka kolmen joenhaaran yhty- mässä kohosi vedestä; sillä oli nimenä Kipuki^•i eli Kipuvuori, koska kipuja siellä piti suljettuina Kipuiijliö. Tämän oli tapana istua kalliolla vääntäen sitä ympärinsä, joten taudin henget tulivat jau- hetuiksi ikäänkuin kahden myllynkiven välissä. Hänen tarkoitukse- naan lienee ollut suistaa ja kukistaa näiden kiukkuista sisua. Tau- dinhenkien vankeudestaan irti päästessä ja ihmisiä kiusatessa rukoiltiin Kiputyttöä keräämään karkulaisensa ja joko sulkemaan ne siniseen kiveen tai upottamaan ne meren pohjaan.» Tästä Kipu- tytöstä Castren osoittaa Kalevalassakin eroitettavan Kivutar eli Vammatar nimisen naisen, joka ei näy olevan missään suhteessa Tuonen tyttäriin, vaan esitetään hyväätekevänä haltiana saaden ^8 Suomalaisten runojen uskonto. mainesanat: hi/rä vmöulä ja valio vainio. »Hänelle kuitenkin», Castren huomauttaa, »uskotaan melkein samat toimet kuin Kiputytölle. Häntä rukoillaan sairaasta poistamaan vaivanhenget, kätkemään ne vaskiseen vakkaan ja viemään ne Kipuvuoren kukkulalle, siellä niitä keittämään pikkuisessa kattilassa ja viimein tunkemaan vuo- reen sen keskellä olevasta reiästä. Ottaen sitä paitsi huomioon, että Kiputyttö ja Kivutar oikeastaan merkitsevät yhtä ja samaa, voinee pitää hyvin todennäköisenä, että kumpikin on pohjaltaan sama jumaluus-olento ja että ne pelkästä erehdyksestä ovat tul- leet toisistaan eroitetuiksi.» O. J. Brummer on tehnyt seikkaperäisesti selkoa Kiputytön eli Kivuttaren esiintymisestä itse kansanrunoissa. Kun niitä tar- kastelemme, havaitsemme ensiksikin, että jokien yhtymässä jau- haminen perustuu yhteen kirjaanpanoon: Kiputytti mäellä istui, jauhavi Kipukiveä, joen kolmen juoksevassa, Kipuvuorta väännättävi. veen viien vierevässä, Paa kivut kiven kitahan! Kolmet joet on tilapäisesti lainattu muista loitsuista. Jauha- minen on johtunut mieleen reiällisestä kivestä, kuten toisesta kap- paleesta näkyy: Kivi keskellä mäkeä, jolla kipuja jauhetahan. silmä keskellä kiveä. Tilapäisiä muodostuksia ovat myös kipujen kirnuaminen sekä puohtaminen ja seulominen. Useammin tavataan kipujen keittä- minen, vaan se on nähtävästi Voiteenluvusta sekaantunut, minkä erittäin kattilan pienuus ilmaisee (UK 45:300 — 2). Jonkun kerran Kiputyttö mainitaan kipuja kehräävänä ja kerivänä: Kehräävi kipukeriä tuo kivut kerälle kiersi, vaskisella värttinällä; sykkyrälle synnytteli. Toisen kerran Kipupiika »pikkarainen» kipuja sekä kerää että kerii: Kävi kipua keräten kipukerä kainalossa, ympäri Kipumäkeä kipulankoa kerivi. Kipujen kerääminen on kaikista tavallisin Kiputytön teht vä. Siitä on äänteellinen väärinkäsitys voinut johtaa kerimiseen ja kehräät)iiseen toisten runojen vaikutuksesta. Kipuja keräillessään on Kiputytöllä toisinaan kipukiniaai kädessä: Kerää kivut kintahisin, vaivat suuret vanttusihin. Yleisesti on Kiputytöllä kipuvakkanen kädessä, kainalossa tai sylissä. .Mutia verrattain harvoin hänen nimenomaan sano- Neitsyt Maana. 2-29 taan siihen keräilevän. Yhdessä kappaleessa, jossa molemmat esiintyvät, hän kivut kerää sekä kintaaseen, että vakkaan. Toi- sessa taas Kiputyttö, vaikka hän: Yaivavakkanen käessä kivut kääri yskällänsä, kipuja keräelevi, vaivat vasten rintojansa. Kolmannessa kirjaanpanossa, jossa Kivutar todella sulkee kivut vakkaan, häntä kuitenkin kehoitetaan niitä käärimään vaat- teensa kertoihin eli poimuihin omaa sydäntänsä vasten: Kivutar kipujen vaimo, polviansa pyörittävi, Kif)utyttö, Tuonen neito itkevi ikäviänsä, istuvat tyhyttelevät kirstu on kirjava sylissä, keskellä Kipumäkeä, vaskivakka kainalossa, kiven kirjavan tyvellä, Tuonne tuo kipuja huusi paaen paksun pallehella. lukotaksensa lujahan Käsiähän kuoriksevi, kirstuhunsa kirjavahan. ■ — rintojahan raaputtavi. Ota kivut syämmehesi, heiluttavi helmojansa, kivut kääri kertoihisi! Joskus pyydetään Kiputyttöä kertoihinsa eli poimuihinsa kää- rittyjä kipuja viemään juoksulla jokeen. Tavallise.sti kuitenkin hän tahtoo itseensä-, omaan syliinsä ja sydämeensä koota kaikki kivut. Hän itkee ja tuskittelee kipuja kaivatessaan: A. Kourin helmansa kokoovi C. Itkeä hyhyttelevi: kipuja toivoessa. »ei mulle kipuja tuoa». B. »Äsken aikahan tulisin^ D. Kun ei näy kivut tulevan, kun kipuja tuotaisihin tukan päästähän repivi, luota luontokappaletten.» helmojahan heilut ta\i. Vaan toiselta puolen hän itse kärsii kivuista: E. Kipeä on Kivuttarella, F. Sylin syöntähän piteli, vaiva vamman tyttärellä. käsivarsin vatsoansa, kipeä on kivuissa olla. tuopa se voipi voivotella. Kuka tämä kaikkien luontokappaleitten kivut itseensä koh- distava Kivutar on, käy selville, jos vielä hänen määreitänsä tar- kastamme. Hänen yleisin mainesanansa Tuonen neiti, kuten Brum- mer huomauttaa, voi olla myöhempi yhdistys, koska vermlanti- laisella neidolla, joka on »kivuista tehty», sitä ei vielä ole. Sitä myös aniharvoin käytetään silloin, kun rukouksessa käännytään Kiputytön puoleen. Muista tilapäisemmistä mainesanoista vuoren neito f-aa luonnollisen selityksensä Kipuvuoresta. Kiiän neito ja neito kiiro eli kiire johtuvat siitä, että Kiputyttöä pyydetään kin- taisiin pannut ki\ ut kiidättämään Kipumäelle, taikka päinvastoin: »elä kiiretä kipuja I» "ioO Suomalaisten runojen uskonto. Yhdessä kiijaanpanossa Kiputyttö keräilee kipuja HeiloUaren helmoihin, - — nähtävästi helmojen heiluttamisesta aiheutunut nimen- muodostus, — ja toisessa hänen sijallaan kipuja kokoilee noituu- della pantua vammaa merkitsevästä ril.e sanasta johdettu Bikolar »maan emäntä». Kivuttaren tavalliset kertosanat Vaivatar eli Vaivoiar ja Vam- malar eli Vammoiar esiintyvät etupäässä loitsijan manauksissa: A. Kivuttaren kintahasen, C. Kivuttaren kukkarohon, Vaivattaren vanttuhusen. Vammattaren vaattehesen. B- Kivuttaren kippasehen, D. Kivuttaren kinterihin, Vammottaren vakkasehen. Vaivottaren varpahisin.^ Rukouksissa puhuteltu Kivutar on tavallisesti pelkästänsä kipujen eukko eli vaimo tai kipeä, kipuillen eli Kipulan neito. Parissa toisinnossa on hän nimenomaan Jeesuksen kipuinen neilsyi. Että Kivutar ei ole muu kuin Neitsyt Maaria, kuten myös Franssila ja Mansikka ovat lausuneet, osoittaa selvimmin muoto kivun emonen, joka on tavallaan suomennos latinaisesta mater dolorosa. Ristiiik;i]>iniykstM]i In nkisenä osanottajana kuvattiin Neitsyt Maaria miekan eli miekkojen lävistämin sydämin. Eräässä keskiaikaisessa kuvateoksessa selitetään Maarian keränneen Poi- kansa kaikki kivut mirhamipensaaseen, ja sen avulla kukistaneen paholaisen. Samoin kuin Maariaa nimitetään Kivut arta vuoroin vaimoksi ja neidoksi, vieläpä yhtaikaa samassa runokappaleessa, kuten olemme nähneet. »Kipupiika pikkarainen» ja »pyhä piika pikka- rainen» vastaavat toisiaan. Maariaan viittaavat niinikään Kivut- taren määre »hyvä emäntä» sekä hyvä sanasta muodostettu Hyvöiär. Hyvötär, Kivutar neiti ikänsä kipuja itki. Joskus käy Kiputytön edellä nimenomaan Aeiisyl Maaria emo- nen. Yksinäänkin hänet kipujen kimpussa tavataan: Neitsyt Maaria emonen, tunge tuskat turvakoihin! Poimi kivut kintahisin, Viepä juoksulla jokehen — vaivat vanttuhien terihin, sisälle kiven siniseni Maariaa myös pyydetään ottamaan kipuvakkanen käteensä ja siihen kipuja keräilemään. Taikka rukoillaan häntä samoin kuin Kivutarta: Kääri kivut kainaloosi, vaivat vasten rintojasi! Verrattakoon vielä seuraavat säkeistöt toisiinsa: ^ Vaivottaren ja Vammottaren välinen erehdysniuolo on Vaimottaren (vant- luihin). Vaivattaren väännös, sitä seuraavan sanan vailcuttama, on Varvatiaren (varpaihin). Gananderilla on muodot: Vaavutar, Vaiviotar ja Vauvutar. Näihin kuulunee vielä Kipuvuorella istuva »akka vanha vampallinen». Neitsyt Maaria. 231 A. Kiputyttö, nuori neito, B. Tule Jeesus, tule Maaria, kivut kiinni ottamahan, kivut kiinni ottamahan, vammat vaikauttamahan! vaivat vaikeroitsemahan! Että Kivutar on Neitsyt Maaria, vakuuttaa ratkaisevasti Kipumäen ■ — myös Kipu- eli Vaivavuoreksi nimitetyn • — kuvaus. Siellä on kivi keskellä mäkeä, kolo eli reikä keskellä kiveä, käärme keskellä koloa tai reiän ympärillä. Reikä, joka on^ väätty vään- timellä, puhkaistu purasimella, on toisinaan yhdeksän sylen syvyi- nen. Siihen reikään tuskat usein tungetaan »korennolla koivui- sella» ja kertosäkeissä »tangolla hopeisella», »teräksisellä telkki- mellä», »valkaimella vaskisella» tai »vaajan vaskisen nenällä». Välistä mainitaan Kipumäki olevan keskellä kylää, joka vuorostaan on keskellä ketoa. Mansikka ja tämän kirjoittaja ovat. toisistaan riippumatta tulleet siihen käsitykseen, että Kipumäki on selitettävä Golga- taksi, jolloin sitä ympäröivä kylä ja keto kuvailisivat Jerusalemin kaupunkia ja ketoa. Tällä mäellä ajateltiin olevan reiän, josta Kristuksen so\ittava veri vuosi alas Adamin pääkallolle. Korento kenties tarkoittaa ristiä; reiän kohdalla oleva käärme vastaa kuvissa tavallista ristin juurella kiemurtelevaa käärmettä. Kivuttaren eli Vammattaren vastakohtana Castren esittää sorean Suoneltaren jouka tehtävänä muutamassa Niukahdusluvussa on suonten kehrääminen vahingoittuneitten sijaan asetettaviksi. Sorea on suonten vaimo, sorealla kehrinpuulla, Suonetar sorea vaimo, vaskisella värttänällä, soma suonten kehreäjä, rautaisella rattahalla. Mutta tätä vastaava niukahduslangan kehrääminen on Neitsyt Maarialle ominaisia tehtäviä. Välistä häntä lukoillaan kehrää- mään yhtäläisellä: Kultaisella kehrepuulla, vaskisella värttinällä. Samoin kuin Suonetar on suoni sanasta runollisesti johdettu, on sen rinnalle kalvo ja liha sanoista muodostettu Kalvolar ja Lihaiar: Suonetar sorea neito Kalvotar sorea neito — kävelee soluttelevi kalvokimppu kainalossa, suonikimppu kainalossa. Lihatar ■ — — lihakimppu ^ — . Tähän verrattakoon Neitsyt Maarian ilmestyminen: Suonisykkyrä syhssä, luita luikare käessä, kalvokääry kainalossa, lihalimpare piossa. Kivutar eli Vammat ar sekä Suonetar. Lihatar ja Kalvotar edustavat siis ainoastaan eri puolia saman pyhän Neitsyen toi- minnassa. ^ Joskus päinvastoin: »ei ole», kuten Kalevalassa. 232 Suomalaisten runojen uskonto. Näihin liittyy vielä Sancrralar eli Salralar. A. Sanervatar saunapiika, B. Salvatar saunavaimo, oletkos löylyssä asuja, tule saunahan saloa, piilten piikahuonehessa? tuo vastat varjossasi, Luo löyly, lähetä lämmin! tule saunahan saloa! Edellisen, venäjänkarjalaisen näytteen jatkossa pyydetään Neitsyt Maariaa tuomaan vasta tullessaan, kuten jälkimäisessä suomenkarjalaisessa toisinnossa Salvatarta. Tämän mainesana »saunavaimo» annetaan nimenomaan Maariallekin: Sinä paras saunavaimo, tule tänne, tarvitahan! Salvalar muodon osoittaa runomitta typistyneeksi. Vähim- mällä korjauksella se olisi luettava Salevafar. Siitä on Sanervatar voinut muodostua samalla tavoin kuin Kalevan eli Kalervan pojasta on vääntynyt Kanervan poika äänteellisesti läheisen kanerva sanan mukaan. Sanan saleva Lönnrot kääntää ruotsalaisilla »smärt, nätt» ja asettaa sen merkitysvastineeksi suomalaisen siikea^. Se siis vastaa pyhän Neitsyen ja häntä tarkoittavan Suonettaren määreitä: »kaunis, soma, sorea» ja on Salevatar samalla tavoin laatusanasta nimeksi muodostettu kuin Hijvöiär Maarian mainesanasta »hyvä». Neitsyt Maarian sijaisia voimme vielä löytää niiden olopai- koista päättäen. Vaikea ei ole arvata, että häntä tarkoittaa pijhä piika iuivahincn ja Toivolan Uhon rinnalla mainittu T aivokin emänlä. Ottamalla laivaalle kertosanaksi pilvi on saatu seuraavat Maa- riaa tai Maarioita tarkoittavat säkeistöt: A. Tyttö taivahan miniä, C. Itke taivahan isälle, piika pilven äärehinen. valittele valtiaalle, B. Etsi maitosi Manalta — taivahan Navattarille, Kateilta- — - — velhoilta- — pilven piimät^ttärille! taivahan Navattarelta, Saisit suonet soutamahan, pilvein Äärettäreltä! maitopurot juoksemahan. Pilven ääreliiseslä on, niinkuin näemme, muodostettu perso- nallinen Äärelär. Samoin Taivaannavatar saa selityksensä säkeistä: Piika istui pilven päällä, neito taivahan navalla. Myös taivaasta ja pilvistä alas tulevana esiintyy neito, joka on Maarian esinein ja tunnuksin kuvattu: A. Piika pilvistä putosi, B. Tule neitsyt taivahasta, vaimon taimi taivahasta, piika pilvistä piroa! — suonisäkkinen selässä. Sata on sarvea otsassa, kalvokontti kainalossa. tuhat rinnoilla niseä. ^ Tästä sauHsta lienee jotidetlava sukeajaa eli Luojaa int'ri<.itsevä (?) Sukeus: »Oisi Luojalla (? laajalla) luvattu, Sukeukselta suvaillii. Tapiolla toivolellu, saalis suuri saadakseni.» Neitsyt Maaria. 233 Multa tavallismimiii on yksin pih'i aNiiksi saapuvan nenjon olopaikkana. joka liäneti kerallaan liikkuu ja lähenee: Mikäs kaukoa tulevi? Lapsi piian kätkyessä. ^ — Pilvi kctukoa tulevi. Sarvi lapsen kukkasena. — Mikäs pilven patsalialla? Sulka sarven sisällä. Piika Mikäs — - — Mitäs sillä Sulkasella? Kätkyt piian syli.ssä. — Pyyhin nää pyhät kipunat. Kuten Franssila on huomauttanut, ei tämäkään lapsineen pilvessä ilmaantuva piika voi olla muu kuin Neitsyt Maaria. Ai\an selvä on asianlaita silloin, kun jiojau sarvessa on »Vapah- tajan veri punainen»). Milloin taas neitsvt tulee ilman lasta itse pitäen kädessään sarvea, on tässä »Maarian makea maito»; maini- taanpa samalla nimenomaan Neitsyt Maaria pilvenpäällisenä: Mikä tuolla tuh^vi? Sarvi Maarian kädessä. Pilvi- — • — Mikä ^ — • — Mitä Maarian sarvessa? Neitsyt Maaria pilven päällä. — Maarian makea maito. Pilven eli kaaren päällä istuva neiti voidaan kuvata ilman voidesarveakin suorastaan maitoa vuodattavana samoin kuin Maa- ria Voiteenluvuissa: likko ruski, taivas paukkui, Isketti iästä pilven. — maa pyhä vapisi kaikki, Neiti isti.i päällä pilven, vennä vennyi Luojan pilvet, kapo kaaren kannikalla. • — tulla taivonen särähti. Maito — — \ oilrliiksi. SekJi kaukaa kulkevaan pilveen että pilvellii ajavaan pidcaan on toisinaaji liittynyt Laukaa fulcva nainen: A. Pilvi kaukaa kulkee, B. Piika pilvellä ajavi — Ämmä kaukaa tulee. vaimo kaukana jälestä. Tavallisesti kuitenkin kaukaa tuleva neitsyt tai kaukainen akka ilman mitään pilveä ilmaantuu jiiiin ja hyyn taikka voiteitten tuojana. Voidesarvissaan on hänellä välistä loitsusanojakin: Akka knuk(unen ajavi, sarvet on sanoja täynnä, etähä[in<'n] ennättävi — sanat täynnä lausehia, sata sarvea selässä — lausehet lukuja täynnä. Etäältä matkustavan neidon kuvitellaan joskus maata tai vettä pitkin kulkevan: Neiti kaukoa tulevi, tahi jos tulet merta myöten, etähiltä ennättävi. soutelet simaisin airoin. Jos sinä tulet maata myöten simapursin puuhaelet, hiihtäen lipein suksin; soua nyt luut kivuttomiksi! Mutia nämä kulkuneuvot tavataan myös Neitsyt Maarialle ehdoi- tettuina: 234 Suomalaisten runojen uskonto. A. Kuin sa tullet maata myöten, B. Souapas simaisin airoin, hiihtänet lipein suksin, simapursin puuhaele • — kuin sa tullet merta myöten, soua luun lomia myöten — soutanet punaisin pursin, suonien neniä myöten! Että kaukaa tulija on Neitsyt Maaria, on joskus nimenomaan mainittu: Mikäs kaukoa tulevi? Neitsyt Maaria matavi. Epäilemätöntä siis on, että kaukaa näkyvällä pilvellä ajava nainen ja pelkästään kaukaa tuleva vaimo tai neiti edustavat samaa henkilöä, Neitsyt Maariaa. Kysymys on vain siitä, onko jälkimäinen mielikuva syntynyt typistymällä edellisestä vai rin- nakkaisesti muodostunut. Itsenäisen muodostuksen puolesta puhu- vat semmoiset länsisuomalaiset muodot kuin: A. Yksi vaimo tuli tuolta B. Ämmä tulee tuolta noin kaukaa. niin kaukaa. Sitä vahvistaa myös seuraava näyte Suomen etelä-Karjalasta: Akka tuoalta tulevi, kolmen taivahan takoa, etähältä ennättävi, Etäisyyden ilmoitukseen liittynyt osoitus iiioalla tavataan toisinaan ainoana paikallisena määreenä. Silloinkin voi naisen mainesanoista, esineistä tai toiminnoista päättää sen olevan Maarian sijaisen: A. Olipa piika pikkarainen,- B. Akka tuo[a]lta tulevi, [oli] tuoalta tuleva, liinalakki liuhottavi, vaimo vaaksan korkeus. vakka suonia sylissä. Jälkimäistä näytettä miltei sananmukaisesti vastaa toinen saman Niukahdusluvun kappale: Neitsyt Maaria emonen liinalakki päälaella, tulla tuhuttelevi — suonivakkanen sylissä. Vanhassa vermlantilaisessa kirjaanpanossa nimenomaan Neiisyl Maaria: Oli tuoalta tuleva, yläisestä taivosesta. Tuoalta merkitsee »toisesta maailmasta», samoin kuin tuolia maalia säkeistössä: Tule impi tuolta maalta, neiti pilvestä pirahal Kaukaa tuleva impi esitetään toisinaan samalla ilmasta saapuvana: Impi ilmasta tulevi, neiti kaukoa näkyvi. Niinkuin Neitsyt Maarialla voi nimettömällä ilman viertä astuvalla immellä olla »suonisommclo kädessä». Vielä selvemmin Maariaa muistuttava on seuraava ilman hjlön kuvaus: Neitsyt Maaria. '73b Lyhykäinen ilman tytti, ilman viertä viiletteie maatajalkainen matala, yli kuun, alatse päivän astu taivosen napoja, sata sarvea otsassa! Että harvinainen nimenmuodostus llmalar niinikään tarkoit- taa taivaallista Neitsyttä, osoittaa siihen liittyvä Maarian ikä- määräys: Ilmatar ihana, impi,, _ joka vanhin vaimpksista. Ilman tytön olemme sitä paitsi tavanneet pyhän Katrinan mainesanana (s. 197). Ilman neitona eli Tuonen neitinä esitetty iiiulyUö^ kuvataan Maarialle tunnuksellisin esinein ja toiminnoin: A. Ututyttö, ilman neito, laai mulle utuhamonen, takoja utuisen neulan! vanu mulle vaskivaippa, B. Ututytti, neiti Tuonen, — jonka alla yötä öisin! Metsänluvuissa toimii »ututyttö, terhen neilo eli neilo terho», jonka kertona voi olla »Luonnotar tytär Tapion», utujen seulojana. Udun antajana rukoillaan myös Neitsyt Maariaa muutamassa Pak- kasenluvussa: Tuo tänne utuinen pilvi - — ut[u]a soille, ut[u]a maille; lämmin sarka läikäytä, u'uss' on hyvä eleä! Erikseen ututytöstä tavataan terhenneiti Maariaa tarkoittavan »kiputytön» kertosanana. Utujen seuloja Terheiär^ eli Terhotar esiintyy vielä Pistoksen- luvussa: Terhetär terävä neiti, piillä pistäessä! - — seulo seulalla utuja Terhetär terävä neiti, nenässä utuisen niemen, tules nuolias noppomahan, päässä saaren terhenisen pilliäsi poimomahan poltteita pannessasi, ihosta imehniraukan! Tähän on verrattava Neitsyt Maarian rukoileminen: Tule tulen utuna, hopeaiset hohtimesi, alennate autereina, joilla nouat noian nuolet - tuo kultapihtimesi, ihosta alastomastal Tuoalta tuleva neito mainitaan joskus lähenevän eteläi- seltä ilmansuunnalta; nimikään Neitsyt Maaria, jonka edellä olemme nähneet saapuvan »lämpimästä maasta». A. Tule neito tuoalta, B, Neitsyt Maaria emonen etelästä päivän alta! etelästä tuli liehutteli. ^ Lönnrotin siitä muodostama on Vutar (VK 42: 337). ^ Uudessa Kalevalassa (19: 137) on sillä muoto Terhenetär.. 236 Suomalaisten runojen uskonto. Etelän käsitteestä on muodostunut nimitys Eielätär, jota (lynan- der mainitsee rukoillun seuraavin sanoin Etelätär neiti nuori, lomatusten lonkauta, iätä iästä pilvi, sa'a mettä taivosesta, nosta lonkka luotehesta, sima pilvistä pirota syrjin yhtehen syseä, teoksille tehtäville! Yleisesti esiintyy Etelätär eli SiiueJar vienanpuolisissa Karjan- luvuissa ja Maidonsanoissa: A. Suvetar hyvä emäntä, F. Kaivo kultainen kuvoa työnnä lehmäni leholle! kahen puolen kartanosta. B. Nouse karja katsomahani kusta karja vettä joisi! ■ — C. Kyllin -syötä, kyllin juota, Anna uhkuvat ntaret kyllin kylläisnä elätä, hettehistä heiluvista, yöt sui suka käessä, mairehista maaemistä! päivät vihko kainalossa! G. Heilutteles helmojasi D. Suvetar valio vaimo! — veneheksi vuotajaksi — Käy sie läävä läänimässä! turpehista tuorehista! E. Suvetar valio vaimo, H. Suvetar hyvä emäntä, Etelätär luonnon eukko, neiti pilven lähimmäinen, — suka kultainen kuvoa! maitoammehet avoa! Kuka Suvetar eli Etelätär on, voimme arvata, paitsi siitä, että tätä nimitetään vuoroin neidoksi, vuoroin vaimoksi, myös mainesanoista hijvä ja valiu, sekä lisänimistä luonnon eukko ja pil- ven neiti. Täysin vastaavissa toimissa tapaamme Neitsyt Maarian: A. Sa'a mettä taivosesta, sekä syötä jotta juota! Sa'a mettä latvalleni! D. Heruttele, tuorustele B. Tule tänne, tarvitahan, moihuvasta maaemästä, katsomahan karjoani! turpehesta tuorehesta, G. Yöt seiso suka käessä, herasesta hettehestä! päivät vihko kainalossa, E. Maitoarkkunen avoa! Niinikään Neitsvt Maarian asemella ilmaantuu Suomen Karja- lassa Etelätär, ilman impi puitten kylväjänä, samoin suvityliö kylyn lämmittäjänji ja incdcii tuojana. Samaa tarkoittanee Tulensynnyssä taivaista tulta hoit('le\-a Lesän eli kesyen Ujllö. Etelän ohella rnat välistä toisetkin ilinaiisuunnat ('dust<'ttuina. Savolaisessa Tu]r]ilii\ ussa tavataan Maarian sijalla hyism kelkan vetäjänä: , Iän tyttr», lännen neito, eteliin cniäntävaimo. Uudemmassa Uirjaanjianossa on näiden säkeitten välissä vieUi: »Pcdijolan pojan kosnna.» Eriksensä csiintyxät Nicnanpuoiisissa Kaijanluvuissa pohja ja länsi suven kertosanoina: Neitsyt Maaria. 237 A. Pohjan veitikka verevä, B. Suvetar hyvä emäntä, suven suoria kananen, länsi läävä [n] pohjimmainen, sie olet kaunis karjapiika, lääväpiika pikkarainen,^ karjapiika pikkuruinen, tules luota katsomahan! olet maan onnessa olija, C. Suvetar hyvä emäntä, pientaressa pieluksilla! lännen läävän pohjamainen, Ponnistates polvillesi, Etelätär neiti nuori, kykeneppäs kyynäspäilles, jok' oli .karjan katsojana, käsin kääri vaattehesi, viitsijä emännän viljan, hienot helmat bemmuttele! yöt seisoi suka käessä. Näihin kappaleihin verrattava on Maarian kiiruhdutlamiiien käärimään kokoon hameensa helmat ynnii tälh »])ikkaraiselle karjapiialle» osoitettu pyyntö »karja katsomahan, viitsimähän emän- nän vilja.»- Ilä sanasta johtunut Itäjiiär mainitaan joskus Suomen pohjois- Karjalassa puitten kylväjänä, samoin kuin Etelätär, jopa yhtäläi- sin mainesanoin ilman impi eli äiii. Toinen muoto Jdäiär esiintyy Vienan läänissä Suvettaien eli Etelättären sijalla sekä karjan hoitajana (4tä maidon antajana ynnä yhtäläisin mainesanoin In/rti cmänlä, luonnon Ijillii ja pilven nrilo. A. lätär hyvä emäntä, B. lätär hyvä emäntä, Luotehetar luonnon tyttö, neiti pilven luotehikas neiti pilven päällimäincn, " [I . luotehinen], käy yöt suka käessä! maitoammehet avaos! Pilven yhteyteen asettaa Idättären vielä seuraava lehmän poi- kimisen jälkeen luettu rukous: lätär hyvä emäntä, laske päälle lainehien, — iätä iästä pilvi. suonet solmuista keritä! Idättärin kertosanana käytetty Liiolehelav ilmaantuu myös erikseen vienanpuolisessa Aarteenluvussa: Luotehetar luonnon tyttö, anna mulle avaimia, mannun eukon palkkalainen, lainoa läpäksimiä, jok' oot vuoren vartijana, jolla aartehet avoan! rahapurnun paimenena, En kuluta kultiasi. Neitsyt Maaiian nimittäminen ilmansuuntien mukaan on ilmei- sesti johtunut neidon kera kaukaa tulevan pilven ilmestymisestä eri tahoilta: ^ Vrt. myös: »Läävän akka, lämmin (< lännen?) akka, sie viisas vihanta akka» ja »Läävätär on hyvä emäntä, tallin pampar (sei. miekankantaja) on parempi». - S. 218 — 9. Vrt. vielä »Ihanainen viljan muori, ehyt Maaria emonen», ja »Viljan tytti, viljan neiti, viljan antaja vihanta, anna vilja puuttnmaton!» 238 Suomalaisten runojen uskonto. A. Mikä tuolla kuumoittavi? C. läss' on punainen pilvi, Itä tuolla kuumoittavi. toinen pilvi luotehessa. Mikä tuolla iässä? D. Pilvi nousi pohjasesta, Pilvi tuolla iässä, kaari kasvoi pilven päälle, B. Mikä länn€>ssä näky vi? piika istui kaaren päällä. Pyhälle Neitsyelle yksinomaan kuuluvia nimityksiä ovat Etelä- tär eli Suvetar ynnä Idätär. Pohjoisen ja lännen edustajilla, kuten saamme nähdä, on myös pahan olennon merkitys. Yläilmoissa kuun kehää ja päivän päärmettä myöten astelevan Neitsyt Maarian nimityksiä on vielä Päivälär ja Kuuiar. Ganan- derin julkaisemassa katkelmassa, jonka alussa esitetään Kave ja lopussa Jeesus kuun ja päivän päästäjänä, kerrotaan myös päivän pojan päästöstä Päiväiiären avulla: Pääsi ennen päivän poika Päivättären päästäessä. Tässä on ilmeinen viittaus Kristusta tarkoittavan Pätöisen pojan runoon, jonka Kave-äiti eli Maaria kuolemasta pelastaa. Eräässä toisinnossa tavataan Päivölän pitojen isännäksi siirretty päi- vän poika määreellä pätevä. Sama pälevä päivän poika esiintyy muu- tamasti Tulensynnyssä nuotan tarpojana ja tulikalan viiltäjänä. Yhtäläinen mainesanojen yhdistys esiintyy rukouksessa: Päivätär pätevä neiti, tule päästöt päästämähän! Että Päivätär ja päivän poiha tarkoittavat Maariaa ja hänen poikaansa, vahvistaa nimenomaan Neitsyt Maarialle osoitettu pyyntö: »Kuin oman poikasi päästit ja pelastit, niin tämä ristikansa päästä ja pelasta!» Suomen Karjalassa tunnetaan loitsu Tuohen jäljelle, kun virsu on jalkaa lyöttänyt. Tavallisesti siinä kuvataan tuohen syntyneen pyhän Neitsyen liinasta: Neitsyt Maaria emonen, kääri käpyliinallahan, rakas äiti armollinen silkkinauhalla sitaisi; läksi teitä kulkemahan, siitä syntyi tuohen synty, maata mittaelemahan; tuohelle sileä silpa löysi puun alastomaksi, Neitsyt Maarian hiestä. Mutta yhdessä toisinnossa, jossa Tuohensynnyn edellä itse koivun synty kuvataan, mainitaan Maarian asemella Päivätär. Mist' on tehty tuohen julmu? tempas liinan kuijun varren. Oli liina Päivättäien, tuon kääri ympäri. Niinikään Maariaa tarkoittavan Kivuttaren rinnalle on toisi- naan asetettu päivän h/lär: Kattila Kivuttardla, pata päivän tyttärellä. Kivuttaren kintaatkiu ovat välistä joutuneet Päivättärelle: Neitsyt Maaria. 239 Vuota, vuota Hiien poika, Päivättären kintaita, kun ma saisin kuun kapeita, jolla syöjiä syseän! Vielä on huomattava kipujen manaus: Kivuttaren kintaisihin, Pääjättären pään alle, Vaivittaren vuotehesen, Että Pääjäiär^ on tässä väännös Päivättärestä, osoittaa Kivenluvun säe: »Päivättären päänalainen». Päivättären tavallisena kertosanana on Kuutar. Niitä yhtaikaa rukoillaan parissa Ampiaisenluvussa: A. Kätke Kuutar poikiasi, B. Kiellä Kuutar lapsiasi, Päivätär pereitäsil Päivätär perehiäsi! Tämä rukous saa selityksensä siitä läheisestä suhteesta, jossa mehi- läinen keskiaikaisessa käsityksessä oli pyhään Neitsyeeseen. Neitsyt Maarian legenda voisi myös selittää Päivättären ja Kuuttaren kehräämis- ja kutomistaidon. Yleinen on vienanpuoli- sissa häärunoissa vertaus: Se on Kuuttaren kutoma, Päivättären kehreämä.'' Suomenkarjalaisessa Lapsenitkun-asetuksessa esitetään Kuutar eli Päivätär kutovana ja kehräävänä ja rukoillaan niiltä yhtäläistä suojavaatetta kuten yleensä Maarialta: Kuulin Kuuttaren kutovan, huolita hopeapäitä, Päivittären kehreävän. jonka alla yöt makaisin, Kuo mulle kultahursti, päivät päältä tappelisin! Sama kuvaus tavataan Suomen pohjois-Karjalassa kertoma- runon alkuna; sitä seuraa pyhimyksille ominainen kullan ja hopean antaminen: Kuulin Kuuttaren kutovan, hopeaisesta lavasta. — Päivättären kehreävän Antoi Kuutar kultiansa, kultaisesta kuontalosta, • Päivätär hopeitansa. Vielä kuvataan Kuutar eli Päivätär kultiaan ja hopeitaan kai- paavana ja niiden vuoksi kyyneliä vuodattavana suomenkarjalai- sessa Tuomensynnyssä: Kuutar itki kultiahan, kaunihilta kasvoiltansa Päivätär hopehiahan. riveälle rinnallensa. Vierähti vesipisara tuosta vierähti norohon; kaunihille kasvoillensa, tuosta kasvoi kaunis tuomi. 1^ Tämä ou voinut edelleen muuntua Paajatiareksi Ähkynluvussa: »Vyö- lappu joentakaisen, Paajattaren paian helma, Syöjättären kulkuntorvi»; jollei tätä ole pidettävä Maajatiaren väännöksenä. 2 Kalevalassa (UK 24: 83—4) lisätään: »Otavattaren osaama, Tähettären täyttelemä». Tämä säepari on kuitenkin Lönnrotin muodostama. 240 Suomalaisten runojen uskonto. Inkerissä taas tapaamme Kuuttaren ja Päivättärcn kudonnan itkun ja kyyneltenvierinnän edellä: Kulki Kuuttaren mäelle, hopeaista helkyttävi. Päivättären tanhualle; Taittui yksi kultalanka, kuutarmon tytär kutovi, helkähti hopealanka, päivän tyttö helkyttävi, neito täytyi itkemähän, kultakangasta kutovi, (Seuraa Kyyneltenvierintä.) Kudonnan ja itkun toistensa yhteydessä kohtaamme myös länsisuomalaisessa Neljän neidon runossa, jossa kolme neitsyttä kutoo kangasta, mutta neljäs istuu ja itkee. Sen edellä käy kris- tillis-symbolinen ketjulaulu, joka selvästi osoittaa, että nämä neidot, samoinkuin kolmet, neljät Luonnottaret, tarkoittavat Maarioita. Neitsyt Maarian kyynelvirtoja kuvataan katolisessa hartauskirjal- lisuudessa. Jos siis Päivätär on Maarian nimitys, niin voi Gananderin tiedon, että Päivätär on suden kasvattaja, selittää Maarian toimin- nasta metsän emäntänä ja verrata »ilman tytön» kauniin Katrin esiin- tymiseen karhun synnyttäjänä. Paikannimi Päivölä Pätöisen pojan runossa tarkoittaa t a i- O vasta, kuten Päivölän pitojen kertosanat »Jumalisten juomin- git» sekä pelastamaan rientävän äidin uhkaus rikkoa »taivosen sara- nat» osoittavat. Samassa merkityksessä esiintyy Päivölän ohella Kuulola muutamassa Tulensynnyssä: Tuli tiihmalta putosi ^ — Päivölässä, Kuutolassa. Onpa poiat Päivölässä, Tukala tuletta olla. Paitsi Kuutarta voi Päivättären eli päivän tytön rinnalla esiin- tyä myös Otavalar. jota Ganander mainitsee pyydetyn avuksi var- kaita vastaan: Otavatar, päivän tyttö, omoani ottamahan, tule tänne, tarvitahan, kaonnutta kaitsemahan! Neitsyt Maarian nimityksiä Otavatar, Kuutar ja Päivätär voi verrata länsimaista alkuperää olevan vähävenäläisen laulun kuvauk- seen: »kirkas tähti, kultainen kuu, ihana aurinko, sinä pyhä Neitsyt». Näiden vertauskuvien käyttö perustuu siihen käsitykseen, että Ilmestyskirjan synnyttävä vaimo, jolla on aurinko verhona ja jal- kainsa alla kuu ja jonka päässä oli seppeleenä 12 tähteä, kuvasi Neitsyt Maariaa. Tämä käsitys on Maarian palvontaan läheisesti liittyvä; kristillisyyden alkuaikoina selitettiin mainittu kuvaus kris- tillistä kirkkoa tarkoittavaksi. Päivätärtä ja Kuutarta oi kuitenkaan joka paikassa tarvitse käsittää Neitsyt Maarian nimitykseksi. Ne voivat, samoinkuin paikannimet Päivätä eli Päivötä, Kantola ja Otavala Taivaanvalojen Neitsyt Maaria. 241 kosinnassa, muutamissa tapauksissa, kenties jossakin esitetyssä- kin, olla pelkästään runollisia muodostumia. Sitä paitsi saattaa lausetapa päivän poika eli päivän lapsi olla peräisin vanhemmalta kuin kristilliseltä ajalta, kuten edempänä saamme havaita. Taivas valoineen ja pilvineen ei kuitenkaan ole ainoa Neitsyt Maarian oliiipaikka. Hänen sijaisensa Suvettaren olemme nähneet i'-iri fi»i^ _i«»i>*i^* Kuva 'M. Neitsyt Maarian kuva UudfslakaupimKista. »maan onnessa» olijana. Maa erityisesti omistetaan Neitsyt Maari- alle vastakohtana Jumalan ilmalle: Kun liet tuulesta Jumalan — Kun liet maasta Maariaisen. Siitä syystä saattavat \älistä maanalainen ämmä tai maan tylli edustaa Maariaa: A. Lyhyt ämmä tylleröinen, B. Maan tytti, xManulan neiti, . maan alainen malleroinen — Pihan tytti, pellon neiti, lukevi tulen vihoja. istui ilman ikkunalla, 242 Suomalaisten runojen uskonto. ilman kaarella kajotti, ja kaulus kyniä täynnä, satapalto paita päällä kynät täynnä voitehia. Meisä-Maaria on jo ennen esitetty (s. 180). Myöskin meri voi olla .Maarian olinpaikkana, kuten olemme näh- neet (s. 218). Maariaa voi siis tarkoittaa nimetön merestä nouseva akka ja merieukko seuraavissa Tulen ja Lapsisaunan luvuissa. A. Nouse akkanen merestä B. Merieukko ensimäinen kolmen tyttären keralla vaimo valkea valittu, hammasniekka kirves vyöllä! tuo vitsat tullessasi! Maria nimen ja latinaisen mare, 'meri', sanan äänteellinen yhtäläisyys lienee osaltansa vaikuttanut keskiaikaiseen kansankäsi- tykseen. Toisinaan esitetään Neitsyt Maaria lähteen tai kaivon läheisyy- dessä istuvana: A. Istua tuhottelevi hyisen kaivon kainalossa, hyisen hettehen sivulla, B. Jäisten hetteitten tykönä. Jaakobin alkuevankelioissa kerrotaan Maarian mennessään vettä noutamaan kaivolta siellä saaneen ensimäisen ilmoituksen häntä tervehtivän äänen kautta. Enkelin ilmestyksen esitetään sitten tapahtuneen hänen kotiin tultuaan ja istuuduttuaan kehräämään. Maarian kuvannollisista nimityksistä tavallisimpia katolisessa sym- boliikassa on »elävän veden lähde». Maariaa nähtävästi tarkoittaa muutamissa länsisuomalaisissa Raudan- ja Tulensanojen toisinnoissa lähteestä nouseva nimetön neitsyt, jolla on vakkanen sylissä tai mainesanana »ylhä». A. Neitsyt nousi lähtehestä kolmannella päältä silitti, vaskivakkanen sylissä, B. Neitsyt nousi ylhä kolme tuokkosta vakkasessa, lähtehestä yhdellä hän haavan paransi, kullatun hopioissa toisella haavan puhdisti, neulallensa, nuolellensa. Itäsuomalaisissa loitsuissa toimii Neitsyt Maarian askareissa usein neitonen norosta. Raudansanoissa tätä pyydetään, samoin kuin yleisesti pyhää Neitsyttä, tuomaan turvetta tai sammalta verentulvan tukkeeksi. Tulensanoissa tämänkin viittaa vaaditaan katteeksi taikka kuvaillaan, kuinka hyytä tuova: Neitonen norosta nousi, Immetär märästä maasta. Muutamassa Pistoksenluvussa on samalla neidolla kädessä Maarian vakka: Neitonen norosta nousi. vakka vaskinen käessä, inimikkö märältä maalta, suka vaskinen vakassa, jolla on kassa kantapäillä, — jolla päätänsä sukivi. Neitsyt Maaria. '243 Voiteensanoissa tapaamme norosta nousseen neitosen nurmella nukkuvana tai herätettynä, pieluksillaan lääkeheinä tai otsassa voidesarvet, aivan kuin Neitsyt Maarialla: A. Nousipa neitonen orosta — B. Nouses neitonen norosta, painoi maata mättähälle; impi on nurmesta yletys, kasvo heinä pieluksilla, sata on sarvea otsassa, se on heinä kolmikanta. jotk' on täynnä voitehia! Itkevää Neitsyt Maariaa edustaa norolla kulkeva neitonen, jonka kyynelestä siunautuu koivu. ^ Seuraavaan kappaleeseen liit- tyy ennen mainittu Tuohensynty Päivättären liinasta. Neitonen norolla kulki, poloisille poskipäille, punaposki puolatteli, siit' aina alemma vieri — itkeä tihuttelevi, vaivaiselle mättähälle, herne silmästä putosi, tuosta koivu siunattihin. Gananderin tieto, että koivut ovat syntyneet norosta nousseen nei- tosen rintamaidosta, on yhdistettävä mielikuvaan Maarian mai- dosta, niinkuin myös myöhempi muistiinpano, jonka mukaan rauta on kolmen norosta nousseen neitsykäisen lypsämä. Useimmin norosta eli lähteestä nouseva neitonen ilmaantuu Neitsyt Maarian sijaisena Lemmenluvuissa. Samoin kuin Maariaa häntä rukoillaan: A. Nouse vettä antamahan, B. Tuo pjllo puhasta vettä! vettä Juortanin joesta, C. Tuo kuppi kuun alusta, A'että lemmen lähtehestä! kauha päivän kukkarosta! Muutamissa toisinnoissa pyydetään ensin Neitsyt Maariaa nou- semaan lemmen nostantaan ja sitten jatketaan: Nouse neitonen norosta, läpikorva lähtehestä, hienohelma hettehestä, nouse neittä naittamahan! Neitsyt Maariaa on vielä kuvailtu kosken haltiana, kuten Koskenhaltianluvuista olemme nähneet (s. 218). Veden ja erittäin kosken väki esiintyy eräässä Ryhtymätaudinloitsussa Neitsyt Maa- rian käskettävänä: Nosta nyt kosken korvallinen, tuopas nyi veestä väkeä! Maariaa itseänsä ilmeisesti tarkoittaa kosken korvallinen neiti tai akka seuraavissa rukouksissa:^ ^ Eräässä Lönnrotin muistiinpanossa näyttää siltä, kuin tämän neitosen nimenä olisi Pellervotar: »Itki ennen Pellervotar, nuori neitonen norolla». Mutta alkuaan hän on kirjoittanut: »Itki neitonen norolla»; korjaus on hänen oma- tekemänsä. 2 Verrattakoon myös päätään sukiva akka salmen korvallinen Gananderin esittämässä Läävämadonsvnnvssä. 244 Suomalaisten runojen uskonto. A. Neitsyt kosken kor\'allinen, ])uhkaise puraisiniella, [impi virran] vierellinen rauaksi venehen rinta, istuvi kihokivellä, kiven kylki sammaliksi! kiho[paaella] puhuvi, B. Kosken korvalla eläjä, [istuvi itähän rinnan, vaakahien varteija, luotehesen longottavi]. akka kuohujen asuja, hiipovi hivuksiansa, kourin kuohusi kokoa, . hapsiansa harjoavi. käsivarsin vaakahasi, [Kehreä utuinen lanka jottei parska parraspuille! utuisesta kuontalosta!] C. Kosken tyttö, virran neito, Veäppä lankoa veolle, otas kultainen kurikks, sinervätä lainehille eli vaskmen vasara, tullessa punasen purren, millä pieksät penkeriä, tervarinnan teuvotessa! millä aaltoja alennat Kivi on keskellä jokea, koskenlasku-aiakseni, väännä reikä ^'ääntiällä, \irran viiletyksekseni. Nämä vienanpuoliset loitsut tuntuvat myöhäisiltä kokoonpanoilta. Kihokivi muistuttaa Kipukiveä, josta myös joen keskellä oleva vääntiällä reiälliseksi puhkaistava kivi on johtunut. Kuohujen kokoamisessa kourin ja käsivarsin on jäljitetty Maarian vaatteen- helmojen kokoamista. Penkereitten pieksäminen kultaisella kuri- kalla on muunnos perkeleitten pieksämisestä Ukon kultaisella ku- rikalla. Välistä ^'erensulkusanoissa pyhän Neitsyen asemesta kutsutaan »impi virran viertehestä» mätästä tukkeeksi kantamaan. Myös karjanpaimeneksi, samoin kuin Neitsyt Maaria, pannaan joskus: Kosken tyttö, kuohu-neiti,^ kosken korvalla olija. Kuohunein ilmaantuu kerran muodossa Kuohutar, »korea neito», joka Neitsyt Maarian tavoin: Käyä käpä(^levi luuvihko kainalossa. Onpa siitä melastakin, jota Maarialta koskenlaskija rukoilee, muodostettu Mclular »mielivaimo». Tämä ei kuitenkaan esiinny koskenhaltijana, kuten Kalevalassa (UK 40: 71), jossa nimellä ou muoto Melaiar, vaan lemmenkaitsijana, samoin kuin Gananderin mainitsema Sukkamieli. A. Melutar mielivaimo B. Sukka mieli mielen kääntäjä, ota mieluisa melasi, mesilläs tuon mieli haudo, mesi keitä, mieli käännä!^ haudo mieli mielettömän! ■"• Nimeksi kiiran luiKMloslctt u Kuskciar »kuiuea iioiti» ei tarkoita Maariaa, vaan koskesta tarttunutta vesikaimaa: »Tule työsi tuntemahan, pahasi paran- tamahan!" ^ Ensin nn kirjoiteltu: kielelläsi, ja sitten nähtiivasti hi-ti niiin korjattu. Paholaiset ja pahat paikat. 24b Siikkamielen , sehttää Ganander synnyttäneen eripuraisuutta aviopuolisojen välillä, niin että mies piti mustia sukkia; häntä pyydettiin nurjat mielet sovittamaan. SiikkaDiirli, alkuperäisesti siukha (ruots. sjiihj mieli, 'mielisairaus', tuskin kuitenkaan tarvin- nee käsittää taudinhaltiaksi, joka omat pahansa parantaisi. »Sukka mieli mielen kääntäjä» voidaan lukea »sukkamieli-mielen kääntäjä» tai »sukkamielen kääntäjä», joka samoin kuin Melutar saattaa tar- koittaa lemmenasioissa alati avuksi kutsuttua Neitsyt Maariaa. Niiden lukuisten runokohtien lisäksi, joissa Neitsyt Maarian ominaisnimi esiintyy, todistavat hänen mainesanoistaan, toiminnois- taan, esineistään ja olinpaikoistaan muodostetut nimitykset, mikä valta-asema hänellä on ollut suomalaistenkin ajatus- ja timne- elämässä katolisella ajalla. Eivätkä tähän asti esitettyihin vielä läheskään rajoitu Maarian Jxux annolliset nimitykset runoissa. Hänen sijaisillaan kipnfyiöllä ja uluh/löllä olemme tavanneet kertosanan Tuonen neiio, joka itsekseenkin voi Neitsyt Maariaa edustaa. Mutta tätä ja tämänkaltaisia Maarian iiiuiil yksiä fajutaksemme on mei- dän ryhdyttävä tai'knstaniaan jtahajncrkilyksisiä nimiä runoissaniuu'. Paholaiset ja pahat paikat. Pyhimysten vastakohtana runoissa esiintyvät [)aholaiset, joi- den nimityksiä ei myöskään ole vähäinen joukko. Alkuperäisimmät pahat hen. Hnko miehissä mehua, Ukon poiassa urosta, Ukon poijissa urosta, Vankamoisessa varoa? ken kärsis käsin ruveta? Tosin voi Ukkoa tälNiinkin ajatella kristillisen Luojan nimityk- seksi, kuten säeparissa: Paholaiset ja pahat paikat. 249 Minä Ukon, Akan poika, vanhan Maarian nuorin poika. Mutta toiselta puolen eroittautuu loitsija Ukon poikana kristillisen Jumalan pojasta. Jos ei minussa miestä, onhan poiassa Jumalan. Ukon poiassa urosta, Samoin tunnettiin Skandinaaviassa Thor-jumala peikkojen ahdis- tajana sekä niiden suojelijana, joille oli annettu hänen nimensä tavallisen miehen- tai naisennimen eteen liitettynä (esim. Thor- Björn, Thor-Gerd). Ennen esitetyistä vainajainnimityksistä yS. 41 — 2) (Miimmät tavataan myös paholaisen merkityksessä. Runoissa esiintyvät palloina olentoina koljo sanan johdannaisista Koljiinii, Kiiljas ja Koljolaincn. A. Tuo Jeesus tulinen miekka — tuon jalat jäällä näkyvi, jolla paiskoan pahoa, jalan isku jaukahuvi. rumat henget ruhtaisisin, Kuljus poika pakkasella, jolla ma hurttia hosuisin, Kuljus pakkanen itsekin. Koljumin kovasti löisin! G. Leppä Lemmäksen tekemä, B. Läksi Kuljus kulkemahan, Pelkolaisen pebmittämä, Emon Valjus vaap|>umahan, Koljolaisen kasvattama. Viinn^ksimainitun Koljolaisen kertosana Pelkolainen on yhdis- tettävä virolaiseen pitämyspuun nimitykseen pelgepmi eli varjopuu ja venäjänkarjalaiseen »pelastajaa, puoltajaa» merkitsevään sanaan pelas, pelgahan, joille Setälä on löytänyt vastineen skandinaavia- Iäisestä fylgjd, »seuralainen, xarjohaltia». Pelkahan eli pelkohan tapaamme myös runoissa, Maatapano- rukouksessa: Anna maala maan lii\;ill;i. pybäji pelkähän luvalla maan luvalla, puun luvalla, t. pyhän pellon pelkahalla! Mciahisisla, joi ka lähinnä maan alla asuvat, Laestadius eroittaa manalaisel, »jotka ovat vielä syvempään helvettiin vajonneet». KeiJLisislu huomauttaa Ganander, että niitä uskotaan olevan sekä valkeita ja mustia, hyviä ja pahoja, vaikka muutamilla onkin se käsitys, että ne ovat välihenkiä, eivät enkeliä eivätkä perkeleitä. Keijusen toisintomuoto keiio eli keilolainen käytetään runoissa useimmiten jonkun paholaisnimen kertosanana. Ota Piru pistoksesi, Keitolainen keihäimesil Kiirko eli kurki, jonka jo Lencqvist tuntee yhdistyksessä paha hiivki, \o\ ilmankin tätä mainesanaa saada pahan merkityksen. 14. 384 — 17 250 Suomalaisten runojen uskonto. (Käärmeelle:) B. Herran henki, Kurjen kuono, A. Pure Kurko poikiasi! pahan hengen partakarva. Peijaisille sukua oleva peijakas tunnetaan, paitsi kiroussanana, myös runokielessä paholaisen nimityksenä. Nouse Peijakas pesästä, Hiisi hiilihuonehesta! Vainajaa kansankielessä merkitsevä sana, joka runoissa paho- laisena ilmaantuu, on vielä kallas. Ne Kallas pajahan kantoi. Hiisi hiilihuonehesen. Skandinaavilaisesta dverg, »kääpiö», johtuneet kiroussanat ver- kanen ja turkanen ovat ennen mainitut (s. 100). Jälkimäisestä tava- taan johdannainen iurkamoinen Puunsynnyssä. A. Turkanen tulen kipuna. B. Tuomi luona Turkamoisen, Edda-laulujen jättiläisen nimitykset ihiirs ja iroll, joissa pahojen olentojen syntyminen ukkosjumalan kuvitelluista vastustajista sel- västi ilmenee, ovat olleet suomalaisillekin runolaulajille hyvin tunnettuja. t(AiM<^, Edellinen tavataan sekä yhdistyksissä Ikiiurso ja Merilursas ^''* ' että itsenäisenä sanana muodoissa tursa, tursas ja turso. Esim. käärmeelle loitsitaan; Itse Tursa turpukohon, panijainen paisukohon! Jälkimäinen, jolla muinaisruotsissa on muoto iroll eli trull ja ^^'^ jättiläisen, kääpiön ynnä pahan naisen merkitys, on suomenkieleen kahdesti lainattu. Myöhempi irulti eli rulli, joksi nimitetään noi- danhenkeä, tavataan harvoin loitsuissa: Jumala varjelkoon trullia ja trullien ampumisia! Vanhempi muodostus turilas on, paitsi puhekielessä hyöntei- sen nimityksenä, runokielessä säilynyt sekä yhdistyksissä Väkituri- las ja Ikuturilas että eriksensä, jolloin sillä voi olla kertosanana Tursas. A. Musta mies Väkiturilas, C. Ikuinen Ikuturilas • — sepä kiikutti kiveä. päästi kuun — päivän — B. Ikäinen Ikuturilas, D. Tuli yksi mies Turilas, isä vanhan Väinämöisen. tuli Tursas paitulainen. Turilaan johdannainen on Puunsynnyssä pahana olentona esiintyvä Turilainen. Turilaisen tuuvittama. Karilaisen kasvattama. Turilaisen kertosanana käytetty Karilainen johtuu yli-ikäistä ihmistä, siis miltei vainajaa, merkitsevästä karilas sanasta, joka on germanilainen laina. ^ Tämä mainitaan usein, etenkin Voiteenluvussa pahan herhiläisen maasta kaivajana. ^ Oletetusta muodosta karilaz, jo.sta johtuu ruotsin kari,' mies'. Paholaiset ja pahat paikat . "251 Karilainen kaita poika Herhiläinen maasta nousi kaivoi maata kannallahan. Karilaisen kannan tiestä, varpahallahan vatusti. (Samoin sitten mehiläinen.) Hyvän mehiläisen esiin kaivaminen herhiläisen lisäksi tai sijalle on harvinaista ja poikkeavaa alkuperäisestä ajatuksesta, joka esi- tetään suorasanaisenakin tarinana. Pyytäessään Jumalalta maata paholainen sai vihdoin seipäänreiän alan, josta alkoi purkaa itikoita, kärpäsiä, paarmoja ynnä muita pahoja hyönteisiä; muutamissa toisinnoissa mainitaan myös ampiaiset, jopa mehiläiset. Estääkseen niitä maailmaa täyttämästä Jumala tai pyhä Pietari pisti tulisen kekäleen reikään tulpaksi, josta syystä ne pelkäävät savua ja alkavat hävitä Pietarin päivältä. Eräässä Ampiaisenluvussa mainitaan Karilaisen esiin kaivamina monikolliset kärpäsel ynnä muut »ilman linnut». Karilainen mies kavala Tuosta kärpäset sikisi, kaivoi maata kantapäällä. • — ilman linnut lentämähän. Tilapäisiä muunnoksia Karilaisesta ovat Arilainen, Karulai- nen (vrt. karu, »paholainen»), Karjalainen ja Karhalainen. Viimeksi- mainittu, johon ilmeisesti on vaikuttanut sana herhiläinen, tava- taan lappalaisen yhteydessä.^ Laskihen on Lapinmaalta hän on etsi Karhalaisen. Lappalainen laiha poika, Karhalainen kaita poika — Karilaisen käyttöä paholaisen nimityksenä valaisee myös Ähkyn manaaminen »Karilaisen kalliohon». Maata kaivavan Karilaisen asemella esiintyy kerran naispuoli- nen Karehelar. Karilaiseen yhdistettävä Iit nee myös (Hiiden) hirven kertosanana ilmaantuva Karin poika. Missä hirvi synnytelty. Karin poika kasvateltu? Vielä mainittakoon para haltiasta johdettava pahamerkityksisen Paratar säkeessä: »pajupuu on Parattaren», jollei tämä ole alkusoin- nun aiheuttama muunnos Pirutarta. Rahaparan myöhemmällä nimityksellä Piritys, joka johtuu latinalaisesta spirihis, 'henki', on alunpitäen ollut paha merkitys- vivahdus. Viimeksi on tarkastettava nimitys Ajatlara, jonka yhteyteen on asetettu myös sana hailara. Ajallaro tavataan Jusleniuksen sana- kirjassa pahaa noita-akkaa ja metsän peikkoa sekä Gananderin sanakirjan käsikirjoituksessa painajaista merkitsevänä. Vuoden 1758 raamatunkäännöksessä se kerran esiintyy vastaa- f^i/^-i to, j ^ Lappalaiseen on Väinämöisen ammunnassakin kerran liittynyt Karilainen: •>Lappalainen poika laiha, Karilainen poika kaita». 252 Snomalaisteii runojen uskonto. massa heprealaista sanaa, mikä toisissa paikoissa on suomennettu liekkiöksi: )>¥A pidä Ajattaroille uhrattaman». Ajattaran selittää Lencqvist olleen samanlaisen pahan metsän- haltian kuin lickkiön, mutta naispuolisen; se oli peloittava, nopea ja ihmisiä eksyttävä. Castren, joka on sille tekaissut normaalimuodon Ajalar, minkä johtaa sanasta ajaa, sanoo, ettei sitä hänen tietääkseen runoissa milloinkaan mainita. Myöhemmin on Setälä sen osoittanut länsisuomalaisessa Käär- meensynnyn säkeessä: Aattaran aidan vitsas. Runomitta edellyttää, että A atlaran alkuosa aai- on ollut kaksi- tavuinen ja luettava Ajailaran. Tämän sanan edelleen normali- soimista Castrenin tavoin: Ajalai\ Ajafiaren, ei kuit(;nkaan sovi aja- tella, koska länsi-Suomessa ei -iar päätteisiä nimiä tunneta. J. Mik- kola on Ajattaran johtanut liettualaisesta aiiivoras, 'painajainen, kratti. virvatuli'. Ajalldran eli aailaran muodoista o,vat mainitun sJikeen etelä- savolaiset toisintelut ilmeisiä kansanjohdannaisia: ,l//ah/isen, halta- ra[n], -1/olaisen, .aholaisen ja .Iholahen. Ailalaisen, jonka kerto- säkeen Syöjätär osoittaa naispuoliseksi käsitetyn, selittävät Lönn- rotin sanakirjan aaila. 'huono nainen', sekä sen johdannaisrt: aaikunainen ja Aaiiala. Pahan naisen merkitys on myös hattaran tuntemattoman Ajattaran sijalle saattanut: tässä tapauksessa on lopputavuun i-.n siiilyminen huomattava. Alkuosa Ajattaraa on Ajolaisen tallentama, jota muodostaessa on nähtävästi ajateltu ajavaa painajaista. Aholaisen tekee ymmäi-rettäväksi rinnakkais- säkeen paholainen, joka joskus on sen sijallekin tunkeutunut aidan vitsaksen omistajaksi. Aholaisesta vääntynyt on Aholahen, jonka kertosana Lemeiiilän on niinikään edempänä mainittavasta Lenmiet- tärestä, naispuolisesta Lemmosta, paikallistunut muunnos. Aholainen on edelleen Suomen Karjalassa edelläkäyvän Syö- jättären johdosta vaihdettu naispuoliseen Ahoilaren muotoon. Toi- sista suonicnkarjalaisista muunnoksista Ahkiainen muistuttaa mie- leen a h k i o l a; pääsäkeen Kyröläinen on voinut johtaa lappa- laisen ja hänen ahkionsa mieleen. Parissa toisinnossa tapaamme Ahlolaisen, jonka kehittymistä Aholaisen muodosta kertosanat Riio- lolainen ja Keilolainen ovat voineet edistää. Myöskin on ajatelta- vissa, että runoissa usein mainitun .1////? aidan sekaannuksesta Aholaisen aitaan jälkimäinen nimi on muniincMu ikääid> tai »Kyy- nönen (Kyinynen) kanasi» taikka (vrt. myös s. 38 M). A. Kytö(!) Kyliäs poikiasi, B. Kytke Kyyllö poikiasi, lappalainen lapsiasi! emä-Lempo lapsiasi! Kyyiiöläisen (!) Ganander mainitsee olevan maiojen eniuu ja käärmettä kuvattavan säkeellä: »Kyytöläisen eli Kyynäläisen kyntö- ruoska». Vanhassa käärmeenluvussa (Raudusta vuodelta 1687) on: K yty Iäinen kämpyläinen, Viholaisen veljenpoika. Samat paholaisen nimitykset esiintyvät toistensa kertosanoina Ganan- derin julkaisemassa Puunsynnyssä, jonka rinnalle vielä eräs toisinto asetettakoon. A. Kovin itki Kyiöläinen, B. Kovin itki Kyytöläinen, Viholainen vingutteli; mato musta juorotteli; kyynel juoksi Kyön silmästä. kyynel juoksi kyyn silmästä. Jälkimäinen lohikäärme esiintyy joskus vanhemmassa muo- dossa louhikäärme (kts. s. 39). Myös nniinaisklassillinen lohikäär- meen nimitys draco on ruotsinkielen välityksellä joutunut länsi- . suomalaiseen manaukseen: ^^^^^^ Vanhan Iraakin kainalohon. helvetin kaaren alle. ^Y-t>^.cKM.A^ Runoissa tavallisempi lohikäärmeen nimitys on lapakäänue eli [^.k^o^&^Aa^^ lapokäärme, s. o. käärme, jolla on lapaluut silpineen. ^t/cx^,'^'"''**^ A. Tuulimato merestä nousi, C. Tuos tänne tulinen käärme, Jii'^^' äitiA^ lapakäärme lainehesta. latokäärme lakkimahan! B. Tuulimato tujipuu.iinen 1). \'esikyyt ve'estä nosti, lapakäärme 9:stä lain. lapokäärmeen^ lainehesta. Tuulimadon ja lapakäärmeen väliin voi vielä ilmaantua Syöj(Här: A. Tuulimato maasta nousi, B. — — lainehesta. Syöjätär merestä nousi, Tuli suihki tutkaimesta, Lapakäärme lainehesta. pää paistoi auringolta. Syöjätär ja lapakäärme esiintyvät myös kahden toistensa kerto- sanoina: Syöjätär syvälle syntyi, lapakäärme lainehille. Tällöin on kuitenkin tavallisesti lapakäärmeen sijalla lapalielo, s. o. lapaliero. Erityisesti Vesikyynsyntyyn kuuluu säepari: Syöjätär merehen (myös: vesille, tai: syvähän) sylki, tapatieto lainehesen (1. lainehille). Joskus käy sylkemisen edellä kuvaus Syöjättären eli lapaliedon soutamisesta. ^ Tämän on I^önnrot Kalevalassa (UK 15: 580) runomitan vuoksi muunta- nut: lapohyyn on, jota on sitten väärin selitetty: lapoi kyyn. 258 Suomalaisten runojen uskonto. Souti Syöjätär vesiä, lapalieto lainehia tulikurkku turjutteli, punaisella purjehella. Mainitussa säeparissa, joka on Käärmeenluvuissa hyvin yleinen, ovat molemmat sanat monin tavoin vääntyneet. Lapaliefo on ymmärretty Lapin asukkaaksi: Lapin lieto ja tästä edelleen Lapiiar, siitä on muodostettu tekosana lapahidii tai laatusana lapoville (lai- neille) ynnä välimuotoa »lakeille laineille» edellyttävä tarullinen nimi Lakeiiar. Syvälle merelle sylkevästä Syöjäifäres'ä on saatu Syvälär, Syle- iär eli Sylkäys, lisäksi on siitä väännetty Syökäri, 'tullitarkastaja' (vrt. ruotsin sökare), sekä pyhimyksen nimi Sylvester. Syöjätär nimen johto on kuitenkin päivän selvä. Jo Ganander selittää sen kuuluneen ihmissyöjiin ja olleen julman ja suuren lihansyöjän. Syömisen käsitteen siihen yhdistää runokin: Kukkuipa ennen mun käkeni — Söipä Syöjätär käkeni. Mutta mitenkä on Syöjätär voinut saada kertosanakseen lapakäärmeen sekä sylkiessään vesille kuolan, josta manattava käärme syntyy, että itse merestä noustessaan? Nähtävästi on Syöjätärtä kuviteltu käärmeen emoksi, joka itsekin on käärmeen kaltainen. Itäsuomalaisten ja rajantakaisten satujen Syöjätär, joka on pahassa tarkoituksessa toimivan naisolennon yleisenä nimityksenä vastaten venäläisten satujen Jaga babadi, esitetään toisinaan ihmis- syöjänä käärmeen akkana ja maamona niiden merestä nousseitten monipäisten ihmissyöjäin käärmeitten, mitkä sadun sankari tappaa. Eräässä Pakkasenluvussa Syöjätär toimii pakkasen imettäjänä tavallisemman käärmeen sijalla. A. Syöjätär siun imetti B. Käärme pakkasen imetti nännillä nimettömillä, nännillä nisittömillä. utarilla päättömillä. utarilla uuttomilla. Parissa Pistoksenluvussa on Syöjätärtä selvästi kuvailtu käär- meeksi, A. Nousi Syöjätär merestä, B. Nousi Syöjätär merestä siir on suu keskellä päätä, läpi purren rautapohjan, kieli keskellä k'toa, läpi rautaisen venosen, se on syönyt sata ■ — sylin nuolet noutamahan. Lisäksi on huomattava Gananderin muistiinpanema loitsu, jossa Syöjättären sijalle on erehdyksestä tullut Synnylär. Sen minä mieheksi sanoisin — käärmettä käsin pii dis, joka kyytä kynsin lypsäis, syleilisi Synnytärtä. Paholaiset ja pahat paikat. 259 Toiselta puolen on emon käsitteestä helposti keliitlynyL inlti- millisen naisen kaltaisuus. Käärmeen synnyssä Syöjätär voi esiin- tyä, paitsi soutavana, myös jauhavana ja hiuksiansa harjaavana A. Syöjätär syvä emäntä B. Syöjätär valio vaimo jauhoi vaskista kiveä, hänpä päätänsä sukesi kuparista kuullatteli hapsiansa harjaeli, tuolla synkässä salossa. hivus vierähti vetelien. Näissä harvoissa tapauksissa lienee Syöjätär kuitenkin tullut tois- ten tilalle. Veneellä soutajana on oikeastaan edempänä esitettävä vesihiisi ja toisissa tapauksissa viittaavat mainesanat syvä {< hyvä?) cniäniä ja valio vainio henkilöön, joka ei ole paholainen. Ainoassa loitsussa, missä Syöjätärtä avuksi rukoillaan, vienanpuolisessa Kar- janluvussa, on hän Suvettaren sijainen. Syöjätär hyvä emäntä, kyllä ruuin ruokkikohoni Muilta lainattuja ovat Syöjättärelle omistetut vaatekappaleet ja koristeet muutamissa Käärmeenpuhutteluissa: A. Syöjähättärän^ keno^änpaulat. B. Syöjättären rintasolki. Edellistä vastaavat tavallisemmat »Keitolaisen kengänpaulat». Jäl- kimäinen on voinut muodostua käärmeen mainesanoista »kunin- kahan kultasolki» ja »nuoren miehen rintaruski», jotka tavataan Satakunnassa ja Etelä-Hämeessä, missä ei Syöjätärtä enempää kuin muutakaan -iar päätteistä nimeä tunneta.'^ Sitä vastoin oikealla paikallansa on Syöjätär yleisessä säkeessä Syöjällärcn sijänkäpijnen (keränen, munanen, myös syämen syrjä), joka alkuansa Kivenlukuun kuiduvana, niistä se on muihinkin loit- suihin levinnyt, perustuu käsitykseen pahan olennon kivenkovasta sydämestä. Erilaisia paholaisen nimityksiä on runoissa min runsaasti, että niiden luetteleminenkin kävisi pitkälliseksi. Useammin esiintyvistä on kuitenkin muutamia tarkastettava. Runoissa hyvin tavallinen on Lempo. Sana tunnetaan myös Suomen itärajan takaa, jopa vepsänkielestä. Sen alkuperää ei ole varmasti selville saatu. Castren johtaa Lemmon vähennys- muotona sanasta lempi, jota Lemmennostossa personallisena olen- tona puhutellaan: ^ Etelä- Pohjanmaan suomalaisalueelta Lappajärvellä. ^ Eikä muuallakaan länsimurteen alalla, lukuunottamatta paria kappaletta Laihialta etelä- Pohjanmaalta, joissa käsittämättömästä Syöjättärestä on tehty Syöttlläinen; »Syöttiläisen syötinpala». Tässä yhteydessä on vielä huomattava vienanpuolinen Käärmeenpuhuttelu: »Vyöttären vyön nahka, pahan hengen paian nauha», jossa Vyötär voi olla alkusoinnun vaikuttama väännös Syöjättärestä tavattavaa supistusmuotoa Syötär. 260 Suomalaisten runojen uskonto. Nouse Lempi liehumahan! — Hei Lempi, heräjä Lempi! Koska runoissamme lempeä toisinaan kuvaillaan hurjana, raivotilaa iu^^^ . lähentelevänä, pahan noidan ihmisessä herättämänä intohimona, niin on Castrenin mielestä alkuperäisestä lemmenjumalasta voinut helposti kehittyä paha jumaluusolento. Lönnrot sanakirjassaan yhdistää Lenjpo-sanan ruotsalaiseen slem, 'kehno'. Ganander on Lemmon määritellyt lentäväksi paholaiseksi. Ilmassa lentäväksi selittää myös Fellman Lempoa Suomen Lapissa kuvailtavan. Runoistamme päättäen sille näyttää olevan erikoi- sesti ominaista juuri lentäminen: A. Lähe Lempo lentämähän, B. kilpasiipi kiitämähän! kirjosiipi kiitämähän! C. sinisiipi kiitämähän! Samaan ominaisuuteen viittaa myös Lemmon lentimien, siipien ja sulankynän mainitseminen. Mainittu siivekkyys kuitenkin johtuu kristillisestä pahan enkelin mielikuvasta, joka joskus muutenkin loitsuissa tulee esille: Pois paha pakenemahan, kipusiipi kiitämähän! Saatana samoamahan, Leniämisen liittymisessä useimmiten Le/??po-sanaan voidaan myös alkusoinnun vaikutusta havaita, samoin kuin hiihiämisen ja edem- pänä mainittavan Hiiden rinnastamisessa. Lemmon lierilakki (s. 20) eli liekkilakki on niinikään saatu kris- tillisen kansanuskon paholaiselta, jonka punainen päähine on vuo- rostaan manalaisilta lainattu. Toisinaan mainitaan Lemmon poika vastakohtana emo- eli iso-Lemmolle: A. Poika Lemmon leikatahan C, Emälemmot leikatahan, polvilla oman emänsä. poikalemmot poltetahan. B. Ison Lemmon polven päällä. Lenu)ion vainio ja neiio ovat harvinaisia. Useammin esiintyy naispuolisena Lempona sen johdannainen Lemmes eli Lemmäs tai Lemmetär. Puunsynnyn säe: »Leppä Lemmon kasvattama eli luoma» on yleisimmin saanut muodon: »Leppä Lemmeksen tekemä.» Kertosäkeet, joissa haapa sanotaan Hiiden ja pihlaja Pirun teke- mäksi, todistavat, että Lemmeskin on pahaksi olennoksi käsi- tettävä. Lemmeksen sijalla tavataan tilapäisinä väännöksinä Lcnges, Lennys ja Lcnlus, joihin huikentelevaa naista merkitsevä lenka sekä leniämisen käsite ovat saattaneet vaikuttaa. Sekä puu että rauta ja kivi ku\aillaan olevan »Lcmmettären 1. Lemmättären liekuttama.» Pahasta alkunsa saanut kivi saa sitä- paitsi nimityksen »Lemmettären leivänkuori». Tämä Lemmosta Paholaiset ja pahat paikat. 261 johtuva Lemnielär oii tarkoin eroitottava ennen esitetystä Leinini- iär nimisestä metsän emännästä (s. 182). Säe: »Leppä Lemmeksen tekemä» saa välistä kerrokseen: A. Kanelian kasvattama. B. Kataja Kanelvaii luoma. Kanelia on ilmeisesti sama kuin Lanalia eli Lanalja ;rnots. kanalje). Kanelvan välityksellä ovat muodostuneet Pnnnsynnyn säkeet: C. Kanarvoisen kasvattama. D. Kangarvaisen kasvattama. Edellistä valaisee Kalervun pojan vääntyminen muutamassa toisin- nossa Kanervan pojaksi tutun kanerva sanan vaikutnksesta. .Jäl- Jvimäisellä on vastineensa Käärmeen- ja Ampiaisensynnyissä: A. Singerväisen synnyttämä, B. Sinervämin siittämä, Kangervaisen kasvattama. Kanervamin kasvattama. Verrattakoon käärmeen nimittämistä »Sinervä kanervan neiti», joka on muodostettu käärmeen väriä kuvailevasta säkeestä. »sinervä kanervan karxa». Nähtävästi ovat sinervä ja kanerva sanojen vai- kutuksesta syntyneet nuiodot Sinervämin eli Singerväisen ja Kaner- vamin eli Kangervaisen alkuperäisen Syöjättären ja s(mi olet ett a\;in kertosanan Kanelian sijalle. Muutamassa Ampiaisenluvun toisinnossa on Syöjättärellä ja , ^^^^^j^tJlJ /f sen keil (»sanalla niitä seuraavista lekosanoista johtuvat sijaiset: j^v^^-vv-^/ -c*. Synny Itäri syimyttitvi. Kasvallari kasvat ta vi. Vac^^^JiJi: ~- Mainittu Kanelia csiintyv Kääinii'enlu\ uissa \ielä lyheune- , ^_öX tyssä Kaneeli 1. Kaneli muodossa. A. Onkos kyy Kaneelin poika? i>, Jouhikyy Kanelin poika. Tämä Kanelin poika on kyy sanan äänteellisestä vaikutuksesta tila- päisest' muuntunui Kanelin pojaksi, mutta ta^allis(mmin on se vääntynyt kamelin pojaksi. A. O hykki kamelin poika! B. Kimeli kann^lin ]H)ika. Enimmäkseen vääntyneissä muodoissa esiintyvä paholaisen nimi- tys on myf»s Killat. Painajaisen sanoissa luetaan: Jauhan Kilkoa kivellä, Paaella pahoa miestä. Kiven synnyssä kuvaillaan kiven isäksi Kilkaa ja emoksi maata eli mantua". A. Kivi Kilja[n], Lemmen B. Kivi on Kilka, maan (< Lemmon) poika. munanen. C. Maa äitis, kivi nimes! Alkuperäiseksi oletettavasta säkeenmuodosta: »Kivi Kiljan, man- nun poika», on yhtäläistymisen kautta kehittynyt: »Kivi Kimman, Mamman eli Kimmo[n], Mammon poika»,^ ja siitä joko »Mimmon, 1 Vrt. nir.n ja miir.n vailitelua nimi.ssii Maniiotar ja jMaiiimotar eli Mamma- tar (s. 140) sekä Mauausluvuissa: »mannu 1. uiainma maasta noussut ■ — maahan — ». 262 Suomalaisten runojen uskonto. Mainmvn tai Kinuiian, Kamman eli Kimmon^ Kammon jtoika». Edellisestä sanasta loppu-M:n poisjäädessä on säe viimein saanut muodon: »Kivi Kimmo Kammon poika», ikäänkuin edellinen olisi kivenhaltian ja jälkimäinen sen isän nimi. ^ Joskus on kertosäkeeksi lisätty: »Kimmas hattaran (s. o. Kimma- haitaren) tekemä». j\Iyös tavataan »Kimmoitaren kiiskenruoto» ker- tona säkeelle »Mammollaren maanmunanen.» Kimmo sanasta on välistä johdettu paikannimikin. Hammas- madon jauhamista varten pyydetään »kivet Kimmolan mäeltä». Nähtävästi on tässä tarkoitettu Kipumäen kiveä, johon Kimmon pojaksi sanottu kivi on sekaantunut. Kivensynnyssä ilmaantuu vielä muita väännöksiä Kilka sanasta: A. Kivi Kikka mannun eukko. B. Kivi Kiikka Lemmon poika. Näihin on verrattava Ampiaiseni uku: Otappa Kikko kokkosesi, Hiien Lempo lintusesil Mahdollista on, että Kilka sanasta johtuu myös vermlantilais- ten Kivenlukujen alussa esiintyvä Killikki eli Kyllikki, jollei tämä ole pyhimyksen nimi (s. 200). Samoinkuin Kyllikkiä, pyydetään joskus kiven avaimia antamaan: »kivi Kiikki kaiman poika». Kilka ja Kyllikki saattaisivat olla toisiinsa yhtäläisessä suhteessa kuin Nyrkäs ja Nyyrikki (s. 189). Alkusoinnun vaikuttama väännös Kilka sanasta esiintynee Puunsynnyn säkeissä: Koivu Kolkon kasvattama, Kolkon latvasta vetämä. Mutta tässä voi olla myös sekamuoto sanoista Kilka ja Koljo. Frans- siiassa, mainitsee Ganander, tavataan lähellä toisiaan Koljonkivi ja Kiljonkivi sekä samoilla seuduin Koljonsuvanto ja Kiljonkan- gas. Kansa hänelle kertoi, että näitä kiviä olivat kilvassa heitelleet kaksi jättiläistä, nimeltä Koljo ja Kiljo. Jälkimäisen hän on ilmei- sesti muodostanut omannosta Kiljon, jonka oikea nimentö kuu- luisi Kilko, s. o. Kilka. Kilka sanasta tavataan myös vähennysmuoto Kilkainen. Kiru sinä Kilkainen, Paru sinä Palkainen! Kertosana Palkainen on Kilka sanaan mukautunut väännös Pan- naisesla (pannanalaisesta), joka vuorostaan on mainitun säeparin toisinnoissa synnyttänyt Kilkainen sanasta väännöksen Kinnaliainen. ^ Toista alkuperää on Kammon, s. o. Kalman, karsina Tulenluvussa. Onko riananderin verensulkijana mainitsema Homma Kimmoin kuningas ymmärret- tävä K ilkain kuningas, on vaikea piiättää, niin kauan kuin Homma sana on se- littämättä; Tästä sanasta johtunut Hommalainen ilmaanluu Tulensynnyssä: »Akka vanha Hommalainen of ti ropeiiella vieäksensä, kipunata vieäksensä Poh- jan pitkälle ptjrällf». Paholaiset ja pahat paikat. 263 Kidu siellä Kinnahainen, paru siellä Pannahainen! Pannaisesta runot tuntevat myös naispuolisen Pannas muodon. Leppä on Lemmeksen tekemä, paju on Pannaksen tekemä. Pannan yhteydessä tilapäisesti muodostettu on Sihiiular. Päästä pannasta pahasta, sitehestä Silmuttaren! Pannanpanijastakin paavista johdettu Paavilainen on uudemmalla ajalla saanut pahan merkityksen. Lemmon keihään nenästä, Paavilaisen painetista. Niinikään Ruomalainen tavataan Humalaisen eli ruman hengen merkityksessä. Käärme on: A. Ruomalaisen ruoskan siima. B. Ruman hengen ruoska. Paholaisen nimityksiin on lisäksi luettava Buiimo, joka on Kalevalasta tunnettu yhdistyksessä Rulimoraiia (UK 2: 182, 185). Alkuosa Ruiimo on yhdistettv lappalaisten helvetinnimitykseen Rut-aimo eii Rola-aimo. Lappalaisen sanan alkuosaa ruiu eli rola on taas verrattu suomalaiseen ruilo, johtaen molemmat skandi- naavilaisesta »paisetta» merkitsevästä sahasta ''muinaisisl. Ihrole, vrt. Ihrulinn, 'turvonnut'}: jälkimäinen osa aimo vastaa skandi- naavilaista heim, 'koti'. Sana ruilo voidaan kuitenkin myös selittää lyhennyksenä Tulto- laudifita, s. o. rutosti eli pikaisesti tappavasta taudista, jossa tapauk- sessa lappalaisten rutu voitaisiin siihen yhdistää vain verrattain myöhäisenä lainana suomesta. Toiselta puolen ruiu haltialle omis- tettu uhri, kokonaisena maahan kaivettu hevonen, viittaa skan- dinaavilaiseen vaikutukseen. Missään tapauksessa ei Ruiimo sanan jälkiosa -imo ole johdettavissa aimo sanan olemattomasta suomalai- sesta vastineesta. Näiden epäilysten johdosta olin kokonaan hyljännyt Ruiimon ja Rui-aimon vertailun ja tullut samaan päätökseen kuin K. A. Franssila Ison tammen tutkimuksessaan, joka nojautuen kertosanaan puu murska on Ruiimon yhdistänyt sanoihin ruijoa ja ruii »rikki- näinen olotila». Muutamassa Lönnrotin kirjaanpanossa on Rutimo- raita selitettynä: »vanha raita, rutio, laho». Mutta viimeksi kiintyi huomioni toiseen puun murskan rm- nalla tai ilmankin sitä esiintyvään Rutimoraidan kertosanaan paha tammi. A. Mistäs noita nuolet saapi? — pahan tammen taittumista. Oksista Rutimon raian. B. Oksista Rotimoraian, puun murskan murenemista, pahan tammen taittumoista. Myös tavallinen raita käsitetään runoissa pahaksi puuksi eikä ainoas- taan tammen yhteydessä, vaan siitä erikseenkin. 264 Suomalaisten runojen uskonto. A. Ei ole tammen kaatajoa B. Rutta (sei. kukka) raiasta eikä raian raatajoa, putosi, puun pahan hävittäjeä. papelo pahasta puusta. Raita niinmuodoin liittyy niihin puihin, joita pidettiin paholaisen luomina: Kaikki puut Jumalan luomat, pihlaja pirun tekemä, vaan paju on pahan tekemä, haapa Hiien h- — poika. Riiiitno- i'\\ Boiimoraiia tavataan usein muodoissa .Ridimon eli Rolimon vdila. Omantomuotojen alkuperäisemmyyttä tukee seuraava säepari, jossa sanat esiintyvät päinvastaisessa järjestyk- sessä ja toisistaan erillään: Paha paise pihlajahan, raitahan veri Rutimon. Saatamme epäröidä, kumpaan sanaan, raila vai veri, Ridimon kuuluvaksi luomme. Tämä nimi piilee näet parissa muussakin sana- yhdistyksessä. Toisessa Luiimonlinna, joka tavataan eräässä Kar- hunsynnyssä, on alkukerakkeen vaihdos tapahtunut alkusoinnun vaikutuksesta. Niinikään soinnullisista syistä on voinut muodos- tua muutamassa Vipusen manauksessa tavattava maan Raiimo.^ Ulos koira kulkuistani, maan Ratimo maksoistani! Viimeksi mainitussa yhdistyksessä, joka on verrattava sanon- taan maan paha, on Rotimo sanalla kieltämättä pahan merkitys. Sitä oi silloin saisikaan verrata Rutaimoon, vaan itse Rutu hal- tiaan. Lappalainen ja suomalainen sana voisivat toisistaan riippu- matta johtua saman skandinaavilaisen sanan eri muodoista. Huomattava vielä on, että omantomuoto Ruiimon tavataan kerran muodossa Ruiimcn. Ettei tämä ole aivan satunnainen, voi päättää sitä edellyttävästä laatusanantapaisesta muunnoksesta nai- nen. A. Siihen tuli rutinen raita. B. Hutaisi rutisen raian. Jos Ruhi on selitettävissä muinaisskandinaavilaisesta ihroie 'paise', niin Rutimon voisi verrata tämän johdannaiseen Ihrulinn 'paisunut'. Mutta Friis on Hota sanan johtanut toisesta skandinaa- vilaisosta sanasta droll, 'ruhtinas'; tämän muinaisskandinaavilainen muoto dröllinii oli drollin kenties solittiiisi suomalaisen Rutimen, joka siinä tapauksessa olisi uudempi uiuoto L:ormaanilaista laina- sanaa ruhtinas. Friis arvelee niiden ruhtinaiden eli maaherrain, jotka vanhempina aikoina kantoivat verot lappalaisilta, käyttäy- tyneen niin rosvomaisosti, että sana droii tuli lopulta merkitsemään itse paholaista. Luultavampaa kuilvukin on, jos mainittu selitys ^ Toisiiiloineen: tnaan ratio, ravia, ranio, rasia, ja osittain muista runoista iainaltuine sijaisineen: mann valio, käviä, venyjä, katala. Paholaiset ja pahat paikat. 265 pitää paikkansa, että, kuten yhdistys maan Raiimo osoittaa, Ruti- molla eli Rutimella tarkoitettiin tämän maailman ruhtinasta kris- tillisessä merkityksessä eli pääpaholaista. Runoissamme tavattavista pahoista olennoista on suuri ryhmä vielä esittämättä, nimittäin pahojen paikkojen asukkaat ja haltiat. Vainajain henkien, kuten olemme nähneet, on alkuansa ajateltu kunkin asuvan omassa haudassaan. Nämä »Tuonelan tuvat» käsi- tettiin muodostavan ikäänkuin kyläkunnan. Myöhemmin kuvail- tiin Tuonela eli Manala vainajain yhteisasunnoksi. Tämä viimein jakautui kahtia hyvien ja pahojen asumukseksi, eikä vain eri taloiksi, joilla oli kummallakin oma porttinsa ja joiden välillä oli katu, kuten Viron orjan virressä, vaan myös toisistaan kokonaan eristetyiksi paikoiksi joko vaakasuorassa (etelä' — pohjoinen) tai kohtisuorassa suunnassa (yläinen taivas ■ — alainen helvetti). Jälkimäisessä tapauk- sessa saatettiin kumpaakin paikkaa edelleen jakaa eri kerroksiin. Neitsyt Maarian etsintävirressä päivä ilmoittaa lapsen olevan Isän Jumalan sijoilla: Päällä taivosen kaheksan, ilmalla yheksännellä. Elinansurma-ruiiossa asetetaan viimainen taivas ja alimainen hel- vetti vastakkain. Näiden keskivälillä oli toisella puolen maanpäälli- nen elävien ilma, runojen ja saiujen Ilmola^ eli keski-ilmn, jota vastaa Eddatarujen Mihgtirhr ja myöhemmän skandinaavilaisen kansan- uskon Middelhjeni ynnä Mandhjeni, 'ihmiskoti', sekä toisella puo- len maanalainen vainajain odotuspaikka, n. s. »kiirastuli», jota vai- najain yhteisasumukseksi luultavasti jo pakanuuden aikana käsi- tetty Tuonela eli Manala katolisella ajalla lähinnä tuli merkitsemään. Pahan paikan käsitteen on suomalaisille vasta korkeampj uskonto mukanaan tuonut. Sen nykyisin tavallisin nimitys helvetti johtuu skandinaavilaisesta helviii, s. o. Helin eli Manalan rangaistus. Mutta -runoissa käytetään sen rinnalla yleisesti vanhempaa nimi- tvstä hiisi. Hiiden on E. A. Tunkelo yrittänyt yhdistää muinaisislantilai- ^ . . seen hidi (nykyisruotsin hide 1. ide), joka merkitsee karhun talvi- ■'^^"-^^■^^ ' "^ pesää. Virossa merkitsee hiis 1. hiid, hiie metsikköä ja etenkin /yvv^^c^ pyhänä pidettyä metsikköä. Myös Agricolan suomennoksissa tava- > « taan hiidet myöhemmän raamatunkäännöksen (pyhiä) »metsistöjä» ' Moc^''^-*'^ ja »korkeuksia» vastaavana. Eräässä haltiansa puhuttelussa loit- sija sanoo nostavansa nukkumasta: Pellon alle peitetyltä, hiien alle heitetyitä. ^ Tästä väännöksiä ovat Impola ja Ilpola, johon liittyy Ilpotar. 14. 381 — 18 266 Suomalaisten runojen uskonto. Hiisi tässä nähtävästi tarkoittaa asunnon läheisyydessä olevaa kal- mistoa. Tavallisesti kuitenkin runoissa hiisi sana liittyy myöhempään, skandinaavilaisperäiseen käsitykseen vuoresta vainajain olinpaik- kana. A. Huuan hiiestä apua, B. Ota hiiestä hevonen, vuoresta väkeä puutun, varsa vuoresta valitse, alta kallion alaisten. mustatukka tunturista! Jonkun kerran tavataan hiisi yhdistettynä metsää merkitsevään Tapioon: Hiien riihi lämpiävi, Tapion talo näkyvi. Metsästä hiiden kuitenkin eroittaa siihen liittyvä kammotta- vaisuuden maine: Korpi on käynehen urohon, hiisi metsä käymättömän, Siten on käsitettävä myös sanonta: mene hiiteen! jokd^ lienee alkuansa vastannut ruotsalaista: gä iiii skogs, 'mene metsään!' Pyhän ja kammottavan paikan merkityksestä kehittyi helposti pahan pai- kan käsite. Runoissa paikallisen hiiden tavallisin vastine, kuten mainittu, on helvetti. Paikallinen merkitys on hiisi sanalla mvös hiidenväen käsit- teessä, jota on käytetty sekä kirkonväen että metsänväen mer- kityksessä. Varsinais-Suomessa Pyhämaassa kerrotaan suntion jouluaamuna kirkkoon mennessään nähneen hiidenväkeä niin pitkän jonon, ettei kumpaakaan päätä näkynyt. Pohjois-Satakunnassa on uskottu, että hiidenväki on pientä päätöntä kansaa, joka kulkee metsissä omia polkujaan; niiden johtajalla on pää. Jos joku ihminen joutuu hiidenväen poluille, ei hän enää osaa kotiin, vaan »hurmaantuu» ja tulee aivan samaan paikkaan kävellessään. Hiidenväellä on pieniä kulkusia, joista kuulee, koska ne tulevat; silloin on paras heittäytyä maahan ja olla nukkuvinaan, sillä nukkuvalle ne eivät tee mitään pahaa. Toi- sen tiedon mukaan hiidenväet, jotka pitivät pieniä tiukuja kaulassa, olivat hyvin pikkuisia, ainoastaan peukalon kokoisia; mutta nenällä oli miltei heidän oma pituutensa. Vedenväkeäkin näkyy hiidenväki joskus edustavan. Uudella- maalla kuviteltiin hiidenkansan eli lintiikolola isien, joita mahtui yhdeksän yhteen ammeen pohjaan, tulevan ulos lähteestä. Hiidenväkeä sanotaan myös painajaisten olevan; niitä ei kärsi vedcnväki. Runoissa tavataan painajaisen kertosanana hiidenkuolia} ^ Siten on ynimärrettiivä uhkaus: »johon panen painajaisen, hiiret kuolihat kovat 1. hiien koiran kuoUen.* Paholaiset, ja pahat paikat. '267 Hiidenväkeä voitiin sanoa myös yksinkertaisesti ij^iisiTiSi, joiden uskottiin näkymättömässä muodossa hiipivän ihmisten seuroissa, samoin kuin vainajain henkien. Mutta Hiidet eivät esiinny ainoastaan kääpiöntapaisina kuten yleensä vainajat. Enimmäkseen hiidenkansa eli Hiidet rinnastetaan kuviteltujen entisajan eläjäin jäliiläisien kanssa. Becker mainitsee Hiisien asuvan paitsi vuorissa ja järvissä myös puitten alla. Kun näihin ukkonen löi, sanottiin ukkosjumalan Hiisiä ahdistavan; tari- noidaanpa joskus löydetyn hirmuisen jättiläisen kokoinen Hiisi ukkosen kuoliaaksi lyömänä. Onko personalliseksi käsitetyllä yksilöllisellä Hiidellä ollut hii- den- eli metsänhaltian merkitys, on harvojen ja epävarmojen todis- tuskappaleitten nojalla vaikea päättää. Agricolan tuntemista kar- jalaisten jumalista Hiisi »metsäläisistä soi voiton». Runoissa tava- taan personallinen Hiisi joskus Tapion kertosanana ja kuvaillaan sitä nimenomaan metsässä elävänä.^ A. Hiieir on hyvä emäntä, B. Hiisi hirveä metsässä, Tapiolla tarkka vaimo, minä Hiittä hirveämpi. Jälkimäisessä esimerkissä on Hiidellä ilmeisesti pahan metsän- haltian, metsähiiden merkitys. Hyväntahtoisesta metsänhaltiasta meisähiisi eroaa sekä ulkomuodoltaan että pukunsa puolesta. Edel- linen ilmestyi komeana sukeapartaisena miehenä suurin kauniin silmin ja puhtaissa vaatteissa, jälkimäinen rumana, parratonna, vinoin silmin, ilman silmäluomia ja repaleisena. Metsähiittä tavatakseen piti mennä muurahaiskeolle, mutta vaaran pohjoispuolella olevalle, eikä päivänpuoleiselle, kuten met- sänhaltiaa tavoitellessa. Taikka oli etsittävä muurahaiskeko, joka oli pohjoispuolelta nurmettunut. Jos kutsuttu metsähiisi ei itse ilmestynyt, niin tuli käärme, joka sanoi, oliko se kaukana ja milloin saapuisi. Myös niptsäpirtinhaltian vastakohtana esiintyy metsähiisi. Jos metsäsaunassa puut poltettiin loppuun eikä jätetty evästä, niin ryösti sen metsähiisi oikealta haltialta tullen sijalle haltiaksi, joka sitten oli niin häijy, ettei antanut rauhaa yövieraille. Metsähiisi kuitenkin meni pois, jos joku metsäpirtissä jälleen asui kolme yötä, pani maahan kaivettuun koloon pienen rahauhrin ja lähtiessään jätti leipäpalan ynnä puita; oikea haltia siitä näki, että oli tullut 1 Onko metsänpetojakin nimitetty hiisiksi, kuten Lencqvist väittää, so- pii epäillä. Tapion tyttärelle osoitetussa pyynnössä panna »hiidet hirsipuutiun», eli »otukset orrelle», on hiidet nähtävästi tullut alkuperäisemmän hirvet sanan sijaan. 268 Suomalaisten runojen uskonto. asukkaita, ja voi palata. Mutta jos metsähiisi oli tuomalla tuotu, niin se ei lähtenyt ajamatta metsän tai kallion väellä. Metsähiiden vnnä vuorihiiden ohella Gaiiander mainitsee vielä vesihiiden. Pahan vesihiiden kuvaillaan ulkomuodoltaan eroavan hyvästä vedenhaltiasta aivan samoin kuin metsähiiden metsän- haltiasta. Jos metsälammissa oli vesihiisi haltiana, eivät lammin jäälle asettuneet ajettavat peurat. Mutta jos lampeen kuljetti valtajoen koskesta haltian, niin Hiiden täytyi paeta ja tuli hal- tiaksi oikea vedenhaltia. Silloin peuratkin asettuivat lammen jäälle, josta niitä sai ampua. Aesihiiden pakoitti järvestä lähte- mään sitenkin, että vedenhaltiaa edustavan majavan poskiluilla kiersi järven ympärinsä. Myös maahiisi joskus mainitaan. Taloon kun mentiin asumaan ensi kertaa, niin piti kaiken väen olla peseytynyt ja päällä aivan uudet, puhtaat alusvaatteet, kaikki samaa kangasta. Kankaankappaleeseen käärittiin häränsarvesta kolme lastua, eläväähopeaa ja rahaa, ja se käärö pantiin multahirren alle, sitten ei vallannut maahiisi taloa. Manauksissa mainitaan maan, meistin ja veden hiisi: A. Maan hiien hinkalohoni C. Yeen on hiien hinkalohon! B. Metsän hiien hinkalohon! D. Vesihiien hinkalohon! Runoissa vesihiisi ilmaantuu toisinaan toimivana, vieläpä rukoil- tuna. A. ^'esihiisi vettä souti C. Vesihiisi vettä kantoi venehellä vaskisella, yheksästä lähtehestä, kuutilla kuparisella, yheksän meren ylitse, [airoilla hopeaisilla]. [meren puolen kymmenettä] B. Vesihiisi vettä kanna pavun pienellä palolla, tuohon tuimahan tuleheni heinän hienon helpehellä. Manattavaan vesiseen hiileen yhdistetään joskus kalman haltiaa vastaava kaltnahiisi : Vetelien vesim-n hiisi, knlmahiisi kankahasen! Taioissa tavataan \ idä hilihiisi di kolahiisi. Aina kun keitto oli \ nimista. kaa(h'tt iin sitä ensiksi kotalieteen kapustalla kota- hiidelle, ettei kolahiisi »kohdannut» keittäjää. Jos keittäjä rupesi pahoin voimaan, niin pidettiin sitä kotahiiden kohtaamana ja miteltiin silloin kuolleen mittapuulla. Runoissa kolahiisi useam- mastikin ilmaantuu. A. Kotahiien hinkalosta. C. Kotahiisi, lietten vanhin, B. Kotahiisi koiitasi. jos olet suuren suuttununna. Kerran esiintyvät perätysten avuksi pyydettyinä lupa-, sauna- ja riihihiisi. Rukoukset luettiin oteltaessa tuhkaa pesästä kolmesta eri katon alla olevasta huoneesta. Paholaiset ja pahat paikat. 269 Pahaa haltiaa merkitsevä paikanismääreinen Hiisi on verrattava harvinaisempiin yhdistelmiin meisänperkele , velosenlenipo ja vesikorjus {< kuljus ?). Myös ilman määresanaa personallinen Jliisi runoissa tavallisesti tarkoittaa paholaista ja erityisesti paho- laisten päämiestä. A. Nouse Hiisi heimoinesi, — B. Tule tulinen Hiisi Perkele perehinesil tulisesta kalliosta! Ilmeinen pääpaholaisen nimitys on Tuonenhiisi. Tules tänne Tuonenhiisi, vaaranvaltias samoa! Sekä paikallisena että personallisena voi Hiisi yhfaikaakin esiintyä. Mene Hiisi luilehcn, vuorehen pahointekijä! Näiden rinnalla voi vielä kolmantena ilmaantua paikallisella päät- teellä johdettu Hiilola: »Hiitolass' on hiien Hiisi». Suomen Hiitolaa vastaa viron (H) Hela, joka on vielä säilynyt alkuperäisemmässä Tuonelan ja haudan merkityksessä: Käisin eile lielassa, eile eide haua pealla, tunaeile Tuonelassa, audiija siidame })ealla. Hiitolasta on taas muodostettu personallinen 1/iilolaincn. Käär- mettä puhutellaan: »Hiitolaisen hiuskarva». Myös Hiitolan edellyttämä kantasanan muoto Hiiio tavataan loitsuissa: »sinne minä sinun saatan Hiion mäkeen». Tämän vah- vempi aste Hiiilo (s. 101) ja käärmeen nimitys Kifi/ilö (s. 257) ovat Gananderin esittämässä Pakkasenluvussa sulautuneet nuiotoon Itki Hyyttö poikiahan, vesi silmistä tipahti, A^-^^oft) Kiroussanana tunnettu on lyhytääntiöinen muunnos Hitto, joka //.,^^]^ toisinaan ilmaantuu runoissakin, vieläpä yhfaikaa Hiiden kanssa. A. Hiien vieä Hitolle! C. (Kirkkokalmalle): B. (Sudensyntyä): Turpehinen tuon takainen, Hitto olet Hiisi, Pohjan koira! Hiton Hiien hippakorva! Hitto sanan paikallinen johdannainen on Hitlola ynnä siitä vääntynji- Hippola. A. Mene Hittolan korpehen! B. Itse Hippolan emäntä. Tästä taas on johdettu personallinen Hittolainen, jonka kerrotaan tuovan jäniksiä lankaan, vaikka se olisi viritetty tallin parvelle. Samoin runoissa rukoillaan Hiittä tuomaan jäniksiä pyytäjälle: A. Tuopas Hiisi vuohiasi, B. Tuo Hiisi hiiviäsi, Juutas jukkokaulojasi! Perkele jäniksiäsi! Tästä voimme päättää, että myös Agricolan Hitiavanin, joka »toi jänikset pensaasta», on Hiton sukua. Lähinnä »Hittavaista» muo- tonsa puolesta ovat Hittaro ja Hiilamo: 270 Suomalaisten runojen uskonto. h:^ A. [Onko] Hittaroita helvetissä? B. Hittamon pajan etehen. '^"' Helvettiä merkitsevän hiiden kertosanana esiintyy myös vuori eli kallio. Ota hiiestä hevonen, vuoresta valittu varsa, hepo toinen helvetistä, luukapio kalliosta! Samoin kuin hiisi on yuori ^ vainajain olinpaikkana useimmiten saa- nut pahan paikan merkityksen, johon myös keskiaikainen mieli- kuva maan sisuksissa sijaitsevasta helvetistä on vaikuttanut. Hiiden kera rinnastettu vuori mainitaan joskus vaski kalliona: Hii^st' on hevosen synty, varsan vaskikalliosta. Eläimeen mennyttä neulaa loitsitaan: Voi sinua rauta raukka, kivikoita, kannokoita, kuin tuonne kurja kuljit! vaskivuorehen vajoat. Siellä ruostut rauta raukka, Pyri pois pyhille maille, siellä kuljet ilman alle asumahan! Pahaa manataan »vuoren vaskisen sisähän» tai »vuorehen valan- tehesen». Vaskinen vaara tavataan myös Samporunossa yhdistet- tynä Pohjolan kivimäkehen. Pahojen paikkojen runollisista nimityksistä Hiiiolan rinnalla huomattavin on Pohjola. Molempia käytetään sekä vaihdellen saman runon eri toisinnoissa, kuten Päivänpäästössä ja Kilpakosinnassa, että yhdessä toistensa kertosanoina, esim. suuren pitotuvan kuvauk- sessa: Tupa oli tehty Hiitolassa, Hiitolassa, Pohjolassa. Nimenomaan helvetin kertosanana tai sijaisena tavataan Pohjola seuraavissa säepareissa: A. Onko Hiittä helvetissä, B. Onko Hiittä Pohjolassa, Perkelettä Pohj[ol]assa? Jumalata taivahassa? Jo Leneqvist viittaa siihen keskiaikaiseen käsitykseen, että pohjoisnavan seudut olivat pahoille hengille asunnoksi määrätyt. Norjassa on säilynyt kansanusko, että helvetti on pohjoisnavalla. Ruotsalaisessa Koinluvussa esiintyy Pohjolaa muodollisestikin vas- taava Sorrhem. Siiomfllflisissa taioissa on pohjoisella ilmansuunnalla aivan yleisesti paha merkitys. Esim. taloa asettaessa on varottava ettei- vät ovet tule pohjoista vasten. »Pohjoisesta aina kirous tulee; idästä, etelästä ja lännestä siunaus ja Jumalan apu aina idästä» (vrt. s. 70). Sentähden myös, milloin Jumalan apua anotaan, })iti olhi itään 1 Mahdollisesti personallinen merkitys on Väkiturilasta muistuttavalla Vakivuorella suurui» Hiiden kertosanana: »Suuren Hiicn tyttärehen, Väkivuoren vunukkahan (lapsenlapseen)» Paholaiset ja pahat paikat. 271 rinnoin. Tässä tiedossa siunauksellisena mainittu länsi eli auringon- laskun suunta on kuitenkin oikeammin asetettava vastakohdaksi idälle eli auringonnousun suunnalle ja siis lähemmin yhdistettävä pohjoiseen. Pohjolan vakinainen mainesana on pimeä. Siitä johdettu paikannimi Pimenlola, Pimeniölä eli Pimeälä käytetään useim- miten kertosanana Pohjolalle, joskus myös itse helvetille tai yleensä Manalalle. A. Nouse Hiisi helvetistä, B. Etsi maitosi Manalta, Perkele Pimentolasta! piimäsi Pimentolasta! Pimentola vastaa lappalaista iseps-aimo, 'musta koti', muinais- skandinaavilaista Niflheim, 'Sumula', ja keskiaikaista saksalaista Finslerland, 'pimeä maa', sekä raamatullista »pimeyden ja kuolon- varjon maata». Kun helvetti oli tullut sijoitetuksi pohjoisnavalle, kuvailtiin siihen kuuluvan paitsi pimeyden rangaistusta myös kylmyyden kärsimys. Niinikään Pohjolan käsitteeseen liittyy pimeyden pai- nostuksen lisäksi palelemisen tunnelma, josta on johtunut kertosana Palehiola parissa vienanpuolisessa manauksessa: | Pimiähän Pohjolahan, Paksuhun Palehtolahan. Suomen puolella tavataan nimitys Pohjolan kylmä kylä, jossa on: Jäinen kaivo kartanolla, jäinen kappa kaivosessa, tai pelkästään kylmä kylä:^ Kuss' ei nähty, eikä kuultu ruohon kaiken kasvantoa. Tämä kylmä kylä esiintyy sekä Pohjolan että Pimentolan kertosanana. Välistä sitä nimitetään Hyymöläksi eli Hyhmäläksi. A. Tuli neiti Pohjolasta, tuo hyytä Hyymölän kylästä! impi kylmästä kylästä — B. Hyhmän neito Hyhmälästä, Tule neiti Hyymölästä, kanna hyytä helmoillasi! Hyinen helvetti kuvastunee myös Hiitolan väännöksessä Hyyiölä. A. Tuolta Hyytölän pajasta. B. Hyytölän konin kaviot. Kylmyyden mielikuvaa edustaa vielä Pohjolan kertosana Lumi- vaara. Mene tuonne, kunne käsken. Lumivaaran kukkulalle pimeähän Pohjolahan, pohjoispuolelle mäkeä. Mutta Pohjolan kertosanana ilmaantuu myös pimeälle ja kyl- mälle paikalle aivan vastakkainen Panuala eli Panula. 1 Kylmän paikan vastakohtana on ennen mainittu «lämmin maa». Että tämä tarkoittaa taivasta, todistaa Pakkasensynty, jossa Kuljukseksi ristityn pakkasen Luoja vie ensin taivaaseen. Mutta Kulj uksen mielestä on: »läylö olla lämpimässä, palavassa pakko suuri». 272 Suomalaisten runojen uskonto. Et ennen ihmettä nähnyt, tulevaksi Pohjolasta, kun et pitkäistä kavetta saavaksi Panualasta. Että tulta merkitsevästä panii sanasta johtunut Panula tarkoittaa helvettiä, todistavat myös sen pääsanana käytetyt Hiiiola ja Pirula. A, Hiitolan verinen vaippa, — B. Piltikkä Pirulan miniä, Panulan verinen paita. vyönneula Panulan neiti. Jälkimäisessä näytteessä nimeltä näyttävä piltikkä saa selityk- sensä toisintomuodosta piniikkä, joka merkitsee »päännauhaa» (ruots bindel). Pirulan miniä on luettava minjän ja Panulan neili korjat- tava neien. Kuitenkin tavataan Panulalla päinvastainenkin merkitys: Paistoipa Panulan päivä, Herran kehrä hellitteli. Sovittaakseen yhteen eri käsityksiä helvetistä keskiajan oppineet jakoivat sen eri kerroksiin tai osastoihin, joissa yhdessä ahdisti tuli, toisessa pakkanen, kolmannessa ikuinen pimeys. Mainittua jakotapaa käyttäen saatiin vielä erityinen osasto, jossa käärmeet vaivasivat. Tätä ei kuitenkaan ollut välttämätöntä eroittaa tulisesta helvetistä, koska selitettiin käärmeitten olevan erityistä tulessa elävää lajia. Väinämöisen Tuonelanretkellä kuva- taan juottaminen ja syöttäminen käärmeen kähyillä ja sisiliskoin päillä sekä makuuttaminen käärmeen kähyistä tehdyllä sängyllä tai palavan kuumalla kivivuoteella, jolle peitto on pantu pistävistä käärmeistä. Muutamassa Hammasmadon ja Käärmeen manauk- sessa tavataan helvetin nimenä Malola ja Pelola: A. Syömästä Matolan koira! B. Mene peto Petolahan! Pohjoisena, pimeänä ja kylmänä paikkana Pohjola on helposti sekaantunut maantieteellisiin nimityksiin Pohjanmaahan eli Pohjan pitkähän perähän ja omistanut toisinaan näiden kertosanan Lapin- maan. Sekaantumista on luonnollisesti edistänyt käsitys Lapista pahojen noitien olinpaikkana.^ Pohjan perästä on välistä muodos- tettu Perälä ja Lapinmaasta Lappala. A. Perälähän, Pohjolahan. B. Pohjan pitkän Piinalahan, läpi maan Lappalahan. Samoin on Pohjolan kertosana Pimentola toisinaan yhtynyt Lapin kertosanaan Turja: ^ Yhtäläinen käsitys virolaisista (s. 27) eli Viron noidista lienee aiheutta- nut Viron käyttämisen helvetin kertosanana: »Tuos viikate Virosta, heinärauta helvetistä.» Samoin on selitettävä Viron akka eli tyttö yhdeksän taudin synnyt- täjänä. Luultavasti kuitenkin on Viro ja piru sanojen äänteellinen läheisyys myötävaikuttanut. Niinikään Käärmeen puhutteluissa: »Virolaisen virsunpaula» ja »Kyröläisen kyntöruoska», edellinen nimi voi olla ]'iholaisen ja jälkimäinen Kytöläisen sijainen. Paholaiset ja pahat paikat, 273 Ukko Turjasta tulevi, mies pitkä Pimentolasta. Tämän säeparin johdosta on Ganander selittänyt Pimentolan, joka vastaisi klassillisten kirjailijain ultima Thules, tarkoittavan ulom- maista pimeyttä, osittain helvetin syvyydessä osittain pohjoisessa Novaja Zemljan ja pohjois-Norjan tienoilla. Turjasta taas on voitu muodostaa Turjala eli Turjola. Tuli ukko Turjalasta, mies pitkä Pimentolasta. Se maantieteellinen tosiasia, että Suomessa pohjoiseen päin ^ metsänrikkaudet Lappiin asti lisääntyvät, on aiheuttanut Pohjolan " eli Pimentolan ja Tapiolan yhdistämiseen toistensa kertosanoiksi. A. Onko hyytä Pohjolassa, B. Tuli mies Pimentolasta, simoa Tapiolassa? mies tarkka Tapiolasta. Pohjolalla voi vielä olla kertosanana Sarajas, jonka Setälä on osoittanut merta merkitseväksi indoiranilaiseksi lainasanaksi. taikka jokin siitä vääntynyt paikannimen tapainen. A. Pimeästä Pohjolasta, D. Pimeähän Pohjolahan summasta Sarajahasla. sankkahan Sarantolahan B. Suuresta Sarah/alasia. E. Pimeässä Pohjolassa, C. Syvästä Saraojasta. sankassa Saran talossa. Näihin esimerkkeihin lisättäköön: Lyöte lietohon merehen, synkkähän Sarajaksehen. Mitä merta Sarajas tässä tarkoittaa, ilmenee sen määresanoista summa, s. o. sumuinen, suuri, syvä, sankka ja synkkä sekä lieto. Samoin kuin Pohjan lieto meri. ei Pohjolaan yhdistetty Sarajas voine tarkoittaa muuta kuin pohjoista Jäämerta, jota jo vanhalla ajalla kuvailtiin hidasliikkeiseksi ja sakeaksi (pigrum et concretum mare). Saksan keskiaikaisessa runoudessa Jäämerta nimitettiin Lebermeer, »maksameri». Sama Maksameri on vielä Saarenmaan virolaisille tunnettu noitien kokouspaikkana. Skandinaavilaisessa tarussa Balderin kuolemasta kuvataan He- lintie kulkevan sekä alaspäin että pohjoista kohti (nihr og norhr). Myöhemminkin oli Norjassa tapana, jos joku jäi merelle, ettei ruumistakaan löydetty, sanoa kuolleen menneen pohjoiseen ja alas- päin (nord- ixj nedehom) . Kaarle Suuren hovissa elänyt Paulus Diaeonus kertoo, mitenkä Norjan lappalaisten maasta länteen päin, missä valtameri ulottuu rajattomiin, on kauhean syvä nielu, jota nimitetään merennavaksi. Kaksi kertaa päivässä se imee laineita sisäänsä ja oksentaa ne jälleen ulos. Pohjoismaiden kuuluisa kuvaaja ll:nnellä vuosisadalla Adam Bremeniläinen esittää friisiläisten merimiesten retken Islantiin ja sieltä pohjoisnapaa kohti keskelle hyytyneen meren sumua ja pimeää. Äkisti epävakaisen meren virta veti vimmatulla vauhdilla onnetto- ,CLr-6 274 Suomalaisten runojen uskonto. mat merimiehet siihen syvään kuiluun, johon sanotaan kaikkien meren pakojen eli luoteiden imeytyvän, uudestaan ulos sylkeytyäk- seen, mitä nimitetään vuokseksi. 'Muutamat heidän laivoistaan pakovesi vei mukanaan, mutta toiset vuoksivirta työnsi kauas pois. 1500-luvulla kuvaukset meren kurimuksesta paikallistuvat Lofo- teiiin tienoille Norjan rannikolle, missä on tunnettu Malströmmen. Tässä virUi] laikassa eli heti sen ulkopuolella kuviteltiin olevan meren- V nielun, jonne valaskalakin virtaan joutuessaan jääpi. Mielikuva merenkurimuksesta on säilynyt kansankertomuksissa eri paikoin Suomea. Varsinais-Suomessa muistettiin erään noidan, jota paholainen oli kuljettanut joka paikassa, viimein vaatineen päästä Karilan kurkkuun. Mutta paholainen oli selittänyt: »jos sinne mennään, on minun ja sinun loppu; se on semmoinen paikka meressä, joka ympäri kiertää pohjaan päin, eikä tiedä mihin se vie.» Savon murteella on Kaarlo Hemmo julkaissut kansanomaisen tarinan »Kurjuksen kulukusta pelastunna»; siinä Kurjukscn kuikka^ kuvataan maailman takana olevaksi paikaksi, josta kaikki maail- man liiat vedet juoksevat maailman alle, ja kerrotaan laivan siitä pelastuneen läheisyydessä uiskentelevan valaskalan avulla. Suo- men Lapissa uskottiin olevan meressä Kurkkion, johon kaikki vedet syöksyivät seitsemänä vuonna ja josta toisena seitsemänä virtasi- vat takaisin. Sen kohdalla asuivat Ääreläiset, jotka olivat niin pie- niä, että niitä mahtui kolme makaamaan saman pesusoikon poh- jalle, ja jotka elivät yksinomaan linnunmunilla. Myös Liniukolo- laisiksi nimitettiin maailman itä-äären kääpiöitä. Runoissamme on hyvin tunnettu Kurimuksen kulkku, kinahnii eli veden napa, joka sijoitetaan äärettömään Ruijan mereen tai rinnastetaan Turjan kosken kera taikka yhdistetään valtameren valaskalaan (kita < ven. kil). A. Meren Rutjan partahilla, äärettömän äyrähillä, kinahmella ilkeällä, jost' et pääse päivinäsi. B. Turjan koskehen kovahan, kinahmehen kauheahan. jonne puut tyvin menevi. G. Turjan koskesta ylitse — vie veen navoille, kuleta Kurjuksen kulkuUe. D. Kurimuksen kulkun alle, kian kielen kääntimille. Skandinaavilaisessa Balder-tarussa kuvattu pohjoiseen ja alas- < päin vievä Hehntie on maata myöten kuljettava, kunnes saavutaan Gjoll-virralle, jonka yli rakennettua siltaa Moöguör niminen neito vartioi. Balder-tarua vastaavassa Lemminkäisen eli Pätöisen pojan 1 Kuriiiiuks»!ii eli Kunnaksen loisintomuotoon Kiirjits on ilmeisesti vaikut- tjiiiiil [»aholaista merkitsevä Kuljus. Paholaiset ja pahat paikat. 275 surmarunossa tapaamme samalla paikalla Tuonelan joen eli Tuonen mustan joen, joka muutenkin runoissa usein mainitaan. Kerto- säkeessä sitä sanotaan myös Manalan ikipuroksi eli alapuroksi, alusvedeksi, alanteheksi tai suvänleheksi. Tuonelan joen asemella esiintyy eräässä Kilpakosinnan toisinnossa Hiilolan joki} Aivan yleinen Metsästysluvuissa on Pohjolan joki. jonka takaa pyydystettävät eläimet ovat juoksutettavat. Sillä on välistä kerto- sanoina Imandronjärvi ja Kanasaari, s. o. Kuollan niemimaalla oleva Kalasaari, joten se saa näennäisesti maantieteellisen värityksen: A. Sivulta Imantronjärven, B. Poikki Pohjolan joesta, pitkin Pohjolan jokea. Kanasaaren kainaloitse. Toiselta puolen tavataan joskus Pohjolan joen kertona Manalan alanne sekä Tuonen mustan joen kertona Pohjolan ikipuro. Nähtä- västi on metsänotustenkin alkuaan ajateltu tulevan toisesta maa- ilmasta, kuten Karhunpeijaislauluista ilmenee (s. 156—7). Tuonelan jokea on toisinaan sanottu s a 1 m e k s i (s. 276), mutta tavallisesti sitä kuvataan koskentapaiseksi virraksi. Surmattu ja jokeen heitetty Lemminkäinen: Meni koskessa kolisten, myötävirrassa vilisten. Tuonelan joki voi saada kertosanakseen kova kynsikoski. Sekä Kurimuksen että Tuonelan joen mielikärviaoTi sekaantu- nut käsitykseen Juorianin joesta eli pyhästä virrasta, jonka keski- ajalla ajateltiin sijaitsevan maailman äärellä. A. Onko joesta Jortanista, C. Korvahan tulisen kosken, johon hongat hoipertuvat, pyhän virran pyörtehesen, heinät latvoin lankeavat? johon kaikki joet juoksevat. B. Tuolla Juortanin joella, D. Vesi on juossut Juortanista, pyhän virran pyörtehellä, kaikki joet on Juortanista, johon kaikki virrat tulevat, tullut tunturin alati, joet latvoin lankeavat. puhtahana pulppuellut. Kilpakosinnassa Juortanin ja Tuonelan joet eri alueilla vaih- televat. Välistä saa Juortani »pyhän virran» asemesta pahan virran kertosanakseen. Tavallisessa Tiberian merta (vrt. s. 186) ja Jorda- nia kuvailevassa säeparissa on välistä havaittavana Juorianin joen ja Tyrjän kosken vaihtuminen Tuonelan jokeen ja Turjan koskeen. A. Tyystyi onnen Tyrjän koski, B. Tyytyi ennen Turjan koski, joki Juortanin pysähtyi. joki Tuonelan tyrehti. Kolmantena säkeenä tässä Verensulkusanoihin kuuluvassa ver- tauksessa on toisinaan: ^ Tarkoittaako Tuonelan jokea kilpakosintarunossa Väinölän vesien rinnalla kerran mainittu Sunnolan joki, minkä Lönnrot on muuttanut Suomelan joeksi (UK 18: 59), on vaikea ainokaisesta esimerkistä päättää. 276 Suomalaisten runojen uskonto. Asettui Alava 1. Alevan 1. Akien järvi. Tämä Kuollutta merta tarkoittava alava järvi monine vään- nöksineen on tunnettu Tulensynnystä tulen putoamispaikkana (s. 24). Vanhimmassa muistiinpanossa Kiimingistä vuodelta 1658 kerro- taan sen keskelle kasvaneen tulisen koivun. Putosi tulikipuna — kuivi kuiville kiville. ■ — keskelle Alafvy järven. Kas[v]eli tulinen koivu ' Kolmasti Alavoi järvi keskelle Alavos järven. Tässä yhteydessä on vielä mainittava loitsuissa ja Lemminkäis- runoissa kuvatt.i iiilincn joki. Tulevi joki tulinen, sulat on tulen tulevi, joess' on tulmen koski, höyhenet tulen sat a vi, koskess' on tulinen luoto, [t. sillä suu tulen palavi, luo'oss' on tulinen koivu, kita kiiran lämpiävi,] koivuss' on tuliset oksat, yöt on hammasta hiovi, oksair on tulinen kokko; [päivät] kynttä kriitskuttavi. Että tulinen joki luotoineen on manalainen, osoittavat seu- raavat säkeistöt: A. Tuolahan joell' on tulinen B. Hiiess' on tulinen koski, kivi koskessa tulinen koivu, minä paan siun sille ki\ elle. koi\ussa tulinen k[o]kko. Tuolahan joess' on tulinen j<^ka syö kylän katehet. kallio. Keskiaikaisiin Haadeksessa käynnin kuvauksiin kuuluu myös kapea ja vaikeakulkuinen silta, joka on nähtävästi itämaisista uskonnoista, lähinnä persialaisilta kulkeutunut. Kristillisaiheisessa Balder-tarussa, kuten sanottu, päästään Gjoll-virran yli siltaa pitkin. Myös suomalaisissa runoissa ta\ataan joskus Tuonen eli Manalan silta, vaikkei joen yhteydessä. A. Ajoi Tuonen sillan päähän. C. Tuonen akka rautahammas B. Tule Tuonen tietä myöten, istui Tuonen sillan päässä, ma'a siltoa Manalan. kolme koiroa keralla. Tavallisesti on kuviteltu Tuonelan joen yli päästävän veneellä eli lautalla. Väinämöisen pyytäessä: Toi venettä Tuonen tyttö, yli salmen saattelevi, lauttoa Manalan lapsi, joen poikki päästelevi. Kansanuskomuksissa on säilynyt käsitys, että pyhänä leikatuista kynnenkappaleista paholainen tekee itselleen lautan, jolla soutelee yli salmen, tai veneen, johon vie leikkaajan tämän kuollessa j a jolla kuljettaa hänet helvettiin. Sama uskomus tavataan myös skandinaaveilla: islantilaiset tätä alusta nimittivät »ruumislaivaksi». Paholaiset ja pahat paikat. 277 MieHkuva Tuonelan joen yli soutajasta on lähtciisin Egyptistä. /[' missä kuollut oli kuljetettava Niili-virran yli veneessä, joka jätet- '^ ^»~^^^^^^<^_^ tiin hautauspaikalle. Sieltä kreikkalaiset sanovat saaneensa tarun ^ (- 0\ kuoUi-itten kuljettajasta Kharonista, josta heidän vanhempi kir- ),o' I" jallisuutensa ei vielä mitään tiedä. Roomalaisen runouden, etenkin Virgiliuksen Aeneidin välittämänä tämä Tuonelan lautturi pysyi kautta keskiajan hyvin tunnettuna.^ Inkeriläisessä \'iron rirjan virressä, kuten on mainittu, Tuonela toisinaan kuvataan kaupungiksi, jossa on kaksi kartanoa, Luojan ja Hiiden, ja niiden välillä katu. Niinikään inkeriläisessä Ansiotyö-j kosinnassa puhutaan Tuonen linnasla ja Tuonelan kadusla. A. Alkoi Tuonela näkyä, B. Ajoi Tuonelan kaulle. Tuonen linna liklattoa. Ilomantsinpuolinen Kilpakosinta tapahtuu: Hiien linnassa jalossa, kauheassa kauj)ungissa. Myös }*ohjan linna mainitaan kerran. Paitsi Lijlmäksi kyläksi kutsutaan iNthjolaa usein miehen syöjäksi kyläksi, urohon upoila- jaksi, ja itse helvettiä joskus pahaksi kylälcsi. Huomattavin tässä linnoitetun kaupungin tapaisessa on sisään- käytävä. Inkeriläisessä Ansiotyökosinnassa ajetaan Tuonen poriin suulle. Manalan oven elehen. Mainitussa Viron orjan virren muo- dostuks(!ssa isännän sielu: Vietiin Hiien portin suulle. »Avatkaa Hiien portti!» Savolainru loitsija kehuu ole\ansa Hiiden poriin »potkaisija». Ylei- sesti itä-Suomessa ja \ enäjän Karjalassa esiintyvät raulaisel Poh- jolan poriil. Portit Pohjolan näkyivät, ukset Hiien unmiottivat, Pahan linnat Himottivat, rautaääret ärjyttivät. Suomen Lapissa on Pohjan portteja sijoiteltu milloin Kuollan itäosan ja Kauiuin niemimaan välimaillf, milloin Huijan tai Turjan tuntiut illr. \ aiiluui kansan muistellaan ktMtoneen, että ne olivat vasLisia. Että Pohjola tässäkin tapauksessa merkitsee helvettiä, todis- tavat seuraavat rinnakkaismuodot: A. Portin Pohjolan eteen. C. Helvetin portin etehen. B. Portin Pohjolan ovilla. D. Helvetin portin ovelle. Tuonelan veräjä (helgrindr) esiintyy myös islantilaisissa taruissa ^'Kalevalassa (UK 16: 157) mainittu Manalan saari on otettu Lemminkäi- sen Saareen paon kuvauksesta, johon Tuonelassa käynnin .säkeistö on tilapäi- sesti sekaantunut: ».Jo näkyvi Manalan saari, saari kulta kuumoittavi. Laski tuohon saaren päähän, (Öijanky.syntä) Tuonen tyttäret sanovat: »Onpa — ». Samalla tavoin on tämä saari toisessa kappaleessa saanut nimen Pohjan saari. 278 Suomalaisten runojen uskonto. ja rautaportit saksalaisessa kansanuskossa. Samoinkuin suoma- laisten perustuu germaanilaistenkin käsitys katolilaisella keskiajalla vakiintuneeseen mielikuvaan helvetin rautaisista ja vaskisista por- teista, joka taas vuorostaan johtuu Raamatusta ja muinaisklassil- lisesta kirjallisuudesta. Edellisessä puhutaan kuoleman eli Tuo- nelan porteista, jotka esitetään vaskisina rautaisine salpoineen. Homeeroksen Iliaadissa mainitaan Haadeksen portit ja kuvataan Tartaroksen rautaiset portit vaskisine kynnyksineen. Haadeksen porttiin liittyy kreikkalaisilla mielikuva vimma- tusti haukkuvasta koirasta Kerberoksesta. Tämän koiran on arveltu johtuvan egyptiläisestä Anubis nimisestä haudanhaltijasta, joka on mainittu koirapäiseksi kuvatun Kristoforoksen yhteydessä (s. 175). Islantilaisissa Eddalauluissa tulee Manalaan matkustanutta Odinia vastaan Helin talosta koira ammottavin kidoin ja kovasti haukkuen; maailman lopussa esiintyy Gnipahellin edustalla kau- heasti ulvova Garmr, koirista etevin, jonka nimeäkin on yritetty johtaa Kerberoksesta. Suomenpuolisessa Kilpakosinnassa kuvataan suuri ja julma Hiiden koira Hiiden linnan edustalla haukkumassa: A. Tuvan ukset tummoittavi, B. Kovin haukkui koira suuri, Hiitten huonehet näky vi, peni julma julkutteli Hiitten koira haukkumassa. Hiien linnassa jalossa. Vienanpuolisissa Kilpakosinnan toisinnoissa on tämä koira Pohjan koira eli halli. Loitsuissa, etenkin manausluvuissa, nostettua pahaa nimitetään Hiiden koiraksi eli hiirlaksi, Hiiden^ Lemmon tai Mana- lan rakiksi. A. Hiien hurtta tunne huuti, B. Himmene nyt Hiien koira, raukea Manalan rakki, raukea Manalan rakki! Lemmon rakki raastamasta! G. Hiien rakki, tulinen koira. Tätä koiraa tarkoittaa myös se musia ja tulta hengittävä koira, jota loitsija kehuu käyttäneensä apunaan. Oli muir ennen musta koira, jonka turpa tulta lyöpi, rakki rauankarvallinen ■ — nenänvarsi valkeata. Lemmon rakin rinnalla esiintyy joskus Hiiden kissa, joka Varkaanluvussa ilmaantuu itsekseenkin, vieläpä nimellisenäkin: Kipinätär Hiien kissa, kipinänä kiirehtiös! revi reisiä jalosti, Kipinälär on tilapäisesti personoitu seuraavasta kipinä sanasta, mikä samoin kuin Hiiden rakin mainesanana tavattava tulinen koira viittaa tulenpalavaan paikkaan. Kullalieltan Luojan kukon vastakohtana (s. 221) on Hiiden Paholaiset ja pahat paikat. 279 kuliko raulaharja} Molemmilla kukoilla on vastineensa Eddalau- luissa: jumalain luona laulaa Gullinkatnbi, 'kultaheltta', ja maan alla Helin asunnossa toinen mustanruskea. Suomalaisille runoille ja islantilaisille lauluille yhteisenä lähteenä on ollut katolinen kan- sanusko. Neitsyt Maarian mehiläisen vastakohta herhiläinen Hiiden lintu on jo mainittu Karilaisen yhteydessä (s. "251), Hiiden hallin ohella mainitaan toisinaan myös Hiiden harmaa hevonen. Tämän esikuvana on raamatullinen harmaa hevonen, jolla kuolema ratsastaa Tuonelan seuratessa. Yleistä on kyydittävälle pahalle hevosen ottaminen hiidestä eli vuoresta (s. 266). Myös itselleen valitsee kosiomies Hiiden ruunan rohkeimman: Joir on rautaiset kapiot, tulitukka, rautaharja. Hevosen synty hiidestä (s. 270) perustuu käsitykseen hevo- sen pahasta alkuperästä. A. Ori on Hiien immen poika, (1. Hepo Hiien h— poika, hepo Hiien immen tytär. Juuttahan vakahan vesa B. Auta Lempo luomoasi, viikon vuoressa makasi, Perkele äpärettäsi, hyvän hetken helvetissä, Piru h- — poikoasi. kauvan aikoa kalliossa. Tästä käy ymmärrettäväksi myös Lemminkäisen (= Pätöisen pojan) surmarunossa pahaiselle karjanpaimenelle lausuttu herjaus (UK 12: 491- — 4). Eddataruissa paholaista edustava Loke tammaksi muut- tuneena viekoittelee oriin, joka sitten synnyttää hevosista etevim- män, Odinin kahdeksanjalkaisen ratsun. Ajatus että hevonen on paholaisen luoma, jolle kuitenkin hengen, samoinkuin käärmeelle, on Herra antanut, tavataan suo- malaisissa, lappalaisissa ja skandinaavilaisissa kansantarinoissa. Mah- dollisesti on tämä tarina jossakin suhteessa katolisella keskiajalla voimassa olleeseen hevosenlihan syöntikieltoon. Hiiden ruunan rinnalla ilmaantuu vanhassa käsikirjoituksessa useamman kerran Manalan larvas, s. o. hirvi. ^ Tuonelan kukon nimenä mainitaan Närimys Rulonluvussa: »^ärimys Tuonelan kukko, Tuonettaren tuuittama, Jeesuksen kirjan kantaja». Tämä nimi ilman kukkoa tavataan yleisesti Rutonsanojen alkusäkeessä, jota tavallisesti seuraa: »Jeesuksen kirjankantaja, kultanuolen kallitsija (s. o. takoen teroittaja)». Alkusäkeen muoto vaihtelee: Aärimys kantruu, tai eutruu, Aärimys Aarimon poika, Aäls kolst rom, Järtti pruu tai pelkästään kantruu tai kapraali. Välistä seuraa tätä alkusäettä tai ilman sitä alkaa loitsu: »Närimys isäsi, N. äitisi, N. poikasi, N. tyttäresi, N. muu sukusi, N. valtavanhempasi, N. tuhat tulinen per- kele»- Viimeksimainitun kaltainen säkeistö on myös Sammakonlumouksena muistiinpantu. Verrattakoon vielä Puunluvussa: Näränen Nirosen poika. 280 Suomalaisten runojen uskonto. Hikoaako Hiitten ruuna, tarvas (kk. karvas) kastuuko Manalan tietä Tuonen juostessahan? Ymmärrettävää on, mitenkä kuviteltuun Hiiden hevoseen on yhdistetty Suomen metsien merkkieläin hirvi. Runossa Hiiden hir- ven hiihdännästä tämä lopulta pääsee pimeähäxi Pohjolahan, josta ei enää ole hevillä otettavissa. Helposti selitettävissä on myös Jänikst n luvussa ilmaantuva säe: tiiopas Hiisi vuohiasi (s. 269). Useissa Euroopan maissa, kuten Norjassa ja Ranskassa, Venäjällä ja Kreikassa, tarinoidaan, että vuohi on perkeleen luoma. Toisinaan mainitaan Jumalan ensin luoneen lampaan. Ajatuksen on antanut raamatullinen vertaus- kuva vuohista ja lampaista. Omituisempi on pistosnuolien vetäjänä tai kyntäjänä käytetty »satasarvi» Hiiilen härkä, Tuonen härkä, myös Vennon härkä »musta- kylki», »mustaposki» tai »uljamoinen». Tätä härkää vastaa skandi- naavilaisessa tarussa Thorin laivaretkestä musta jättiläishärkä Hirnin- brjolr, 'taivaanmurtaja', jonka katkaistu pää on syöttinä Miö- gar()in käärmettä ongittaessa. Molemmat saavat selityksensä Jobin kirjan virtahepoa tarkoittavasta Behemothista, »joka syö heiniä niinkuin härkä.» Satasarven härän kertosanana esiintyy tuhatpäinen Tursas: mainittuun Tuonen härkään on samassa säkeessä yhdistettynä Iki-Turso. Luojan laivaretkessä Ikilurso »Äijön poika», nostaa päätään merestä kaataakseen purren. Ikiturson on selitetty vas- taavan Thorin laivaretkellään Hymir jättiläisen kera pyydystämää Mibgaröin käärmettä, joka oli yksi thurseista eli jättiläisistä ja pahan Lokin sikiö ja joka eli valtameressä kaikkea maata ympä- röid(ni ja häntäänsä suussaan pitäen. Tämä taas johtuu keski- ajalla samanlaiseksi kuvitellusta Leviathanista, mikä Jobin kirjassa Behemothin kera mainitaan ja on alkuansa tarkoittanut krokodiilia. Mahdollisesti kuitenkin suomalaisen Ikiturson oikea vastine on itse Hymir eli Ymir, joka mainitussa Eddatarussa nimitetään forn- jolunn, 'muinaisjättiläinen'. Skandinaavilaisissa luomistaruissa Ymir ei ole ainoastaan jättiläisten esi-isä, vaan hänen ruumiistaan on koko maapallo muodostettu. Ymirin esikuvana on ollut raamatul- lisen luomiskertomuksen »syvyys», jonka »kasvojen» päällä, latina- laisen käännöksen mukaan (super faciem abyssi), oli pimeys ja joka keskiajalla käsitettiin personalliseksi olennoksi, kuten sena ikuisista kuvistakin voi nähdä. Pahojen paikkojen ihmisenkaltaisista asukkaista on jo mainittu Tuonelan joen yli venettä ja lauttaa kuljettava Tuonen tyttö. Aikai- Paholaiset ja pahat paikat. 281 semmin on huomautettu (s. 64), että tämä yksilöllinen haltiaolento on eristynyt niistä monikollisista Tuonen tyttäristä ja pojista, jotka alkuperäisempään Tuonelan käsitykseen kuuluvat, ja liittynyt myö- hempään vainajain yhteisasunnoksi käsitettyyn Tuonelaan. Uuden Kalevalan mukaan (16 r.) asuu tässä Tuonelassa neli henkinen perhe: rautaverkkojen kutoja ukko ja rautarihmojen keh- rääjä akka, joka käärme-olutta tuodessaan saa myös nimet Tuo- netar »hyvä emäntä», Manalatar »vaimo vanha», sekä rautanäppi poika, joka vetää verkkoja poikki Tuonelan joesta, ynnä yli joen veneellä eli lautalla kuljettaja lyliö, myöskin Tuonetar nimeltään ^'anhassa Kalevalassa (9 r.), samoin kuin vienanpuolisessa . kansanlaulussa esiintyy yksistään Tuonen tyttö lautturina ja rauta-l rihman kehrääjänä sekä poika rautaverkkojen kutojana. Suomeni puolella tavataan Tulensynnyssä sama alkuansa Tuonelassa käyn- tiin kuuluva nuotan kehrääminen ja kutominen toisinaan myös akalle ja ukolle annettuna, silloin ei tosin Tuonelan, vaan saman- merkityksisen Pohjolan tai Lapin. Tuonetar, mainesanalla »hyvä emäntä», jota Castren pitää tarkoituksellisesti ivallisena, ilmaantuu yhdessä Lönnrotin muistiinpanemassa Päivölänvirren kappaleessa oluentuojana. Nähtävästi on se tässä, samoin kuin muutamassa Karhunluvussa Tuonetar Tapion neiti, Tuomettaren vaihdosmuoto. Manatatar on Lönnrotin muodostama. Paitsi Väinämöisen Tuonelanretkessä tavataan Tuonen tyttö soutavana eräässä inkerinpuolisessa runossa: Tuonen tyttö mustat iikka, \)v>m palttinat oville. Manalan matala neito Kuuli ohkavan olista, sousi rannan, sousi toisen, voivottavan vuotehesta. — sousi kolmannen kfralla, Petteli miun emoni, sousi miun raukan rannoilleni, valehteli vaalijani, onnettoman otsinnalle, sanoi hän vievän vierailisin, kohtahan kovaosaisen. — ottavansa oljamihin. ■ — Otti tuiskahti tupahan. Vei kuuksi päiväksehen, lie'en luokse seisottihen, katoi hän kaikeksi iäksi, veti verhot ikkunalle, Myös ilman venettä esiintyy Tuonen tyttö Tuonen tupaan taluttajana: Tuonen tyttö mustatukka, näki ohkavan olilla ^ maan tyttö matala neito, otti ohkavan olilta — tuon tukka tulin palavi, tuonne vei mustahan tupahan, lemmenin lekoittelevi, matalaisehen majahan. U. 384 — 19 282 Suomalaisten runojen uskonto. Tuonen mustalla tuvalla ja matalalla majalla on tässä nähtävästi alkuperäinen haudan merkitys, mutta Tuonen tytön tulin palava tukka viittaa kiirastulen tuntemiseen. Emon pettäjänä ja hautaan viejänä ilmaantuu samassa runossa toisinaan Tuonen akka kokkaleuka, harvasuu eli avusuu Manalan akka, kerran myös Tuonen ukko. Tuonen ukko oli pett elikko partahat vasken valettu, petteli miun emäni, Kun mie härkin hauan päällä, maanitteli miulta marjan — kaikk' on hauta mustin mullin, sanoi: on hauta kullitettu, partahat kivin, somerin. Se Tuonen poika, joka Kalevalassa (UK 14: 445) ammutun Lemminkäisen miekallaan kappaleiksi leikkaa saaden mainesanak- scen »verinen», on tähän paikkaan Lönnrotin sovittama kahden runon nojalla. Toinen niistä alkaa: Verinäkki Tuonen fytiö, toisessa rukoillaan: Punahattu Tuonen poika, pane vaskinen vasama jännitä tulinen jousi tuon tulisen jousen päälle, tulisella jäntehellä, ammu halki hampahista! Tuonen pojan hailu on manalaisille ominainen vaatekappale. Hatun punainen väri samoin kuin jousen ja jänteen tulisuus viittaa myöhempään Tuonelan kuvailemiseen tuliseksi paikaksi. Samoin saa selityksensä Gananderin esittämä punaparta Tuonen poika tulisen kirnun kirnuajana. Sitävastoin punaposki Tuonen poika, jota rukoillaan: »puno nuoroa punaista punaisella polvellasi», on nuoraa punovan punaisen Pullettaren, s. o. Blasius-pyhimyksen (s. 194), tilapäinen sijainen. Siitä on punaposkisuus siirtynyt toiseen saman laulajan yhteen menoon esittämään runoon, jossa Tuonen poika tuliniemen ja tulisen hauin yhteydessä tuntuu olevan paikallaan. Punaposki Tuonen poika tuliniemen tutkaimehen. potki potkunsa vetehen • — Sai sieltä tulisen hauin, nenähän tulisen niemen, nousi maalle keittämähän. Tuonelan haltioissa siis runot eroittavat, samoin kuin muissakin paikallishaltioissa, molempien ikäkausien ja sukupuolien edustajia. iN äissäkin naiset ovat ilmeisesti etualalla, mikä näkyy olevan ylei - nen ominaisuus suomalaisten runojen haltioittamisessa. Tuonelan naisissa voimme uudelleen seurata Tuonelan merki- tyksen jakautumista vainajille yhteisestä maanpinnan alaisesta olin- I)aikasta pahaksi paikaksi syvälle maan sisään ja hyväksi paikaksi yläilmoihin. iMaidonluvuissa saa Tuonen tytti tai akka kertosanakseen maan isäntä tai manteren akka, mikä osoittaa maan eli mannun ja iMana- lan käsitteiden sulautumista. Paholaiset ja pahat paikat. 283 A. Lyhykäinen Tuonen tytti, B. Tuonen akka kuivakynsi, matalainen maan isäntä! akka manteren alainen! Selvästi pahana olentona toimii Tautiensynnyssä Tuonen tyiiö umpisilmä ja Lovealar Tuonen eukko, samoin lulisukka tuomen (s. o. Tuonen) neito, jota rukoillaan: Tule työsi tuntemahan. vihasi parantamahan! Mutta toiselta puolen palvotaan Tuonen tyttöä ilmeisesti hyvänä olentona: Tuonen tyttö pieni neiti, kipuisehen vakkasehen! tule tänne, tarvitahan, — Tuolla tuuita kipua kääri kivut kimppusehen, povessa pyhän Jumalan! Tässä tapauksessa on Tuonen tyttö samalla tavoin pienikasvui- seksi kuvatun ja kipuja keräävän Neitsyt Maarian sijainen. Maa- riaa tarkoittavan kiputytön tiedämme usein saavan mainesanan Tuonen neito. Saman kiputytön paikalla: A. Lyhyt akka Tuonen tyttö B. Punahattu Tuonen tyttö tuolla keittävi kipuja. voiti kielellä kipuja. Niinikään Maarian asemesta muutamassa Niukahdusluvussa: Tuli yksi Tuonen akka, tuo suoloihin sopasti. Nelihenkisen perheen muodostavat myös hiiden eli Hiitolan asukkaat. Paha merkitys on tietysti niillä tavallisin. A. Hiien ukko, Hiien akka, C. Raparyyty Hiien poika! helvetin tulinen parta! D. Tulitukka Tuonen tyttö, B. Hiien eukko rautahammas! hikitukka Hiien tyttö! Mutta MetsänluvAiissa voi niillä olla alkuperäisempi metsän- haltian merkitys. A. Hiien ukko, Hiien akka, ota kultakannuksesi Hiien ainoa emäntä! hopeaisen orren päästä, B. Sinihippa Hiitten vaimo! kultaisesta lippahasta, C. Hiit[t]en poika pikkarainen vaskisesta vakkasesta, hyppeäjä hyvän selän, sillä kutkuta kuvetta! Hiiden tytär eli piika esiintyy joskus samoin kuin Tuonen tyttö Kivuttaren kertosanana tai suorastaan Neitsyt Maarian maine- sanoin ja toimin. A. Kattila Kivuttarella, vaimo valkeaverinen, pata Hiien tyttärellä. kanna vettä kannusella B. Hiien piika pikk\^ruinen, tykin suuren suun etehen! Hiiden tyttärestä on välistä tehty nimentapainen Hii[d]etär. Gananderin mytologiassa mainitaan Hiiden tyttären etunimenä Hitu. 284 Suomalaisten runojen uskonto. Hitu Hiit[t]en neitosia, hiusrihma Hiit[t]en noian. palmikko paulalle noian, Tämä saa kuitenkin selityksensä Gananderin käyttämästä käsi- kirjoituksesta. Toisessa ja kolmannessa säkeessä pitää noian ase- mesta olla neion, ja paulalle, josta ainoastaan kaksi ensi kirjainta on säilynyt, on luettava Panulan. On siis kysymys Panulan neidon palmikosta eli Hiitten neidon hiusrihmasta. Sen mukaan olisi myös ensi säkeessä neitosia korjattava: neitosien ja hitu (kk. kiilu) käsitettävä palmikon ja hiusrihman rinnakkaissanaksi. Hilu sanalla onkin ohuen vaatteen ja hienon rihman merkitys. Myös vuoren asukkaita on runoissa usein selvästi Esitetty paho- laisina. A. Tuo voita vuoren eukko. Jumalassa antajoa, piimeä pirun emäntä! anna sie mies mäentakainen, B. Jos ei Luojassa lupoajoa, ukko kallionalainen!- Mutta tämän maailman tuonpuolisesta eroittavan vaskivaaran takai- sena voidaan tavata myös pyhä Neitsyt: A. On miulla piika pikkarainen, B. • — Vaskivaarojen takana, vaimo valkeaverinen, senkö panen paimeneksi ■ — vaskivaarojen takainen. se on vanhin vaimoloista. Hiiden ja samamerkityksisen Pohjan asukkaat muodostavat välistä yhdessä nelihenkisen perheen: Hiien poika, Pohjan ukko, Hiien tyttö, Pohjan eukko! Runsaimmin ovat runoissa edustettuina Pohjan eli Pohjolan perheen jäsenet, vaikka hyvin eri määrin ja eri lailla. Pohjan ukko esiintyy verrattain harvoin, 'enimmäkseen Metsän- ja Karjanluvuissa pohjoisissa, riistarikkaissa metsissä asuvaksi aja- tellun metsänhaltian sijaisena fvrt. myös Pohjolan isäntä s. 174). A. Pohjon ukko, Pohjon akka, Metsän kultainen kuningas! Pohjon pientaren pitäjä, B. Metsolan metinen neiti! • — • Pohjon harjun hallitsija, Pohjon ukko rautaparta; laita kuuset kultavöille! • — senpä panen paimeneksi. Pohjan ukko »rautaparta» esiintyy vielä pistosnuolien tekijänä, ja tulen tuhoja parantamaan pyydetään joskus: Tules ukko Pohjolasta, mies pitkä pimeen talosta! Kertomarunoissa on Pohjolan isäntä aivan syrjäisessä astumassa verraten kaikki\ altiaaseen Pohjolan cniänlään. Tämä myös Pohjan eukoksi eli akaksi nimitetty on kaikista ttevallisimpia henkilöitä sekä kertoma- että loitsurunoissamme. Samoin kuin Pohjan ukko esiintyv Pohjan eukko cnsinuäkin metsänhaltiana sen mainesanoin ja sen rinnallakin. Paholaiset ja pahat paikat. 285 1^^ '^^^ A. Havuhattu Pohjan eukko, C. Hongas Pohjolan emäntä, ^ havuhattu, sinihippal lavokämmen Pohjan eukko! '• a»*-^^^-* B. Siniviitta Pohjan eukko, D. Metsän ukko, metsän eukko, vkjkXA-xC^ sinun aittasi avara: pitkän Pohjolan emäntä, avaele aittoasil metsän kultainen kuningas! Tavallisimmin kuitenkin Pohjolan emäntä toimii pahojen tau- ^ • ^^^-vux. tien synnyttäjänä ynnä yleensä kaiken pahuuden naispuolisena edustajana, joka on edempänä erityisesti tutkittava. Mutta välistä tapaamme Pohjolasta tulevan akan myös hyvää i .-^-^'^"'^^^ tekevänä ja silloin Neitsyt Maarian pukimin, esinein ja askarein. A. Tule akka Pohjolasta, suonia on vakka sylissä, silkkivyöhyt vyölle vyötty, D. Palkattiinpa pajulintu päässä silkkisiulakkehet, Pohjan akkaa noutamahan, sitomahan siukunutta! eipä akka tullutkahan. B. Pohjan [ejukko, luonnon vaimo, Palkattiinpa pajumettinen — viskoa vilua vettäi toipa akan Pohjolasta, C. Vaan tuolta akka tulevi se pani tulen pakkuloihin. pimeästä Pohjolasta, E. Pohjolan jalo emäntä, liinalakki liuhottavi, tuopa hyytä Pohjolasta! F^äinvastoin Pohjolan lijliö eli Pohjan neiti, joka myös usein • tavataan, verrattain harvoin esiintyy tautien synnyttäjänä tai muun pahan aikaansaajana. Muutaman kerran Pohjan tyttöä Metsän- ja Karjanluvuissa avuksi pyydetään: A. Tuo tarkka Tapion neiti, B. Pohjan tyttö. Pohjan neiti, Pohjan tyttö, käyrä neiti. Pohjan penkeren alainen, pyhän pientaren alainen! Pohjan tyttö käyrämöinen! Enimmäkseen toimii Pohjolasta tuleva neiti Neitsyt Maarian sijaisena. A. Tuli neito Pohjolasta, B. Tuli piika Pohjolasta impi kylmästä kylästä, suonikääry kainalossa, hyyss' on sukka, jäässä kenkä — C. Tul' J neitoa Pohjolasta, sata sarvea otsassa. yksi lypsi mustan maion. Toisinaan Pohjan neittä mainitaan mustaksi, silloinkin kun häneltä pyydetty tehtävä on hyväätekeväistä laatua. Musta tytti Pohjan neito, sylin aaltoja aseta! Vesillä kulkijan avuksi pyytämänä olemme tavanneet Neitsyt Maarian sekä hänen sijaisensa kosken neidon. »Lumi-Maarian» ohella esiintyy keskiajan rimoudessa ja maalauksissa sen vasta- kohta »musta Maaria», joka aiheutuu pyhään Neitsyeeseen sovite- tusta itämaista tummuutta ihannoivasta raamatullisesta morsiamen- ku^ 286 Suomalaisten runojen uskonto. Neitsyt Maariaa edustavaan Pohjan neitoon liittyy likeisesti Tulenluvuissa Pohjolasta tuleva poika. Tämänkin puoleen käännytään välistä rukouksin. Parissa Tulenluvussa on poika tullut Pohjo- lan neidon lisäksi tai sijalle, kuten kertosanana impi tai vaate- kappaleensa hame ilmaisevat. A. Tule nyt poika Pohjolasta, hyytä huohti housun suusta, impi kylmästä kylästä! jäätä paian palkimista; B. Tule poika Pohjolasta, hyyss' on sukka, kenkä jäässä, mies pitkä Pimentolasta, hallassa hamosen helma. Tavallisemmin esitetään kertovassa muodossa pojan tulo Poh- jolasta. Oikeastaan tulenlumoaja poika ei olekaan Pohjolasta kotoisin, vaan on siellä ainoasti lyhyellä vierailulla käynyt: Läksi poika Pohjolahan, yön kolmen oltuansa oli tuolla yötä kolme. läpitse lumisen linnan ■ — Tuli poika Pohjolasta Se tunsi tulen lumoa. Pohjolassa käynyt poika kuvataan vielä pieneksi lapseksi, joka ei itse ole Pohjolan poika, koska tuo erikoisen Pohjolan pojan muka- naan. A. Meni poika Pohjolahan, B. On poika kolmiöinen, mies pieni Pimentolahan, meni poika Pohjolahan, pystyn peukalon pituinen, oli siellä yötä kolme, härän kynnen korkunainen. yötä kolme käyessänsä. Oli tuolla yötä kolme Tuli poika Pohjolasta pimeässä Pohjolassa. pojan Pohjolan keralla. Tuli poika Pohjolasta. Hyytä huuhti housun suusta. Tosin myös Pakkasenluvussa kuvataan pahan pakkasen pojan Kuljiiksen kolmiöinen olo Pohjolassa: Kulki Kuljus Pohjolahan, tuli peuran peittehessä, oli tuolla yötä kolme tuli karhun kattehessa. Mutta tämä Pakkasensynty esiintyy yksistään Ilomantsin puolella, jota vastoin mainittu Tulenluku tavataan laajemmalla alalla Suo- men Karjalassa ja lisäksi Inkerin puolella, missä nimetön tulen- lumoaja astuu alas taivaasta. Mies kuni tulen sisässä Oli tuolla yötä kolme, lukevi tulen vihoja. — tuli tuolta kotihin, Meni tuolta vieraisihin jäätä huusi housun suusta, läpi reppanan yheksän, hyytä paian palkomista. Tulenlumoajan kolmiöinen Pohjolassa käynti ei voine olla muuta kuin kansanomainen muodostus Vapahtajan saman ajan kestäneestä Tuonelassa käynnistä. ' Joskus mainitaankin jään- tuojana tavallisemman Maarian asemesta Jeesus: Paholaiset ja pahat paikat. 287 Tuli Jeesus kulta hyyssä helmat, jäässä polvet, tuolta maalta tälle maalle, jääkintahat käessä. Tilapäisesti muissakin loitsuissa kohtaam«ie pojan Pohjolasta avuksi kutsuttuna tai apuun rientävänä: A. Tule poika Pohjolasta, C. Tuli poika Pohjolasta, tule poika pirtin eestä! sata sarvea otsassa. ■ — Tääir ois poika päästettävä. Se oli sarvi sarviansa. B. Tuli poika Pohjolasta ■ — joka oli syänalassa. jolla suu sulan kynänen, D. Tuli poika Pohjolasta — - pääkin päivän kakkarainen. suonivihko kainalossa. Ensimaiseen näytteeseen on verrattava Pätöisen pojan pirttiin kyl- mäminen Pakkasenluvussa, toisessa osoittaa pojan kuvaus laulajan ihannoimista, kolmannessa ja neljännessä on voiteen tuoja ja suoni- vihkon kantaja ilmeisesti Neitsyt Maarian sijainen. Muutama rukous on kuitenkin kohdistettu varsinaiseen Poh- jolan eli Hiiden asukkaaseen: Jou'us poika Pohjolasta, Lapin laajasta kylästä ^ — mies pitkä Pimeälästä, Tuo hiiestä patoal Pahan paikan edustajina toimivat Pohjolan pojat Päivänpäästö- runossa Inkerin puolella sekä Pohjanmaalla, missä Väinämöisen pyytäessä: »Tuo venettä Pohjon poika Manalan alusveestä!» poikki Pohjolan joesta. Vei venehen Pohjon poika. Pohjosen poikien rinnalla ilmaantuvat joskus lännen tyitärei: Pohjosen pojat potevat, päättömiä paisehia, lännen tyttäret läsivät tauteja nimettömiä. Lännen liittymistä pahan pohjosen käsitteeseen todistaa myös Pohjolan emännän kertosana lännen vaimo. Portto Pohjolan emäntä, läpilautta lännen vainio. Hyvässä merkityksessä olemme nähneet lännen neidon Neitsyt Maariasta käytettynä (s. 236). Pimentolasta johtunut on personallinen Pimenlolainen. Ker- ran tavataan Pohjolan emännän kertosanana pimon emänlä. Pimeälän asukkaaksi voitaneen lukea myös pimeän piika, hämärän emänlä eli yön lyllö, hämärän neili. Nämä nimitykset annetaan pahalle painajaiselle: A. Sinä pimeän piika, B. Yön tyttö, hämärän neiti, sinä hämärän emäntä! eli paha painajainen! Hiiden lyllönä puhutellaan hämärän neittä karhua kierret- täessä: Hiien tyttö, hämärän neiti! painan pangan pihlajaisen, Kosk' on päivä puolipuissa, aian rauasta rakennan 288 Suomalaisten runojen uskonto. ympäri Tapion tarasta; Jos toinen tulee kierroksehen, tähän ei koske katehen silmät. syököhön hämärän neiti! Mutta sama yön tytti, hämärän neiti esitetään myös hyvää toimivana, kuten seuraavissa Metsän- ja Karjanluvuissa: A. Yön tyttö, hämärän neiti, poikki Pohjolan joesta, pitkän puhtehen pitäjä, jota myöten nuolen nousta valvoja anivarainen, otsahan oravan poian. kehräsi punaisen langan, B. Katrinatar vaimo kaunis, sinilangan siuahutti aita rautainen rapoa! ■ — kultaisesta kuontalosta Yön tytti, hämärän neiti, vaskisella värttinällä, viisi piikoa pitäös — hopeaisella rukilla. karjoani katsomassa! Viritti punaisen langan. Neitsyt Maaria emonen, sinilangan siuahutti maasta asti aita pannos! Edellisessä näytteessä on yön tytöllä Annan ja Maarian kehruu- neuvot, jälkimäisessä häntä rukoillaan Katrinattaren ja Maarian ohella. Vielä on huomattava rinnastus: Eine-eukko, luonnon vaimo, yön tyttö, hämärän neito! Pohjolaa vastaavien maantieteellisten paikkojen Lapin ja Tur- jan asukkaat tietysti kuvitellaan pahoiksi. Tulen tyttö, Turjan neito, tule Turja tarvittaissa, Hiien häijy emäntä, häijy henki haettaissa. Naispuolinen Turjoiar esiintyy Kivenpuhuttelussa: »Turjottaren tuuittama». Takatur jaksi luettava (vrt. Takalappi) on Takalurma »Äijön poik^». Mutta myös Turjan ja Lapin asukkaissa voimme tavata hyvää tekeviä; etenkin naiset toimivat usein Neitsyt Maarian sijaisina. A. Impi Turjasta tulevi B. Tuli akka Turj alasta, kuutilla kuparisella, mutso kylmästä kylästä, neito laskekse Lapista toipa puita tullessansa. — purrella punakokalla, Niillä saunan lämmitteli, purahassa purren kokka. kylyn kylmästä sulasi. Pohjolan kertona käytettyä kylmää kylää vastaa kylmä lyllö Poh- jan neidin ja kynnin, s. o. hyinen, akka Pohjan eukon mainesanana. A. Pohjan neiti, kylmä tyttö tuolta kylmästä kylästä, hyyhmäknlkkoa vetävi. pim^eästä Pohjolasta, B. Ilynnin akka. Pohjan eukko tule pian, välohen jouvu! Tulenluvuissa usein esiintyvät hyinen akka eli jäinen eukko ja hyinen lyllö eli jäinen neilo tavataan toisinaan yhdistettyinäkin, josta näkee niiden tarkoittavan neitsyeksi ja emoseksi samalla kertaa nimitettyä Maariaa. Paholaiset ja pahat paikat. 289 A. Hyinen tyttö, jäinen eukko, Pohjan pitkästä perästä, hyyvyttele, jäähyttelel tuosta kyhnästä kylästä, B. Hyinen akka, jäinen neiti, koasta Kammon karsinasta, tules tuosta, kusta kutsun, hyistä kelkkoa vetelel ^'e^rattakoon vielä Pohjolalar niminen hyinen tyttö, joka imee verta vaskipillillä, Verensulkusanoissa yhtäläisesti toimivaan Neitsyt Maariaan. A. Hyinen tytti Pohjolatar, kuivaan kulkkulakeesi. juomari joen takainen, B. Neitsyt Maaria emonen — pilli vaskesta valata! vaskipillinen varusta, Sillä veren sivallat veri keuhkoihin vetele! Pohjolattaren kertosanana JLioiiiari jotnlaLainen on saatu vas- taavasta Pohjolaisen eli lappalaisen kertosanasta. A. Kuivakulkku pohjolainen, juomari joentakainen, juomari joentakainen, j<^'ka joi tuliset kosket, tule suuta sulkemahan! säkehiset särpi virrat, B. Tulikulkku lappalainen, tule verta särpimähän! Mutta siirtymiseen on vaikuttanut Neitsyt Maarian kutsuminen joen lakoa (s. 218), joka joskus itse Jumalaankin kohdistetaan: »Jumala joen takanta». Venäjän Karjalassa saa hyistä kelkkaa vetävä neiti välistä nimen Kahelar eli Kähetär, joka johtuu jäähilettä merkit- sevästä kahe sanasta. Tämänkin mainesanat hyrä eläjä tai kaunis neili \iittaavat hyvään ja kauniiseen Neitsyt Maariaan. Samassa rulensynnyn toisinnossa, missä Kahetar hyistä kelk- kaa vetää, mainitaan päinvastainen porolylli Pohjan neili poroissa eli kypenissä häärivänä. Porotytti Pohjan neito, kypenessä kyynäsvarsin. olet polvin porossa ollut, Kahetar hyvä eläjä! Ketä tämä porotytti Pohjan neito, toisinaan Pnhjan eukko, kuvaa, osoittaa sen esiintyminen myös hyyn tuojana tai kipujen kerääjänä. A. Poropiukka Pohjan neiti, B. Porotyttö, Pohjan neiti jonk' on hyytä hyppysissä. Kipumäen kukkulalla. Eräässä Tulensynnyssä mainitaan poroissa pyörivänä nimen- omaan Maaria: Poltti rinnat Maarialta, joka polvin poroissa pyöri. Porotytin asemessa tavataan joskus palon lytti eli Hiililär hyvää tekevänä olentona: Palon tytti, Pohjan neiti, tuo polvin porossa pyöri, Hiilitär Tapion vaimo, kypenessä kyynärvarsin. 290 Suomalaisten runojen uskonto. Ori juoksi Pohjolasta — suusta Pohjolan orihin, Ottipa sitten hyytä — tuolla hyyllä hyyvytteli. Sitä vastoin pahana naisoliona esitetään yhdessä Käärmeen- synnyssä Lemmon ja Hiiden neidon ohella Palotar: Letti Lemmolta putosi, hivus Hiien neitiseltä. palmikko Palottarelta. Useammin ilmaantuu porotytön paikalla tulen eli luliiyitö Poh- janneito sekä poroissa rypevänä ja tulenpolttamassa apua antavana. A. Hyi tulityttö, Pohjan neito B. Tulen tyttö, Pohjan neito, polvin porossa rypi. tunkeite tähän tulehen! Toisinaan on tämä tulityttö samalla kertaa hyinen eli hyyeneiti: Tulityttö, hyyeneito hyistä kelkkoa vetävä. Myös pelkkä tulinen eli tulen neito tai tulosen äiti voi esiintyä Neitsyt Maarian toimissa. A. Tulevi tulinen neito B. Tulen neito tyttäresi, tulisissa vaunuloissa, kivut helmahan kereä! tulinen kattila käessä, C. Kaunis on tulosen äiti, jäinen kauha kattilassa. vanha voietten tekijä! Ilmaantuupa tulinen vainio synnyttäjänä tulisen pojan, joka sitten lähtee Pohjolaan ja sieltä palaa tuoden hyytä ja jäätä. Synnytti tulinen vaimo, Oli poika kolmeöinen, synnytti tulisen poian kolmeöinen, neljäöinen. tulisella vuotehella, Työnsi poian pohjosehen. tulisen vaipan alla, Oli tuolla yötä kolm.e, tulisen hurstin päällä, kovin äijä kolme, neljä, tulisessa uutimessa. viimeistäänkin viikkokauen. Tuuitti tulisen poian Tuli poika Pohjolasta — tulisessa tuutimessa. Hyytä huokui housun nauhat. Maarian käsittämisen tuliseksi vaimoksi eli neidoksi selittää hänen vertauskuvanaan katolisessa hartauskirjallisuudessa käytetty: »tulessa palava, kulumaton pensas», jonka keskellä hänet keski- aikaisissa maalauksissakin esitetään. Slaavilaisten »tuliseen Maa- riaan», jolla on Iljan päivälle (^7? v. 1.) läheinen viettopäivä (^V?), kohdistuu inkeriläinen säe: »Maaria tulelle selvä» (s. 198). Porotytön paikalla tapaamme myös Panulan neidon: Paljaspää Panulan neiti Ei pala porossa polvet, polvin pyörivi porossa — kypenissä kyynäsvarret. Tulenluvuissa avuksi pyydettynä ilmaantuu Panun emäntä eli Panutar useamman kerran mainesanalla paras, mikä soveltuu Maa- rian sijaiselle. Paholaiset ja pahat paikat. 291 A. Tuttav' on tulonen äiti, B. Pannutar (!) parain neitsyt, paras on Paron (!) emäntä, tuli niele turkkihisi! nukkas tulta tuuvittamaan! C. Parannuta (!) parain neiti! Maarian pojaksi käsitettävä on tulen polttama Panolan poika. Pahana olentona ja Hiiden neidon kertosanana olemme jo näh- neet Panulan neidon Käärmeensynnyssä (s. 284). Myös sisiliskoa puhutellaan: A. Pääpuikko Panulan neien. B. Panuttaren pääpuikko. Panuttaresta vääntyneen Pannuilaren rinnalla esitetään ker- ran Tunnutar »tulisen neidon» nimenä. Tunnutar tulinen neito, tulkoonpa tulinen neito Pannutar palava vaimo, tiiion lientä särpämähän! Tunnutar lienee korjattava Tuhnuiar ja yhdistettävä nimeen Tuhniis. Sisiliskonluvussa loitsitaan: Tuhnus tule taivahasta, pahasi parantamahan! tule työsi tuntemahan. Tuhnupää merkitsee samaa kuin iuhniopää eli nokipää. Tässä yhteydessä sopinee esittää Jäniksenluvussa puhuteltu nokilijliö. Nokityttö, Saaren neiti terhennystä tellittävi. — tiellä seulovi utua, Utu silmille sivalla! Ennen mainitussa loitsussa, jossa »joki kultainen kuningas» ja Histoppi pyydetään saukkoa juoksuttamaan »joen näköisnä» (s 176), tämä pyyntö uudistetaan kohdistettuna Nokiailareen. Nokiatar nuori neito Muille valkeat valitse, juoksuta joen näköisnä, minulle mustaset pätevi, aja aallon karvallisna! ketukseni kelpoavi. Toisessa saman loitsun kirjaanpanossa käy jälkimäinen pyyntö edellä Ristoppiin joen kuninkaaseen kohdistettuna ja Nokiattaren asemella on Jokiaiar. »Mustien» pyytäminen kuitenkin paremmin soveltuu Nokiattarelle, joka kahdesti esiintyvän joki sanan johdosta on helposti voinut vääntyä Jokiattareksi. Nokiattaren alkuperäisemmyyttä vahvistaa vielä muutamassa Ketunpyytäjän luvussa tavattava Nokeainen. Nokeainen kullan muori, tule kullan muuttehelle! Mahdollisesti tähän kuuluva on vielä Sudensynnyssä esiintyvä Nukiihular. Nukuhutar neiti nuori läksin neito tuuvitettu. rannalla rakentelihe. Puri tuota tullessahan. Niemin neito kasvatettu, Niinpä menköhön manalle! Esitetyt näytteet ovat kaikki Suomen pohjois-Karjalasta. Vielä 011 huomatta^•a etelä-Karjalassa muistiinpannun loitsun alku: 292 Suomalaisten runojen uskonto. iSouse maasta nove[n] emäntä, vetäy veen emäntä! Pahojen paikkojen asukasten olemme nähneet lukuisissa tapauk- sissa toimivan hyväätekevinä ja semmoisina niitä avuksi rukoilta- van, jolloin naispuoliset olemme todenneet Neitsyt Maarian sijai- siksi. Mutta kun nämä tapaukset eroitamme, havaitsemme paho- laisten perheessä emännällä, kaikkien t.autLe.ii-ja.-pahnjen synnytiä- jällä, olevan valta-aseman, joka vastaa Jumalan emon asemaa hyvien olentojen joukossa. Yhdeksän taudin äidin yleisin nimitys on poriio Pohjolan emäntä; isänä on tavallisesti tuuli. Ristijäksi pyydetty on Johannes »Jumalan pappi», joka kuitenkin tästä toimesta kieltäytyy, niin että synnyt- täjän on sikiönsä itse nimitettävä. U. Holmberg on suomalaista Tautiensyntyä verraimut venä- läiseen legendaan Heroodeksen 12 tyttärestä, mitkä syntyivät hänen veljensä vaimosta Heroodiaasta, jota naimasta Johannes Kastaja oli häntä kieltänyt. Rangaistukseksi tyttäret muutettiin taudeiksi ja suistettiin mereen,^ josta ne ilmaantuvat ihmisiä kiusaamaan. Setälä on osoittanut, mitenkä mielikuva Heroodiaasta myös germanilaisessa ja romanilaisessa kansanuskossa edelleen elää. Italiassa kerrotaan Redodesan loppiaisaaton yönä ilmestyvän erää- seen Johanneksen kirkkoon pyytämään kastetta, johon Johannes vastaa lykkäämällä päätöksensä toiseen vuoteen, aina maailman loppuun asti. Saksalaisissa keskiajan lähteissä esitetään Heroodias kuningattarena, jopa jumalattarena, jolle kolmas osa maailmaa oli alamainen, tai yöllä ratsastavien naisolentojen johtajana ynnä yleensä yönvaltiattarena: toisinaan Johannes Kastajan päätä tavoit- televana, joka puhaltamalla pyörryttää hänet takaisin samaa tietä. Näihin käsityksiin ynnä kreikkalaisen legendan Heroodiaalle anta- maan mainesanaan »raivoisa» on Setälä verrannut Pohjan akan määrettä pyöräraivo eli raivopyörä. Vielä sopisi verrata ranskalaisen kansanuskon Arie (myös Arode < Herodias) nimiselle haltialle omistetut rautaiset hampaat Pohjan akan mainesanaan raulahammas,^ Muutamassa loitsussa »eukko Pohjolan emäntä» pyydetään pistosnuolen kärkeä kääntä- mään käppyrään: Hampahilla rautaisilla, leuoilla teräksisillä. ^ Kreikkalaisen legoiulan mukaan Heroodiaan tytär sortuu jokeen läpi jään kaulaa myöten. Jään poikki klikkaama pää ja muu ruuniis jatkavat tanssia. 2 Muita määreitä mainittakoon Irvihnnirvas, harKUilununias, kierosilmä, kicro- korva, väärnleuka ja rautaparia. Paholaiset ja pahat paikat. 293 Näyttää siltä kuin myös Hercddiaaii tyttären nimi Salome olisi suomalaisessa loitsussa säilynyt. Salmonin portto vaimo teki poikoa yheksän. Niin ei ole kuitenkaan laita, vaan on Yhdeksän taudin syntyyn sekaantunut alku toisesta Tautiensynty-runosta: Salamonin porttovaimo kynnysalle Samarian kirkon, teki kolme poikalasta, Siinä ne surmaksi sikesi, tappoi ne tauin tappamatta, tappotauiksi tapautui, muun surman sullomatta, loukkaus yksi, toinen rutto, laittoi hanan lapsillensa amputauti kolmannesta. Salamoni ei voi olla muu kuin monivaimoinen kuningas Salomo. Lastensa tappaminen ja hautaaminen Samarian kirkon alle johtaa luonnollisesti mieleen samarialaisen \'aimon, jonka rikos myös Ma- taleenan virressä kuvastuu. Että »portto Pohjolan emäntä» tarkoittaa Heroodiasta, jonka nimenkin lyhennetyssä Tiivas muodossa olennne toisessa yhteydessä tavanneet, on epäilemätöntä. Mutta onko tämä selitys riittävä suomalaisen Yhdeksän taudin synnyn ynmiärtämiselle? Pohjan akan ohella jn \ ielä uscanunin sen sijalla mainitaan Tautien emona Lovialar. Akka vanha Pohjolassa Loviatar vaimo vanha, syrjin tiiulehen makasi ■ — • Pohjan akka, Hiitten eukko. Sai viimein vihaiset poiat. sai poikoa yheksän. Loviatar naisellisen lovehtijan rii sen asemesta joskus käytetyn Noidallaren merkityksessä (s, 38) soxeltuu varsin hyvin Pohjolan emännälle. Mainesana vanha on mainitussa näytteessä yhteinen Pohjolan akalle ja Loviattarellc Mutta Loviattarella ja sen cnnfu esitetyillä minnmoksilla voi myös olla miiäriH^nä »vaimo kaunis», »\anhin \aimolLokka Juopui&a emäntä, Kajovatar vaimo kaunis», joista edellisen Setälä on yhdistänyt Loki nimeen, on syntynyt siten, että säepari: »lokki luopuisa lintu, kajajainen kaunehempi» on sekaantunut alkuperäisempään nimitykseen: »Helena hyvä emäntä, vaimo kaunis Katrinainen»; välinuiotona tavataan: »lokki luopuisa emäntä kajajainen vaimo kaunis». Kajovatiarcn sijalle on Lokka viimein saanut kertosanakseen ( )sinottarelta otetun Kalevattaren muodossa Kalovalar. — Lokin toisintonimeen Lohur verrattu J.uovus ilmaantuu yhdistyksessä: »Luovus Luonnotar pakana» eli »Luovus luonnoton {)akana»\ joka »itse risti poikiansa». Tämä on kuitenkin t ilapiiisesti tekosanasta nimisanaksi siirtynyt, kuten todistaa säkeen tavallinen esiintyminen manauksessa: »luovus luoimoton pakana, häjjeä hävytön koira» tai »luo^os jxiis |)aha [)al sanan seuratessa. »Ismio itses viikon vikastele, etkä kauvan karvastele, multahan vihas viskoan». Sankarit. 3^9 A. Kuka kirvoja takovi, B. Se seppä, joka raiiaii takoo, kassaria kalkiittavi, sp seppä, joka vasken takoo, ei se ole seppo Jumalan luoma, se seppä, joka taivosen takoo. Se seppä on Jumalan luoma C. Oli mulla seppä pikkarainen, kuka on taivoa takonut, takoja ilman ikuinen. ilman kaarta kalkuttanut. joka taivahat takovi. Että tämä seppä on itse Jumala, ilmaistaan joskus suorastaan: Ukko taivallan Jumala! — joka on taivoset takonut, Jumala jotakin tiesi, veen kannet kalkutellut. Samaan käsitykseen viittaa Ukon mainesana »taivahallinen takoja». Ilman jumalaan Ilmariseen voisi tosin sovittaa Gananderin arvelun, että suomalaisilla jo pakanuuden aikoina on ollut käsitys kaikkeuden Luojasta, jota nimitettiin: Kaiken maailman takoja, ilman kannen kalkuttaja. Mutta taivahan takojan käsite on yhtävähän alkuperäintMi suoma- laisille, kuin skandinaa\-eille himnasmihr. Selvästi kristillinen on lausetapa: Herra tai\ojt'ii tekijä, pilven päällinen Jumala! Mainittu virolainen ketjulaulu, jossa Kalev antaa rautaa ja Regu kultaa, jatkuu siten, että tanmii antaa kullasta lehtiään ja lammas lehdistä villojaau. Villat viedään henkilölle, joka antaa uuden takin. Tämän nimi on hyvin kunmuillinen, useimmiten joko vitsik. vitsikko', tai veeril: eli veering, neljännesraha' (\rt. ruots. fjärding.). Nämät ja monet nmut vääntyneet muodot voidaan selit- tää muutaman kerran säilyneistä vidrik ja udrik yiuiä niiden edel- lyttämästä alkumuodosta vedrik. Vidrik tosin niy()s merkitsee virossa pensaikkoa, josta väännös viisik saa selityksensä, mutta se tavataan epäilemättömänä miehen nimenä muutamassa hevosvar- kaan rimon toisinnossa. Udrik muotoon yhdistettävä Vlregane ilmaantuu Kalevin kertosanana johdannonta{)aisessa runossa, jossa laulaja punnitsee mahdollisia aiheitansa: Kas odan vana Kalevi, Vana on vana Kalevi, vai odan luie Utregase, uus on uusi Utregane, vai odan noore Lemingäse? nuor on nuori Lemingäne. Molempia muotoja vastaavat Vidres ja Vdres esiintyvät runossa Ristitystä metsästä viettelijän nimenä. Länsi- Inkerissä on kantelen ja viimopillin, s. o. säkkipillin, soittajalla, joka vaivutettuaan uneen talonväen tunkeutuu neidon kammioon ja tämän kädestä saa surmansa, yhtäläinen nimi. Sen toisintelut: Vieirikkä, Vieriykö, Veriykkö. Vierikkä ja Vedöökkä ynnä Veitikke, ovat kaikki selitettävissä perusmuodosta Velrikkä. 310 Suomalaisten runojen uskonto. Sen pysyväinen mainesana on verevä poika. Sama henkilö on Kau- kamoisen surmaama veiiikkä eli veitikka verevä. Että veitikka on myöhempi kansanjohdannainen, käy selvästi ilmi eteläpohjanmaalaisesta loitsusta, jossa on kuvattu Jumalan pojan verenvuotoa: Veri veitikasta juoksi, hurme poiasta hupatti. Muutamissa vienanpuolisissa Kaukamoisen runon toisinnoissa tavataan lyhyempi muoto Veiii, josta välistä on väännetty neiti. Inkeriläisissä runoissa tavataan Kalervon ohella veljen kunnia- nimenä Vedrä, Vedro eli Vieiro. Vedrä nimen on J. J. Mikkola yhdistänyt anglosaksilaisessa Beo\vulf-runoelmassa esiintyvään Veder-geatas, 'V. gootit', eli Ve- deras (gen. Vedra). Vetrikka siis merkitsisi goottilais-sankaria. Vedr- ja Udr- eli t/dr-muotojen vaihtelua valaisevat ennen esitetyt rinnakkaissanat verkanen ja turkanen (s. 100). Mikkolan selitystä tukee välillisesti Gotlannin vanhan nimen Voionmaan esiintyminen runoissamme, joissa sillä on muoto Vuo- jola eli Viiojela. ^ Tästä johtunut gotlantilaisen nimitys Vuojolainen, V uojetainen eli Vuojalainen on sillä kaupilla, joka kerskaten lähtee erinomaisilla suksillaan tavoittelemaan Hiitten hirveä. Hänen varallisuuttaan kuvailee sauvojenkin kalleus, joista toinen maksaa markan, toinen on ruskean reposen hintainen. Gotlantilaisen kauppiaan suhdetta maan neitosiin kuvaa hänen taputellessaan hirventaljaa »lempi- tyttösen» mainitseminen. Tässäkin suhteessa on hän saksalaisen Hansa-kauppiaan, Annikin virressä kuvatun »kestin», edeltäjä. Hirvenhiihdännän suomenkarjalaisessa alkusäkeessä on viisas ja Vuojolainen sanojen välillä viini eli vilmi; joskus kuuluu säe: Viijolainen Vuojolainen tai viisas Viitolainen. Vipusenrunoon eksyttyään se on saanut muodon: viisas vintti Lyyrätyinen. Suomenkarjalaisen kertosäkeen kaunis kauppi on säännöllisesti lappalainen; mutta tämä on nähtävästi johtunut siitä, että toiminta kuvaillaan tapahtuvaksi Lapissa. Historialliseen runoon sekaan- tuneessa toisinnossa on Vuojolaisella kertosanana Tuulieiuinen. Venäjän Karjalassa Latvajärven Arhippa alkaa Hirvenhiih- dännän säkeillä: Kaunis kauppi Köyretyinen, varsin veitikka verevä. Mutta tavallisesti on siellä hiihtäjänä Ly y Ukki, joskus Lystikki »lylyjen seppä». Onko Lyylikki lyly sanasta johdettu runollinen ^ Myös säkeissä: »Rauan synty suon navoilta, isä Vojolan navoilta», J^o/o/a lienee luettava Vuojola. Sankarit. 311 muodostus vai Lyyräiyisen yhteyteen asetettava erikoinen nimi, on vaikea päättää. ^ Hirvenhiihdännästä on Vuojolainen joutunut pariin suomen- karjalaiseen loitsuun. A. Siniviitta viian eukko — B. Emäntä viion Vuojolainen, kaunis kankahan eläjä, kuo mulle kultanuttu, Liisa villi Vuojolainen! vala mulle vaskivaippa! Loitsussa esiintyy myös naispuolinen Vuojolalar eli Viiojahalar. A. Vesi hiisi Vuojolatar, B. Rauta poika Vuojahainen, Vuojon tyttären tekemä. Vuojahattaren tekemä. Vuojoiar muotoa edellyttää Vuoiar, joka on siitä syntynyt su- pistuksen kautta samoin kuin Vuojolattaresta Vuolaiar. C. Vuotar voitehen tekijä. D. Rauta poika Vuolattaren. Edelleen on Vuolatar runomitan vaatimuksesta laajentunut Vuola- hallaieksi, niinkuin myös Vuojolaisesta supistunut Vuohinen Vuolahaiseksi. E. Rauta poika Vuolahainen, F. Rauta poika Vuolahaisen, Vuolaisen poian poika. Vuolahattaren tekemä. Vuolahainen vuorostaan on muuntunut \'uolanioiseksi \'uola- hattaren joko pysyessä paikoillaan tai yhtäläistyessä Vuolamalta- reksi. G. Rauta poika Vuolamoisen, H. Vesi on poika Vuolamoisen, Vuolahattaren tekemä, Vuolamattaren tekemä. Vuolamoisesta yhä muuntunut on Vuolangoinen, mutta sen rin- nalla esiintyvä Ruojualar, jonka alkukerake on alkusoinnun vaiku- tuksesta vaihtunut, palautuu alkuperäisempään muotoon Vuo- juatar. Rauta poika Vuolangoisen, emä rauan Ruojuatar." Viimeksi on mainittava vanha kirjaanpano Savosta vuodelta 1687. Siinä »raudan poikana» esiinty\'ä Vuolianiar perustuu muo- toon Vuolajaiar, joka on Vuojalallaresla metateesin kautta syntynyt (vrt. pihlaja ja pihjala). Vuojolaisen kaupin edustamaa vanhaa Visbyn kauppaa vielä aikaisempiin kauppasuhteisiin voisi viedä nimi Lemminkäinen, jos se selitys, johon T. E. Karsten ja tämän kirjoittaja toisistaan riip- pumatta ovat tulleet, pitää paikkansa. Siitä tavataan Viron runoissa muodot Lemmingäne, Lemingäne, Lemmingine, Lemniing poega, ^ O. Koistinen on Lyylikin yhdistänyt Lyyitkkä nimeen. A. V. Koskimies johtaa Vilmin nimestä Vilhelm (alasaks. Vilm) ja huomauttaa, että Kauppi nimeä on käytetty Jaakopin asemesta. 2 Loitsurunojen painoksessa muunnettu: Ruopahatar. 312 Suomalaisten runojen uskonto. Lemmergäne ja Lemmik sekä suomalaisissa yleisen Lemminkäisen ohella Lemmin poika, Lemikäinen ja Lemmykkäinen. Samoin kuin myöhemmin Suomen historiassa kuuluisaksi tullut sukunimi Fleming saattaisi Le(m)minkäinen tarkoittaa f 1 ä m i- Iäistä, nykyisen Belgian ja yleensä Alankomaiden alasaksalaista asukasta. Alankomaalaisten kauppa oli viikinkiajalla Mälarin seu- duilla Ruotsissa erittäin vilkasta. Suomessakin on löydetty miek- koja, joihin on kaiverrettuna ulkomaalaisen asesepän nimi. Islanti- laisessa runoudessa esiintyy yhtenä miekan nimityksenä flaemingr. Samanaikuisissa venäläisissä sankarilauluissa timnetaan valjanskij, s. o. vallonilainen, ranskalaisen merkityksessä. Saksalaiset llUO- luvulla käyttivät molempien Belgian kansallisuuksien nimityksiä flaeminc ja wäleis osoittamaan hienosti sivistynyttä miestä. Virolaisessa Taivaankappaleitten kosinnassa on Lemmingisen mainesanana herra ja kertosanana Tallermaa (s. o. Tallinnan) ku- ningas. Tantsi Tallermaa kuningas, lehi ^ härra Lemmingine. Että Lemminkäisellä on ollut ylimyksellinen merkitys, näkyy sen suhteesta Kalevaan. Kalevin pojan ohella ilmaantuu itä- Virossa kultaneidon takojana joskus Lemming poegu. Suomen ja Venäjän Karjalassa Lemminkäinen tavataan toisinaan Kalevanpojan kerto- sanana. A. Minne lauloit Lemminkäisen, B. Kaskehen Kalevan poian, kaotit Kalevan poian? leikkaukseen Lemminkäisen. Itäsuomalaisissa loitsurunoissa käytetään Lemminkäistä kris- tillisen Luojan tai Maarian kertosanana. A. Tee Luoja kaetsanasi, B. Maarian makea maito, Lemminkäinen luottehesi! mesileipä Lenuninkäisen. ^ iimeksimainittua säeparia vastaa länsisuomalaisessa loitsussa: Pyhän hengen lämmin leipä, Maarian makea maito. Sekä Maarian että Luojan yhteyteen on Lemminkäinen ase- tettu vienan puolisessa Voiteenluvussa: Neitsyt Maaria emonen, Lemminkäisen lippahasta, käy sie voitehet vakaiset, — joill" on Luoja voieltuna. Lemminkäisen toisintoniminä Kalevalassa käytetään, paitsi veitikka verevä, myös Kauko ja Ahli. Yhfaikaa ne voivat esiintyä kansanrunonkin myöhemmissä muodostuksissa. ^ Lehi (lehe, lei) sanaa voi tietysti pilaa »tanssi»- käskyä vastaavana teku- sanana, mutta mahdollisesti se on yhdistettävy inkeriläisessä Lemminkäisruno.ssa tavattavaan: lehen Lemmykkäinen ja kenties vielä Lemminkäisen yleiseen maine- sanaan Suomen puolella lielo tai lieto poika; vrt. myös virolaista Lemmik Lvina ('surun') poisikr. Sankarit. 313 »Kutsu Ahti, kutsu Kauko, »Ahti Saarella asu\"i, kutsu Veitikki verevä!» Kauko niemen kainalossa, — »En tieä Ahin kotia, Veitikki nenässä niemen, enkä Kaukon kartanoa, Elä kutsu Lemminkäistä, Veitikin elinsijoa.» ■ — Lemminkäinen on lieto poika.» Lemminkäisestä ne kuitenkin alkuansa eri runoihin kuuluvina ovat helposti eroitettavat. \'<4rikasta eroittautuu alkuperäisemmässä inkeriläisessä kansanrunossa Kauko, Kaukain oi ne n eli Kaukomieli tämän surmaajana. Tila})äisesti Aulo eli Auko Kauko »mies kavala» ilmaantuu Vetrikan sijalla \ äcnnukuttajana kantelensoitolla. Sor- tavalan puolisessa Kantelt;nsynnyssä on kantelentekijällä nimi Kuuko ja mainesana Viron (s. o. virren) seppä. Miehennimenä Kaukamely tunnetaan Köyliöstä vuoden 1422 tienoilta. ^'atjankielessä Kaukarnoinen merkitsee vierasta. Luultavampaa kuitenkin on, että Kauko sanassa piilee muinainen ylimyksellinen sankarin nimitys, joka muodoltaan muistuttaa frank- kien vanhempaa nimeii Chauci 'kork(^;tt, ylimieliset' (vrt. ruotsin hög). Lähimmässä suhteessa on Kfujko Ahli snnaan, jonka kerto- sanana se jo inkeriläisessä Ahdin meriretkessä esiintyy. Epäselväksi runossa kuitenkin jää. onko kahta vai yhtä henkilöä tarkoitettu. Kasvoi ennen kaksi lasta — [Ahti astui, maa yleni, Siit tulivat tälle nujalle — Knuko pyöri, kangas painui.] vetäysit veljeksiksi. Ahti jirvattu vJieksi, ^'ks oli Ahti, toinen Knuko. Kauko kansaksi tutahan. Mistä Ahti tuttanehen Ahill' oli airoa vajoa, ja Kauko havaittanehen? Kaukolla kahta soutajata. — • Ahin suu vähältä väärä. Ahti astui Akkalahan: Kaukon leuka kallellahan. »Anna akka poikoasi Ahti tuntui astunnolta, Ahin ainoan avuksi, Kauko kannan pyörinnöltä. Kaukon kaksin soutajaksi.» Kaukamoisen runoon kuuluvissa juomingeissa mainitaan Kau- kon ja Veitikan (< Vetrikan ohella joskus vielä Ahti läsnäolleena. Juopui Ahti, juopui Kauko. Saarialan juomingista, juopui Veitikka veräjä(!) Kirjaverkolan \akoista. Veitikka voi myös esiintyii Ahdin kertosanana. A. Aika on Ahtia sanoa. Veitikan veräjän suussa. Veitikkiä vieretellä, C. Veitikan veräjän suitse, puhua pyhäistä miestä. Ahin aitojen alatse. B. Ahin aian kääntymessä, .Tavallisemmin: perätse.) Että Ahti on sankarin nimi, todistavat, paitsi mainitut kerto- sanat, sen mainesanat auvopoika ja liioin voipa. Tähän nimeen liit- it. :;si ■ -Ji 314 Suomalaisten runojen uskonto. lyy myös paikanmääre: »Armas Ahti Saarelainen», (vrt. Ahti Saarella asuvi). Että Saarelaisella on tarkoitettu Saaren hallitsijaa, osoittaa Itkuntiedustelussa säilynyt säepari: Armas Haahti, Saaren vanhin. Saaren kuuluisa kuningas. Samaa käsitystä vahvistaa Sampsan runossa kuvaus Huoto- lassa, s. o. Luotolassa, asuvan Ahdin rikkaudesta: Ahti aina arvelevi, helkyttää hopeitahan [toivoo maallehen makua, kaksin päivin, kolmin päivin; pelloillehen pehmitystä — ■] rahat raksui pöyän päällä, rahojansa raksuttavi, helkkyi Huotolan hopeat. Epäilemätöntä on, että Ahti on historiallinen nimi. Kysymys on vaan siitä, onko tästä eroitettava Ahii jumala, joka Agricolan Tiukaan »vedestä kaloja toi» ja jonka myös Jusleniuksen sanakirja Ahto muotoisena vedenjumaluutena ja näkin vastineena tuntee. Loitsurunoissa rukoiltu Ahti saa tavallisesti määreekseen ve- den eli meren. A. Veen Ahti armollineni B. Meren Ahti vaahtivaippal Mutta veden Ahdin ohella tavataan myös metsän, maan ja tuulen Ahti. A. Metsän ihti, metsän Ahti! C. Tuulen intti, tuulen äiti, B. Maan isäntä, maan emäntä — tuulen kultainen kuningas, maan Ahti armollinen! tuulen Ahti armollinen! Nämä voidaan kahdella tavalla selittää. Joko on Ahii, samoin kuin näkki yhdistyksessä »metsän näkki», vedenjumalasta yleiseksi haltiannimitykseksi kehittynyt, taikka on se, kuten Osmo yhdis- tyksessä »metsän Osmo», alkuansa merkinnyt hallitsevassa asemassa olevaa ihmistä ja siitä saanut haltian merkityksen. Niistä runokappaleista, joissa Ahti ilman määrettä jumaluus- olentona esiintyy, on ensiksikin eroitettava joukko kirjallisuuden ja kirjatiedon vaikutuksen alaisia. Aanhin sentapainen on Tope- liuksen julkaisema Lencqvistin käsikirjoituksista; tämän kansan- omaisuutta panee epäilemään sekä runomitta että kieliasu. Anna Ahto antimesi, kalat karulta kokoele, veä viljalta valeen hauit hajalta hajeskele, majan märjän asuvita, ahvenet myös kyrmyniskat! Toisissa kohdin runotutkimus osoittaa Ahdin myöhäsyntyiseksi. Tavallinen Antille ja Pekalle osoitettu Onkiluku (s. 172) on pari kertaa muunnettu siten, että joko Antin sijalle on pantu Ahti ja Pekka väännetty piikki sanaksi taikka molempien sijalle asetettu Ahii ja Kauko, joista jälkimäinen on epäilemätön sankarinnimi. A. Ahin hanan hallitsija — B. Anna Ahti, anna Kauko, Anna Ahti iihvenia, anna Ahti ahvenia, pistä piikkimikkeliä! Kauko kauniita kaloja! Sankarit. 315 Väinämöisen rukous parissa vienanpuolisessa Laivaretken toi- sinnossa, joka alkaa: »Anna Ahti hauki suuri», on otettu Karjalan kannaksella erillisenä säilyneestä runosta, jossa vastaava säe kuuluu: »kun ma saisin suuren hauin». Myöhäisiä muodostuksia ovat niinikään parissa vienanpuoli- sessa runossa tavattavat Käärmeenfmhuttelut: A. Ahin aitojen alainen. B. Mullan muikku, maan silakka, (muuten: Aina a. a.) Ahin ainoa kalanen. Edellinen on satunnainen Ahin aiiojen ja ailojen alaisen sekamuo- dostus. Jälkimäisen Ahin, kuten kertosanoistakin mullan ja maan voi arvata, saattaa muiden toisintojen mukaan oikaista: ahon. Sitä vielä vahvistaa käärmeen kuvannollinen nimitys: ahohauhi. Ahohauki aamiaiseksi, musta mato murkinaksi. Alkuperäiseen säkeen muotoon: ainoa ahokalanen ovat ilmeisesti vaikuttaneet vienanpuolisessa Vellamon neidon onginnassa esiinty- vät säkeet: Vellamo ■ — — Ahin lasta ainoata, ^ Ainoinen Ahilla lapsi. Vellamon vetistä neittä. Että vedestä pyydystetty Ahin lapsi ei välttämättä edellytä Ahdin käsittämistä vedenjumahduulla osoillaa Osmon- käämin (Typha latifolia) toisintonimi \'äinänlaimi. Muutamassa Pakkaseiisyimyssä liittyy Osmon imiLaan }'änhämöinrih joka lienee sekamuodostus Väinämöisiä ja \'(uilinm(>isla, s. o. xakinuestä. Jos olol sitä sukua, l*()l)jannuian kylässä, kuin on (mukmi Osman poika kotoisin AiiiikJinioincn. Vielä mainitaan \'äiiiäniöinen liiujolaiscsla muodostuneen \ uo- lanj^oisen yhteydessä. Rauta poika Vuolangoisen, sukunna(!) vanhan \ äinämöisen. Vuolan tyttären tekemä. 1 Loitsijan »Ukon pojan» mainesanana, kts. s. 248. Vrt. akka vanha Van- kamidnen > Vänkämöinen < Väinämöinen. Vankanioisesta tavataan myös ly- hyempi muoto vartgas ja sen ohella vingas. Sisiliskonluku alkaa tavallisesti: »Vingas Vänkähän makasi». Räähkätaudille lausutaan: »ota vinkamo vihasi». 324 Suomjilaisteu ruiKjjrn uskonto, }'u(tii)l(tn ja VäinnUin olemme edellä tavanneet toistensa kerto- sanoina. Kaikesta tästä voimme ]>äättää, että Väinämöinen on yhtäläinen sankarinnimitys kuin Kaleva, Hiiko, Osmo, Vuojolainen ja Ahti. Samoin kuin usealle jiäistä, omistetaan \'äinämöiselle metallin- valmistuksen taito. K. R. Giers kivennäistieteellisessä väitöskir- jassaan V. 1767 julkaisee runon, jonka johdosta yhdistää Ilmarisen roomalaisten tuulenjumalaan Aeolukseen, mutta Väinämöisen tai- vaalliseen seppään Vulcanukseen. Tulta iski Ilmarinen • — vaskiakin valeli, Tässäpä vanha Vainemoinen(!) nuolet raudasta rakensi. Mainittu vanhin karhuruno, kirjaanpantu pohjois-Hämeessä vuoden 1662 jälkeen, sisältää myös kohdan, jossa Jumalaa rukoil- laaji hiihdättämään ohtoa hikeen ja Väinämöistä sitä väsyttelemään. Tähän liitetyssä muistutuksessa selitetään ^'äinämöisen olleen paitsi virsien takojan myös merkillisen raudansepän, joka on opettanut heittämään hietaa kiehuvan kuumaan rautaan ja joka siitä syystä on koroitettu jumalain joukkoon. Etelähämäläisessä Raudan- lumouksessa on sama keksintö omistettu raamatulliselle vasken ja raudan takojain kantaisälle Tuubal-Kainille: »Tupelkaini sen hie- dan sekaan heitti». Itäsuomalaisissa Haudansanoissa on toisinaan takojana Väi- nämöinen tavallisen Ilmarisen asemella; välistä mainitaan myös Väinämöisen ahjo ja valkea. Kalastajanluvussa sanotaan onkirauta Väinämöisen tekemäksi. Onki Oijiosen tekemä, väkärauta Väinämöisen. Oinonen ei liene muuta kuin alkusoiimun vaikutuksesta (onki) muuntunut Vainonen. Verrattavasti useammin kuin raudanseppänä esitetään kuiten- kin Väinämöinen virrenseppänä. Jo Agricolan hämäläisten jumalain luettelossa sanotaan, että Ainemöinen »virret takoi». Kilpalaulan- nassa Väinämöinen esiintyy mahtavana laulajana, joksi häntä Jou- kahaisen iiiti nimittääkin. Väinämöistä ampuva lappalainen saa varoituksen: Älä ammu Väinämöistä, laulut maalta lankea\i. >iimenomaan rirrenteki janakin ^'äinämöinen runoissa esitetään. A. Olipa ennen vanha VäinT), viisas virsien tekijä. laulaja iänikuinen, B. Virren ponsi polvuhinen. sanan on pon[si] polvuhinen, C. Sanon Väinämöisen virsiä. Yhtä vähän kuin Vulcanuksen tapaista takomataidon jumalaa on suomalaisilla voinut olla Apollon kaltaista laulu- ja soittotaidon j\imalaa. Siitä syystä oli Väinämöisen virrentakoinisen ja laulun Sankarit . 325 selittämiseksi turvautuminen vedenhaltian soitannollisuuteen. Mutta niinkuin olemme nähneet (s. 79), on soitannollisuus yleisemp hal- tian ominaisuus, -ikä se ole tarkalleen samaa kuin virsien eli runojen sepittäminen. Lähinnä olisi Väinämöinen verrattava islantilaisten runoudenjumalaan Bragiin, joka ei ole muu kuin norjalaisten vanhin tunnettu runoilija Bragi (f n. 850) jumalaksi koroitettuna. Jos Väinämöinenkin on ollut inhimillisen sankarin nimitys. niin on helposti ymmärrettävä, että: Tekeytyi vanha ^'äinämöinen takaisin tietäjäksi ja taitajaksi. Muinaisajan ylimykselle saattoi kuulua myös tietäjän toimi, jolla Väinämöisessä on ikäänkuin ensimäinen edustajansa. A. Oi sie vanha Väiuämö'nen, kuta noitia haetkin? olit tietäjä ikuinen, B. Ikivanha Väiuärnoun-n. miesten polvupäivällinen. tietäjä iänikuinen, ilman kannen aiollinen! poika [ma]nnun päivälhnen. Mitä sie etsit tietäjiä, <-. Ilman tietäjä ikuiiuMi. Iänikuisena licläjänä Väinämöinen sulautuu myöhempään loil- sijan ihanteeseen, kristilliseen kaikki alusta tietävään Jumalaan. Isä taatto taivahainen. tietäjä iänikuineni Mainesana vanha on Väinämöisellä yhteinen muutaman muun sankarinnimen kanssa. Tämän edellii käy ta\allisesti vielä määre vaka, välistä myös viisas. Vanhan viisaan vaka\ ia \aroilus- ja lyeitsyt Maariaa emoista». ^ Mutta jos lähemmin tarkastamme Väinämöisen esiintymistä loitsuissa, niin havaitsemme, että häntä suhteellisesti harvoin juma- luusolentona rukoillaan. Puhuteltu \'äinämöinen osoittautuu miltei kauttaaltansa Neitsyt Maarian tai kristillisen Jumalan sijaiseksi. \'äinämöistä pyydetään samoin kuin Maariaa: A. Tule saunahan saloa! Ota vasta varjostasi, B. Lämmitä välehen sauna! • — Simasiipi sulistasi! Muutamassa Pakkasen luvussa kerrotaan, kuinka Jumala, kun pakkanen aikoo hänet kylmää, keritsee kivestä villat kintaikseen, joilla sitten pakkasen pitelee. Tähän kertomukseen perustuu Väinä- möiseen kohdistunut rukous: Keritse kivestä villat, kuka[a]nne kuutta syltä, katko karvat kalliosta, kaheksatta kaikitenkin, tee tuosta sotihametta, jonka alta ampuisimme! Ukolle osoitettuja rukouksia vastaavat: A. Tule vanha Väinämöinen tules tänne, väätes tänne puhumahan puoleltani, — miehen ainoan avuksi! tuos tänne tulinen miekka — C. Ukko vanha Väinämöinen, jolla Hiiet hirvittelen! annas vanhoa väkeä, B. Ukko vanha Väinämöinen iän kaiken istunutta!^ Näihin liittyvät vielä seuraavat kylvetyssanat: Nouse vanha Väinämöinen, pojan ainoan avuksi! ■ — Ukko herkeä unesta Neitsyt Maaria emonen! Äskenmainitussa Giersin väitöskirjassa, jossa Väinämöinen sep- pyyden edustajana esitetään, on julkaistuna aarnihaudan haussa käytetty rukous, jossa Väinämöistä puhutellaan vuorenhaltiana. Tule Hiiden heimolainen, aarnet mullista mulista, vuorten haltia hupea, vesistäkin vetele! Vainemoinen(!) valkean valos, Kyll' on kultaa kallioissa, vuoriarval arpelemaan, kivissä hopeaa hohtavaa, aarnihautoi havisemaan! ■ — suossa ruostetta raudaksi, Vuorten avaa ainehet, onpa vesissäkin vaskea. Vuoriarvalla selittää väitöskirjan tekijä tarkoitettavan jonkin- laista noitasauvaa, jota oli pidettävä tasapainossa käden selän ^ ISfiO-luvulla kysyttäessä Suomen iMJakarjalaiselta, ketä hä|i palveli, mai- nitaan saadun vastaukseksi: »kah! Neitsyt Maariaa ja Ilmarista». ^ Tähän verrattakuon myös Väinämöisen eä/fi kirkonväen merkityksessä. Huumista pysyttääkseen haudassa on lausuttava: »Tule yhdeksän kirkon vanhan Väinämöisen väen paino'» Sankarit. 327 päällä. Niinpian kuin oli tultu metallisuonen tai aarnihaudan koh- dalle, keikahti se alas ja iski maahan. Mainitun ainoalaatuisen loitsun johdolla, jonka alkuperäisyy- den huono runomittakin tekee epäiltäväksi, on kuitenkin vaikea lähteä Väinämöisestä mitään päättelemään. Vielä enemmän us- kallettua ohsi ottaa yksi säkeistä: »vesistäkin vetele», todistamaan sitä väitettä, että Väinämöinen olisi vedenjumala. Paremmin soveltuisi tämän väitteen tueksi pohjoishämäläinen Haltiannosto, jossa häntä rukoillaan nostamaan »järven alla istu- nutta» väkeä. Mutta samalla mainitaan myös maan alla maatunut väki. Toisesta pohjoishämäläisestä kappaleesta päättäen on paikan- määre järven alla muodostunut siten, että kertosäe maan alla on vaikuttanut pääsäkeen aikaisempaan muotoon iän alla, joka vuo- rostaan palautuu alkuperäiseen iän kaiken. A. Nosta Väinämö väkeä, B. Nosta Väinäsen väkeä, joka järven alla istunutta, jok' on iän alla istunutta, maan alla maannutta! maan alla maatunutta! Vielä tavataan samoilla seuduin Väinämöisen väki muutaman kerran vedestä nousevana tai veden väen eli voiman yhteydessä. A> Nouse luontoni lovesta, B. Veen voima, Väinämöisen väki tupahiisi hiiloksesta, tule nyt ainoan avuksi — veistä väki Väinämöisen, Tuopas nyt veestä väkeä, itse Ilmatar pajasta! alta taivahan avuksi! Tavallisesti kuitenkin vanhan Väinämöisen väki tavataan Ju- malan voiman eli väen ja samaa merkitsevän Vkon väen sekä neitsyt Maariaa tarkoittavan Akan väen kertona. A. En voimalla omalla, C. Akan väellä. Jumalan väellä, voimalla Jumalan voiman, väellä vanhan Väinämöisen, väellä vanhan Väinämöisen. D. Ukon väki. Akan väki, B. Väki Ukon, väki Jumalan, väki vanhan Väinämöisen! väki vanhan Väinämöisen! Että tässä on puhe kristillisen Jumalan väestä ja voimasta, osoittavat selvästi ne toisinnot, joista Väinämöisen väki puuttuu. A. En puhu omalla suulla, B. Luoja[n] on väki väkevä, enkä omalla väellä. Herran voimat voimalliset, puhun Jeesuksen suulla, C. Ukon väki, Jumalan väki, puhun Jeesuksen väellä. Kaikkivallan väki! Vielä mainitaan vanhan Väinämöisen väki, hiki tai vesi, joihin toisinaan myös nuoren Joukahaisen hiki, henki tai kyynel ynnä ennen selitetty mesileipä Lemminkäisen liittyy, koristeellisena jatkona Löylynsanojen alkusäkeelle: »Puun löyly, kivosen lämmin» tai »löylyni Jumalan luoma». Mistä mielikuva Väinämöisen tai Jouka- 328 Suomalaisten runojen uskonto. haisen hiestä, joka tavallisimmin mainitaan, on alkuisin, ei ole vaikea arvata sentapaisista säkeistä kuin: A. Hiki tippui Luojan B. (Raudansyntyä): 1. Herran päästä, Hikeänsä Luoja hieroi, kaste karvoista valta kaikki vahtoansa, 1. kasvoista Jumalan. hieroi kahta kämmentänsä. Tilapäisesti omistetaan Väinämöiselle neitsyt Maariaa edustavan Kivuttaren kiniaai: Ukko vanha Väinämöinen kipuisilla kintahilla • — tuolla päätähän panevi kivut kiskoi itsehensä. Monet kerrat mainitaan loitsuissa Väinämöisen vyö, jolla useim- miten tarkoitetaan samannimistä tähtisikermää. Toisinaan se rin- nastetaan Neitsyt Maarian vyön ja Jumalan pojan tupen kera. A. [Neitsyt Maaria emonen] B. Tuoli' on tulta tuuvitettu, — sivalla simainen siipi pääll' on taivosen yheksän, vyöltä vanhan Väinämöisen, tupessa Jumalan poian, vyöltä ainoisen kapehen! vyöllä vanhan Väinämöisen. Väinämöisen vyöltä neuvotaan joskus ottamaan Luojan kaapua. Tästä ynnä siitä suojelevasta vaipasta, jota Sotaloitsussa neitsyt Maarialta rukoillaan, on johtunut sotaanlähtijän itselleen toivottama: \'aippa vanhan Väinämöisen, kaapu Kauko lappalaisen. Väinämöisen vyöstä saavat selityksensä vielä Väinämöisen ryölappu ja solki Käärmeenluvuissa. A. (Käärmeen pursto on): B. Solki vanhan Väinämöisen, Väinämöisen vyölapusta. vyölappa pojan Kalevan. Olettamalla Väinämöisellä olleen saman merkityksen kehityksen kuin Kalevalla entisajan sankarista jättiläiseksi eli hiideksi, voimme ymmärtää tämän nimen käytäntöä myös pahassa merkityksessä. Saattaapa Väinämöinen välistä tulla kertosanaksi itse Pirulle tai Äijän pojalle. A. Pirun piihen nenässä, B. Äkähäsi Äijön poika, vasamoissa Väinämöisen. väkähäsi Väinämöinen! Sekä hyvä että paha merkitys voi Väinämöisellä olla samassakin loitsussa, kuten seuraavissa Kivenpuhutteluissa, joista edellinen on länsisuomalainen ja jälkimäinen itäsuonuilainen. A. Jeesuksen syämen kerä, B. Syöjättären syänkäpynen, Väinämöisen polvikyrsä. ison kyrsä Väinämöisen. \'äinämöisen merkityksen selville saamiseksi on vielä huomioon otettava hänen puolisonsa, tyttärensä ja ])oikansa. Ilmeisesti Neit- syt Maarian asemella tavataan Löylynsanoissa puhuteltuna: Vanha muori Väinämöinen, älä kipuihin kiirehi! Sama Maarian sijainen on kuvailtu suonisykkyrää kantavaksi. Sankarit. 329 Vanha ämmä Väinämöinen suonisykkyrä sylissä. Myös meren lakaisijana esiintyy akka vanhan Väinämöisen.^ Eräässä Hammasmadonsynnyssä mainitaan lakaisijana: Vaan Katri kipokaponen, veen emosen vanha piika. Jälkimäinen säe on alkuaan kuulunut: Väinämöisen vanha piika. Samassa kokoelmassa tavataan Tuohensynty, jossa Maarian tavoin toimivana Luojan piikana: Oli piika veen emonen, otti kopran kuontalosta. Jos veen emonen tässäkin on luettava: Väinämöinen, niin osoittaa se nimen käytäntöä laatusanana. Yhtäläisenä määreenä ovat moni- kolliset Väinämöiset Ison tammen runon toisinnossa, jossa yhden niityn niittäjinä: Oli ennen neljä neittä, koko kolme Väinämöistä. Kantasanasta Väiriä muodostettu naispuolinen Väinäiär eli Väinölär esiintyy samoin kuin Väinämöinen vyön omistajana.^ A. Tulen synty taivosesta — B. Syöjättären syänkäpynen, vyöltä vanhan Väinöttären. Väinättären vyön alainen. Edellä olemme tavanneet Väinämöisen ja ainoisen kapeen, s. o. Maarian, toistensa rinnalla (s. 328). Ilmeisesti on mielikuva Neitsyt Maariasta hänelle omistetun Väinämöisen nimityksen muun- tanut naispuoliseksi. Maariaa edustavan Kindlaren kertosanana esiintyy joskus Väinän lijiäj . Kattila on Kivuttarella, pata Väinän tyttärellä. xMaariaa tarkoittaa myös se vaskivanttuinen Väinäsen iyiiö, joka tulen valtaa käsin vähentää. Niinikään Maarian sijainen on Sotaloitsussa ruutia kastelemaan pyydetty Väinän lijliö: Väinän tyttö väljä — yheksästä lähtehestäl vettä vänkille vetäise Vellamon neidon onginnassa pyydystetty Väinän oli Väinön tylär eli tyilö, myös Ahdin lapseksi ja Vellamon (< Vetramon?) nei- diksi nimitetty, sanotaan asuvan siellä, missä on Vuojola eli Vuojela. »Sano Untamo unesi, »Tuolla j. n. e. Väinän tyttönen makuusi! Selässä meren sinisen, missä \'uojola elävi, kirjavan kiven sisässä, Väinän tyttäret asuvat?» ^ — siellä Vuojela elävi.» ^ Niinikään Riidensynnyssä päätänsä sukivana »sinisillan liitoksessapäässä poriahan punaisen». ^ Vrt. myös Käärmeenpään syntyä '^•alisesta Väinämöisen tai Väinättären 1. Väinöttären. 14. 384 — 22 330 Suomalaisten runojen uskonto. Väinän ja Vuojelan suhde tulee edempänä puheeksi. Tässä riittää sen mahdollisuuden lukuunottaminen, että kaukaisen meren- saaren neitonen voitiin käsittää jonkinlaiseksi merenneitoseksi. Vastaavassa virolaisessa runossa kalana pyydystetty sanoo olevansa meren neitonen ja saa kertosanakseen kalamiesten kaponen. Setu- kaisten kosintarunoissa ilmaantuva Väinä eli Väänä tuiär on sel- västi maantieteellinen nimitys Väinäjoen naispuolisesta asukkaasta. Sen rinnalla mainitaan Kuiva eli Koiva (Väinän sivujoki, saks. Aa), Narva ja Riia liilär ynnä mere iiiiär, joka tässä yhteydessä on merenrannan tyttäreksi käsitettävä; tarullinen Mana iiiiär on har- vinainen ja tilapäinen lisäkerto. Samoin kuin Väinän tytär on myös Väinän eli Väinön poika voitu käsittää vedenhaltiaksi, jopa suuremmalla syyllä, koska se yleisesti esiintyy puhuteltuna Vedenluvussa. Oikean asianlaidan selville saamiseksi on täytymys tämän luvun alkusäkeitä aivan yksi- tyiskohtaisesti tarkastaa. Paraiten säilyneinä ne ovat Pohjanmaalla. A. Väsi vita(!) Väinän poika! D. Vesi viitta Väitän poika Väinästä smun väkensi, Väinähän sinä vähenet. B. Vesi viita Väinön poika, siniviittasen sikiä! Kyllä mä sukusi tieän. C. Vesi viitto Väitön poika, Sinervättären sikiä! Vesi Jortanin joesta. Myös Vienan läänissä on niitä monta toisintoa. G. Vesi viitta Väinön poika, Vesi kirposi kivestä Vesiviittasen sikiö! E. Ve.sivitla vaaran poika, vuoen vuoressa maannut kauan kalliossa levännyt, joen Jortanin sivulla Eevan, Aatamin eessä! F. Siniviitta vaavan poika, Siniviitalan sikiö! Hiitosen vihasikiö! Söit suot, söit somerot. H, Vesi viitta Vainon poika! Söit vettä Kalervon poika. I, Vesi viitto Vaiton poika! Söit kivet, apoit somerot. J. Vesi viitta Vaitan poika suo viitta Kalevan poika! Viikon vuoressa makasit ■ — söit kivet, tapoit someret vettä synnytellessäsi. K. Vesi viitta Väinön poika, Suoviitta Kalevan poika! Vuorest' on sinun sukusi. — Tämä on vesi Juortanista. L. Vesi viitto Väijön poika, Luo viitto pojan Kaleva! Söit kivet, nielit somerot. M. Vesi veitlo vein on poika, Suvitto Kalevan poika! N. Vesi Hiitto Väinön poika. Syö viitto Kalevan poika! Suomen Karjalassa tavataan puhuttelusäkeistä ainoasti edellinen. O. Veen tytti viitta vein vuoresta herutti. Väinämöinen, P. Vesi Hitto Hiitten poika, pieni mies, mykyräparta, vettä vänkille vetäös! Sankarit. 331 Ensinnä on selviteltävä, kuka tässä on puhuteltuna, veden- haltiako, »vesiviitta Väinän poika», vai itse vesi, jonka määreitä kaikki seuraavat sanat ovat. Edellistä olettamusta puolustaisi saman alkusäkeen esiintyminen ulkopuolella Vedenlukua. R. Vesiviitta Väinön. poika, T. Veenviitta Väinämöinen kosken poika kolmipäinen! läpi aaltojen ajaja! S. Vesiviitta Väinön poika, U. Loveatar luonnon vaimo, limaparta, ruokopaita!:i vesiviitta lappalainen! Mutta Vedenluku, johon tämä säe alkuansa kuuluu, perustuu kris- tillisperäisiin mielikuviin veden alkuperästä: Vesi on Eevan ja Aata- min, s. o. maailman alun, aikuinen, kauan maannut vuoressa, kunnes se sieltä on ilmoille valutettu, muutaman toisinnon mukaan Neitsyt Maarian kultaisella kepillä, vaskisella sauvalla; se on myös yhteydessä Jordanin joen kanssa, josta kaikki vedet on kuvailtu lähteneen (s. 275). Vienanpuolisen kertosäkeen suo viitta yhteenluettuna ei tuota ymmärrettävää mainesanaa Kalevan pojalle. Täytynee siis päättää, että puhuteltuna on ollut veden kertosana suo, joka on saanut seu- raavat sanat määreikseen. Tämä kertosäe: »suo viitta Kalevan poika», ei kuitenkaan ole täysin todistusvoimainen. Se voi olla pohjanmaalaista, kerran Vienan puolellakin tavattavaa kertosäettä myöhempi. Jälkimäisen alkuperäinen muoto on ilmeisesti: »sini- viittasen sikiä». Siniviillasen ja siitä vääntyneen Siniviitalan sijalle näemme tulleen jälkiosan kadottua Sinervältären ja edeUisen väis- tyttyä pääsäkeen alkusanan tieltä vesiviitiasen. Kertosäkeen siniviillasen vaikutuksesta on toiselta puolen pää- säkeen toinen sana voinut saada yleisimmän muotonsa viillä, jonka ohella tavataan, paitsi mahdollisesti väärin kirjoitetut tai kuullut vita ja villa, myös viillä ja vcillo. Jälkimäisen olen koettanut yhdis- tää veljen runolliseen nimitykseen veilo, jonka kenties voisi johtaa ennenmainitusta veljen kunnianimestä velro. Mutta ei ole varmaa, että kysymyksessä olevan sanan alussa on ollut v, sillä vesi ja Väinä sanojen vähsenä on se hyvin voinut joutua alkusoinnun vaikutuksen alaiseksi. Viillo sanan sijalla tavataan pari kertaa Hiilto eli Hitto, samoinkuin Hiilosen viillasen asemella; missä ei kuitenkaan voitane nähdä muuta kuin tutumman sanan asettamista tuntemattoman paikalle. Mutta Vuonnisenpuolisessa Samporunossa tavataan retkeen osallisena Lonkan kylässä Vesi viilto Väinön poika ja itse Vuonnisen kylässä: Vesi liitto Laiton poika 1. Ves' oli liito laito poika. 332 Suomalaisten runojen uskonto. Että Väinön edellä käyvä sana on ollut -lo loppuinen, osoitta- vat sen väännökset Väiiön ja Vailon. Jälkimäisestä edelleen vään- tynyt Laiton edellyttää, että etsittävä sana on ollut / alkuinen. Lä- hinnä sopisi ajatella samaa vielä selittämätöntä sanaa lieto, joka on Lemminkäisen eli Lemmin pojan vakinaisena määreenä. Kysymyk- sessä olevan säeparin alkuperäiseksi oletettava muoto olisi siinä tapauksessa: Vesi lieto Väinän poika, siniviittasen sikiä! Jos vesi sanan lähin määre onkin vielä arvoituksellinen, ei Väi- nön pojan merkityksestä ole vaikea päästä perille, vertaamalla sitä ennen esitettyihin Vedenluvun säkeihin: ^ A. Vesi on poika Vuolamoisen. B. Vesi on Hiisi Vuojolatar. Samoin kuin Vuojolaisen pojaksi, on vettä voitu nimittää Väinän eli Väinön pojaksi sekä vienanpuolisessa kertosäkeessä Kalevan pojaksi. Suomenpuoliseen kertosäkeeseen siniviitlanen on yhdistettävä kultia tiputtavan Kalervon pojan mainesana sininen viitta sekä kähäräpään Kalervon pojan olutkesteihin alkuansa kuuluva säe: A. Siniviitan juomingissa. G. Kirjaverkojen veossa. B. Siniverka juomingissa. D. Kirjoverkolan veroilla. Vielä on huomattava satapoika Väinämöisen, jonka Lencqvist esittää vedenjumalana, koska sitä Paiseenluvussa rukoillaan: Nosta miekkasi merestä, lapiosi lainehista! Vastaavassa pohjanmaalaisessa käsikirjoituksessa on kuitenkin sata- poika Väinämöinen, samoin vähäistä myöhemmässä savolaisessa. Itä- suomalaista vaikutusta ilmaisevassa satakuntalaisessa kappaleessa toimii miekan merestä nostajana vakaa eli itse vanha Väinämöinen, samoin vienanpuolisessa toisinnossa, jossa kuitenkin edellä maini- taan Väinämöinen äpäritapsi? Väinämöinen ja hänen poikansa ovat tulleet Paiseenlukuihin myöhemmin, kuten Hästesko huomauttaa. Länsisuomalaisissa toisinnoissa yleisesti on nimetön »sinä» puhuteltuna ja itäsuomalai- sissa usein nimetön »minä» toimivana. Että satapoika Väinämöisen voi esiintyä muussakin kuin veden yhteydessä, osoittaa sen tilapäinen liittyminen Pakkasenluvun alku- säkeesen: Pakkanen Pufmrin poika. Sitä myös vastaa Niukahdus- luvussa puhuteltu satapoika Vaotevvoinen, s. o. Vuojolainen, joka johtaa ilmeisesti inhimilliseen piiriin.^ 1 Huomattakoon vielä tautiensynnyttäjä »Vesi veitte Vellervoinen». 2 Vrt. myös Ampiaisenlukua: »Sinä vanha Väinämöinen, kun teit huorin kolmioissa», sokä Väinämöisen luomitst-man lapsen syytöstä: »kun nauroit oman emosi». ' Verrattjtkooii vi<'lä kyytä kehräävä: »Sana Ryttö (salarutsa?) Väitön poika» ja »oh sä Ryttö Rriitön poika». Sankarit. 333 Väinämöisen merkitystä selville saadaksemme on viimeksi tarkastettava paikannimeä Väinölä. Sen olemme tavanneet Vuo- jolan, s. o. Gotlannin, kertosanana sekä Ulappalan pääsanana. Sitä olisi niinmuodoin etsittävä ulompaa Itämereltä. Samaan suuntaan viittaa myös Väinön (< Väinän) veden mainesana väljä. Siitä on Venäjän Karjalassa siirrytty Vienan (1. Vienon) vesille,^ kuten rinnakkaissäkeen Saksan salmel., s. o. Juutinrauma, todistavat. A. Lapin laajahan lähelle,^ B. Saksan salmilla syvillä, Väinön väljähän vetehen. Vienan väljillä vesillä. Huomattavin on Väinölän eli Väinölän ja Väinön yleinen käyt- täminen Luotolan kertosanana Lemminkäisrunossa. A. Luotolahan lankolahan, B. Luotolahan lankoihinsa, Väinöläh sisärihinsä. Väinöhön anoppihinsa. Luotolana olen pitänyt Varsinais-Suomen saaristoa, jossa Ag- ricolan mainitsemat luoiolaisel asuivat, omistaen kristinuskon kauan ennen suomalaisia, jotka »manterissa asuivat». Mutta Huoiolassa, s. o. Luotolassa, hallitsevana olemme nähneet Ahdin, joka muuten mainitaan Saaren kuninkaana, Saarella asuvana ja Saarelaisena. Luotolaa on siis vaikea eroittaa Ahdin ja Kaukamoisen pitopaikasta Saarialasta (s. 313). Tämä paikannimi muodoissa Saariola eli Sa- riola on Kaukamoisen ja Pätöisen pojan runojen yhdistyessä jou- tunut .kertosanaksi Päivölälle. Päivölän alkuperäisemmän kerto- sanan salajoukon ja Saariolan sekaannuksesta on muodostunut Saari joukko. Sariola muodon on Lönnrot sovittanut kertosanaksi Pohjolalle, eikä ainoastaan silloin kun tämä on Päivölän asemella, vaan muutenkin Pohjolan kansanomaisen kertosanan Sarajahan sijalle. Jonkinlaisen maantieteellisen käsityksen runojen Saaresta saa Kaukamoisen runosta. Kalervon pidoissa surmattuaan Vetrikan Kaukamoinen pakenee isänsä vanhaan turvapaikkaan Saareen. Saarelta, joka on niin suuri, että siinä asuu sata, jopa tuhat neittä, Kaukamoinen edelleen pakenee: Syvimmälle Ruotsinmaata, keskelle Viron taroa. Nämä säkeet eivät voi olla venäjänkarj alaisen runolaulajan sepittä- miä. Runon länsisuomalaiseen alkumuotoon kuuluvina ne osoittai- sivat, että Itämeren molemminpuolisia rantoja on voitu runollisesti rinnastaa yleensä etäisempiä seutuja kuviteltaessa. Vuojelan kerto- ^ Setälän hiiomauttama; hän ei kuitenkaan anna Fämö-sanalle paikallis- nimen merkitystä. ^ Tavallinen sana tällä paikalla on salohan, jonka sijalle seuraavan säkeen vaikutuksesta on pujahtanut lähelle, edelläkäyvän määreen jäädessä muuttumatta. Samoin kuin Lapinmaalle laajat salot ovat Väinölälle väljät vedet kuvaavia. 334 Suomalaisten runojen uskonto. sanana käytettyä Väinölää voisi siis yhtä hyvin kuin Gotlannin puo- lelta etsiä Saarenmaan puolelta, ja silloin tulisi tietysti lähinnä aja- telleeksi Väinäjoen seutuja. Henrik Lättiläinen kronikassaan nimit- tää 1200-luvulla Väinäjoen ympäristöllä asuvia liiviläisiä Lyvones Veinalenses. Kantasanaa väinä ei Suomessa kansanpuheesta tun- neta, vaikka se Lönnrotin sanakirjassa tavataan »leveän, syvän ja tyynesti virtaavan joen» merkityksessä. Mutta Virossa vastaava sana esiintyy sekä Väinäjokea tarkoit- tavana erisnimenä että yleisnimenä: Veina-jögi, Veina-meri, suur vein, 'ulappa', Saaremaa-vein, 'Saarenmaan salmi'. Myös liivinkie- lessä vSna merkitsee »salmea, leveätä virran suuta»; Väinäjokea nimi- tetään Rigd vina, 'Riian väinä'. Väinämöinen saadaan siis tulkita 'tyvenen jokiveden varrella asujaksi'. Tätä tulkintaa tukee Väinämöisen kertosana Uvantolainen eli Uvannon sulho, joka alkusoinnun vaikutuksesta on toisinaan vaihdettu Suvantolaiseen eli Suvannon sulhoon, kuten Tunkelo on osoittanut. A. Tulevaksi Väinämöistä, G. Kunne lähet vanha Väinö, saavaksi Uvantolaista. suoriat Uvannon sulho? B. Saavaksi Suvantolaista. D. Suorisi Suvannon sulho. Kantasanaa uua vastaa Tunkelon mukaan ruotsinlapin uvve, joka merkitsee »tyvenesti virtaavaa jokea». -^ Yhtä hyvin kuin Saarelainen voi Väinämöinen olla inhimillisen sankarin nimitys, kuten jo Yrjö Koskinen, joka sen on johtanut yleisnimestä väinä, on olettanut. V. 1439 tavataankin lähellä Turkua Maskussa miehen sukunimenä Vaeinolaynen. Tähän asti käsiteltyjen sankarinimien lisäksi tavataan muuta- mia, joiden suhteen täytyy tyytyä ainesten esittämiseen tulevaiselle tutkimukselle. Kalervan eli Kalevan vastustajana on tunnettu Untamo eli Unto. Molempia muotoja on länsi- Inkerissä paikallisiksikin käsi- tetty. A. Mikä Suomessa yleni, B. Mikä Unnossa yleni, se yleni Untomaahan. se kasvoi Untamoksi. Kalervon mukaan vääntyneen muodon Untenno säkeessä: »Un- termon sota tulee», eräs laulaja selitti merkitsevän Ruotsia. Mutta muilla runoalueilla ei nimen käytäntöä paikallisessa merki- tyksessä ole osoitettu, joten se voi olla myöhäistä väärinkäsitystä ^ Toinenkin selitys on tekeillä. I Sankarit. 335 länsi- Inkerissä, minne länsi-Suomesta Suomenlahden ympäri kier- tänyt runo on sillä puolen viimeksi joutunut. Jos Untamon yleneminen Suomessa on runoon alkuperäisesti kuuluvaa, niin voisi kenties keskenään rinnastaa erään Lemmin- käisrunoihin joutuneen säkeen toisinnot: A. Suuhun Untamon susien. B. Syöä Suomelan susien. Latvajärven Arhippa on, kuten mainittu, asettanut Vuojolan kertosanaksi ensin Väinölän ja sitten Uniamolan sekä liittänyt yh- teen Untamon ja Väinön lyiiösen, joilta tiedustellaan, missä Vuojela elää, Väinän tyttäret asuvat. Sitäpaitsi hän käyttää Untamoista Väinämöisen vastineena. Tämä on itku Väinämöisen, Mitä itket Väinämöinen, urajanta Untamoisen. — kuta Untamo uriset? Mutta näitä yhdistyksiä eivät muut laulajat ollenkaan tunne. Vii- meksimainittu säe kuuluu säännöllisesti: '>uriset Uvantolainen».^ Vielä on huomattava Unnon yleinen ilmaantuminen Vennon kera samassa säkeessä. A. Soitti Unto, soitti Vento, C. Kylpi Unto saunassa, soitti viisi velloani. kylpi Unto, kylpi Vento, B. Ajoi Unnon kylpemähän, kylpi Luoja lapsinehen, ajoi Vennon kylpemähän. Jumala perehinehen. [Kylpi Unto, kylpi Vento,] D. Tuli tie iänikäinen — kylpi viisi velloani, käyä Unnon, käyä Vennon, seitsemän sisaruttani. käyä Luojan lapsinehen. Jäipä Unto kylpemättä, E. (Kalervon pidoissa): Unnon vasta hautomatta. Joivat Unto, joivat Vento, Unto suuttui ja vihastui. moni mies, moni molotsa. Unnosta erikseen Vento tavataan Siikasenluvun säkeessä: »On- nen ohrat, Vennon vehnät», jossa Vento on Jumalaa merkitsevän Onnen kertosanana. Jos Jumalan kertosanana käytetyn Vennon saisi lukea sankarin- nimityksien joukkoon, niin kävisi ymmärrettäväksi Jordanin joen nimitti' minen Vennon lähteeksi. A. Mistä vettä, kusta vettä, pyhän virran pyörtehestä. vettä Vennon lähtehestä, B. Vesi Vennon lähtehestä, vettä Jortanin joesta, jalan juuresta Jumalan. Samoin olisi käsitettävä Pistosnuolen vetäjänä Tuonen härän kera vaihteleva muslakyllii Vennon härkä sekä puiden kylväjän ^ Edellä esitetyssä Koiransynnyssä (s. 321) olemme nähneet Untamalan tavallisen Ulappalan sijalla, mutta silloin on myös pääsäkeessä alkuperäisen Väinölän paikalla Pohjola. 336 Suomalaisten runojen uskonto. Sämpsä Pellervoisen ohella toimiva puitten kyntäjä muslaposki Vennon härkä tai Vennon härkä Uljanioinen} Setälä selittää Vennon voivan olla väännöksen Väinän sanasta. Parissa Tulenluvun säkeessä ilmestyykin Vento ja Veniolainen Väi- nän ja Väinämöisen sijalla. A. Vennon väljille vesille. B. Vyöstä vanhan Ventolaisen. Mutta tässä ei liene tapahtunut alkuperäisen nimen vääntymistä, vaan syrjäytyminen toisen samaa merkitsevän tieltä. Sankarin merkityksen näemme olevan ennenmainitulla soii- jalon vastineella Vennon joukiolla. Tämän toisintomuoto Verran (< Vetran?) joukio houkuttelisi olettamaan, että myös Vennon eli V ennän olisi väännös alkuperäisestä Velran muodosta. Muuta- massa Lemminkäisrunossa mainitaan Ventolan veräjä sekä Kuntoiän Luja, joka voisi olla alkusoinnun vaikutuksesta miumtunut Untolan kuja. Edelliseen on verrattava veitikan, s. o. Aetrikan, veräjä ynnä Vielolan (< Vetrolan?) veräjä ja jälkimäiseen Kurtlolan kuja, jota samoin saattaisi ajatella muodostuneeksi Urttolan ja Utrolan kujasta. Varovaisinta kuitenkin on pitää molempia sanapareja: Velra ja Uira sekä Vento ja Unto toisistaan erillään, ainakin niin kauan kuin jälki- mäisten keskinäinen yhteys on selvittämättä. Huomattava on vielä, että Vietrikän »verevän pojan» sijalla länsi- Inkerissä joskus tavataan Untero »utala poika». Pohjois-Inke- rissä esiintyy kahdessa runossa: Kuolonsanomissa ja Itkun tieduste- lussa, sotaanlähtevä Anterus: Anterus korea sulho, tinatuppi, vyö hopea, sulhon kauppa kaunokainen [miekka vyöllä heltukainen,] uhaten sotahan läksi, parta kullan palmikoissa, tinatuppi tappeluhun, pää kullan ripalehissa. Tämä komea sotilaan kuvaus on voinut säilyä hyvinkin van- hoilta ajoilta, mutta siinä tapauksessa on Anterus, luultavasti An- teruksen ylimön pojan runosta lainattuna, samansointuisen alku- peräisen nimen syrjäyttänyt. Ainakin Vipusen kertosanana ja määreenä käytetty Antero on myöhempi muunnos. Sillä toisessa paikassa runoa on Vipusella kertona sankarinnimi Lemminkäinen. Poika virsikäs Vipunen, Jo viikon Vipunen kuollut luottehikas Lemminkäinen, kauan Antero kaonnut, tuo viruvi virsissähän, [^'ip^U'^ virittämästä, luottehissahan lahovi. ansatietä ahtomasta]. ^ Uljas sanaa, jonka myös Untarnoisen uuhi saa määreeksi, käytetään van- himmassa Raamatunkäännöksessä vaihdellen sankari sanan kanssa, 1685 vuoden käännöksen asettaessa molempien sijalle Kalevan pojan. Paholaisen merkityk- sessä esiintyy U[l]janioinen eräässä Käärmeensynnyssä: »Ujamoisen miekan tuppi». Sankarit. 33/ Mahdollisesti on Anteron syrjäyttämä nimi ollut L-alkuinen, koska sen paikalla savolaisessa Vipusen runon toisinnossa on untelo. Siinä '>viisas vintti Lyyrätyinen» venettä veistäessään uupuu kahta sanaa, jotka vanha Väinämöinen lähtee hakemaan. Suomen ja Venä- jän Karjalassa Väinämöisen yleisesti itse tarvitsee ja hakee sanat. Mutta Karjalan kannaksella, jossa ainoasti johdanto on säilynyt, on veistäjänä virsikäs Vipusen poika. Samoin välistä Vienan läänissä tämä poika hakee sanat vatsasta Vipusen vanhan. ^ Runon ajatuk- sena lienee, että lauluntaitoinen poika hakee puiittu\"ia sanoja isä- vainajaltaan. Viisuhan Vipusen pojan kohtaamme kerran Vienan läänissä veitikan (< Vetrikan) asemella surmatun nimenä yhdessä alkuperäisen surmaajan »kaunehen Kauko pojan» kanssa. Lemmin- käisen rinnalla tapaamme Vipusen pojan myös loitsijan kerskauk- sessa, että hänellä on muitakin sanoja: Vakassa Vipusen poian, lippahassa Lemminkäisen. Vielä mainitaan Vipusen poika muutamissa Pohjanmaan Tulen- luvuissa valkean puhuttelunimenä. Valkea Vipusen poika, aurinkoisen poianpoika, tuli kulta aurinkoinen, Aurintrottaren tekemä. Nimi Vipunen on yhä arvoituksellinen. Onko se yhdistettävä vipu sanaan vai ainoastaan tämän vaikutuksesta vääntynyt, olisi lähin ratkaistava. Vienan läänissä ilmaantuu tilapäisesti Vipusen sijalla Vironen^ jolla on kertosanana Kalkkinen. V irolainen viisas poika Inkerissä on usein runoreen vetäjänä, joskus venepuun etsijänä. Virossa tava- taan runossa Ristitystä metsästä Udres ja Vidres pojan asemesta kerran Virelemas virsilarka. Tästä nähtävästi vääntynyt on länsi- inkeriläinen T '///(? lammas »aivan viisas» eli »viisin tarkoin», s. o. virsitarkka. Ville lammas poisikkainen^ tiesi kuun. tiesi päivän. Ville lammas viisintarkoin. tiesi tähet taivahasta, viisintarkoin, maan kavala, meren pohjasta somerit. Samassa inkeriläisessä Kultan-eidontaonnan muodostuksessa, jossa Ismaru ilmaantuu, on Saaren maalle asettuvan sepän kerto- sanana usein Aartsalainen, Arlsalainen, Aisarlainen, Aatsalainen eli Aisallainen. Eräs laulaja, jolta nimen merkitystä tiedusteltiin, ei voinut sitä selittää, vaan arveli sen olevan jonkun suvun tai kansan nimen. Tuohon seppä seisattihen, asettihen Artsallainen. 1 Vrt. mvös Kivenpuhuttelua: Vanhan Vuolakan (= Vuolaisen, Vuojolai- sen"') vanuma, Vuolahattaren vanuma.» 338 Suomalaisten runojen uskonto. Tämä nimi on jollain tavoin vääntynyt. Jos olettaisi /:n ja s:n vaihtuneen, niin kenties saattaisi A arls alaiseen yhdistää Turun- puolisen nimen Airisto, jota vastaava ruotsalainen Erslan tavataan myös Tukholman puolella ja on selitetty Eriksiadiksi. Mutta puhu- mattakaan siitä, että Airisto nimellä on muitakin selityksiä, on toi- senlainenkin takaheitto, alkusoinnun aiheuttama, mahdollinen olet- taa, nimittäm Artsalainen < Tarsalainen. Eräässä Tulensynnyn toisinnossa kerrotaan Tarsilaisen polttamisesta veneessä vanhaan pohjoismaiseen tapaan. Tarsilainen poltettihin purressa rautapohjassa; venehessä vaskisessa, sen kypenet kylvettihin. Ilmeisesti tämän muunnos on Tarnalainen, joka mainitaan rinnakkain Lemminkäisen kanssa. Tapettihin Tarnalainen, leikattihin Lemminkäinen. Samaan ryhmään lienevät vielä luettavat suomenkarj alaisissa Häärunoissa käytetyt nimitykset Tervulainen, Teinulainen, Tenhu- lainen, Terholainen, Terheläinen eli Teikamoinen,^ joiden kertona on Osmolainen tai joku sen sijalle asetettu sana. A. Mistä tiesit Terheläinen, D. Tenhulainen, Onnen mykrä. hyvä Osmo tien osasit? E. Tervulainen, ojan rotta. ^ B. Terholainen, Osmolainen. F. Mistä tiesit Teinulainen, G. Teikamoinen, Osmolainen. äkkioutonen osasit? Oletettavista sankarinnimistä on vielä mainittava suomenkarja- Iäisessä Kilpakosinnassa yhtenä kosijana toimiva »heleä» Hermanioinen eli Heimandroinen ynnä kosintaan lähtö »punapaula» Helmandoihin. Tähän kenties liittyy kultaa tiputtavan Kullervon Kalervon pojan kertosanoista: Hellervo heleäviiifa. Äänteellinen yhtäläisyys johtaa mieleen kuuluisan goottilaiskuninkaan Hermanarikin, jonka vallan- alaisia olivat monet suomensukuisetkin heimot. Siitä mahdollisesti voisi olla muistona sankarinnimitys Hermandroinen samalla tavoin kuin Kaarle Suuresta kuninkaannimitys koroV venäjänkielessä ja siitä saatu korul mainitussa virolaisessa runossa.^ ^ Viimeksimainittua muotoa lähinnä ovat venäjänkarj alaisissa toisinnoissa tavattavat: Teukamoinen, Teulamoinen ja Teltamoinen. Yleisenä kertosäkeenä on: »kuulit kultainen omena». 2 Tästä on edelleen muuntunut: »m. t. tervahiiri. ojanrotta t. o.» ja »mistä tiesit tuhma tulla, tervanhiiri tien osasit?» ^ Raamalulliuon sankarinimi lienee Istervo, (Istero, Islor, Isversko, y. m.), jotka käy sotia kolmen poikansa ja kahden tyttärensä seurassa ja sylkyttelee kei- hästänsä Kallervon eli Lallervon mäen laella; keihään murtuessa kolmeksi mu- ruksi syntyy kolme käärmelajia. Tämä nimi tavataan myös omantomuodossa: »itse Istervän kuningas». Yhdessä toisinnossa esiintyy: »itse Israelin kuningas». Että Israelista on voinut muodostua Istervo, osoittanee Israel nimen kansan- Sankarit. 339 Lopuksi on tarkastettava muuatta mainesanaa, jota nähtävästi on käytetty ylimyksellisestä sankarista. Ristityn metsän runossa saa neidon viettelijä Udres määreet kun sulane, päevä poega. Sama »kuun renki, päivän poika» esiintyy muutenkin Viron runoissa, esim. vakkaan pannusta kullasta kasvaneena tai kullan loisteen aiheutta- man tulipalon sammuttajana. Muutamassa jälkimäisen runon toi- sinnossa, missä sammuttajana on tavallinen Kalevin poika, ovat kullan antajina »Piiiasta ritarin (ridali) poika, Pärnusta päivän poika». Inkeriläisissä kosintarunoissa esiintyy usein päivän poika val- keainen, joka: Satuloi sata oroa tuhansihin valjahisin, satoihin satulavöihin, sata jousta jou'utteli. Parannettavan kunnioittavana mainesanana päivän poika eli lapsi käytetään seuraavissa Suomen Karjalan loitsuissa: A. Neitsyt Maaria emonen, C. Mistä vettä tuotanehen? tuo on vasta tullessasi! — Vettä virrasta Jumalan, Päivän laps' on päästettävä. pyhän .Jortanin joesta — B. Päästit kuutaman kehillehen, kultaisella kuppisella päästit päivän takana, vaskisehen kattilahan päästele sinä päivän lapsi! päivän poian päätä pestä! Pestävä päivän poika eli kuun poika ilmaantuu usein suomen- karjalaisessa Ison tammen runon johdannossa, missä poltettujen heinien tuhkista tehdään poroa: Päivän poian päätä pestä, kuupojan kurikkoa pestä 1. silmiä hyvän sikiön. Ampiaisenlukuun kuuluvia ovat säkeet: Poika päivän naitettihin, Kuukchotar kihlottihin. Päivän poikaa vastannee venäläisissä sankarilauluissa nimitys solnisko, 'päivönen', josta Julius Krohn on huomauttanut. Paltamon rovastin Juhana Cajanuksen kertomus v. 1663 pi- detystä piispantarkastuksesta on säilyttänyt kansantarinan, jossa omaiacn toisinto Isto. Istorvo nimen loppu-osaan on voinut vaikuttaa sotaan lähtevä Kullervo Kalervon poika, jonka sekaannuksesta Istervo on toisinaan muut- tunut sodankävijästä sotaanlähtijäksi. jopa saanut mainesanakseen Kalelan poika, ja jonka tieltä hänen välistä on täytynyt kokonaan väistyä. Israelin kuninkaitten joukosta johtuu helposti mieleen Saul, jonka poikia luetellaan: Jonathan, Isvi ja Malchisva, sekä tyttäriä: Merab ja Michal, ja jonka mainitaan sodassa kuolleen kolmen poikansa kera. Saul esitetään keihäineen monet kerrat, sitä kädestään syöksevänä ja lopulta siihen itse syöksyvänä. — Nimen muoto Istara tavataan Raudanluvussa: »Rauta Istara tekevi, Kuupalkki (s. o. Tuubal-Kain) parahin seppä, Istara rantain emue». Hammasmatoa puhutellaan: »Isteri sinun isäsi. Asteri sinun äitisi». Huomattakoon vielä istarat eli inttarat taikojen eli loihteitten merkit vksessä. 340 Suomalaisten nmojen uskonto. kerrotaan Kalavasta ja hänen 12 pojastaan. Kolme näistä mainitaan linnojen rakentajina Pohjanrnaalle: Suini ^ Limingan tienoilla, nime- tön Pyhäkosken luona ja Hiisi Kajaanin puolella. Lisätietoja sano- taan olevan Savosta ja Hämeestä, missä muutaman heistä hoetaan asuneen, kuten Väinämöisen, Ilmarisen ja Kihavanskoisen. »Näi- den Kalavan poikien kera on Suomen kuningas valloittanut koko Venäjän, niinkuin vielä siitä vanhat suomalaiset laulavat.» Tätä tarinaa, joka ei ole aivan vapaa opillisesta muodostelusta, on pidetty hämäränä muistelmana Venäjän valtakunnan perusta- misesta, jossa suomalaisiakin heimoja oli mukana. Viimeksi on muinaistutkimuksemme perustaja J. R. Aspelin siihen nojautuen lausunut olettamuksen, että suomalaisilla Odysseian-tapaisen Kale- valan ohella olisi ollut Iliaadia vastaava sotaisia tapauksia esittävä runojakso. Muinaisajan sotaista henkeä kuvailevia kertomarunoja ei mei- dän kuitenkaan ole syytä olettaa kadonneiksi, koska ne löytyvät itse Kalevalasta. Tässä, samoinkuin jo kansanlaulussa, ovat jou- tuneet sekaisin samalla runomitalla sepitetyt eri aikaiset ja eri aihei- set runot. Jos ylläoleva esitys sankarinnimistä pääasiallisesti pitää paikkansa, ei sankarirunojemme luku ole vähäinen. Kalevalan runoista kuuluvat niihin Kilpalaulanta, osa Ainorunoa, Vellamon neidon onginta ja Väinämöisen ammunta (r. 3- — 6), Kyllikinryöstö, Ahdin ja Kyllikin valat sekä Hirvenhiihdäntä (r. 11- — ^13), Vipusen runo (r. 17) ja osa oluenkeittoa ynnä kutsuja (r. 20), Lemminkäisen eli Kaukomielen toinen retki Pohjolaan, Saarella olo, ynnä Ahdin meriretken yritys (r. 26^ — 30), Kullervojaksoa osa ja Kultaneidon- taonta fr. 31 — 37), Kantelejakso osittain ja samoin Samporetki (r. 39 — 44), Tautien parantaminen (r. 45) ynnä Väinämöisen tuomio (r. 50); minkä verran myös Sammontaontaan ja Kilpakosintaan (r. 7, 10, 18, 19) niiden aineksia sisältyy, on vielä vaikea määrätä. Runojen ikää ei tietystikään saa päättää yksistään niissä toimi- vien henkilöjen nimistä, sillä kansan tietoisuudessa säilyneinä nämä ovat voineet liittyä ja ovatkin todistettavasti liittyneet myöhempiin kertovaisiin runoaiheisiiu. Mutta ei saata olla satunnaista, että sittenkuin kertomarunoistamme mitä tarkimmin ja ankarimmin — monen mielestä ehkä liiankin ankarasti — on eroitettu kaikki, mikä vain voisi olla kristillisperäistä tai muuten uudemmanaikaista, juuri niiden runojen suhteen, joihin esitetyt sankarinnimet alun- pitäen kuuluvat, on osittain jo ennen näiden nimien selitystä täy- ^ Esiintyy myös Pukinlorussa: »Soini meni molsään». A. V. Koskimiehen ja E. N. Setälän mukaan Soini johtuu ruotsalaisesta sveinn (sven), 'nuori mies'. Sankarit. 341 tynyt myöntää pakanallisen syntyperän mahdollisuus. Silloin ei vielä osattu olettaa ainoatakaan runoa alkuansa yhteiseksi viro- laisille ja suomalaisille, joilla kuitenkin on vanha runomitta yhteis- omaisuutena. Mutta nyt on meillä Kultaneidontaonnan molemmissa toisistaan riippumattomissa muodostuksissa, virolaisessa Kalevin- pojan ja inkeriläisessä, alkuansa länsisuomalaisessa Ismaron yri- tyksessä, epäilemätön esimerkki. Huomattava ominaisuus maini- tuille sankarirunoille on myös niiden omintakeisuus; niiden vertai- leminen muiden kansojen runoaiheisiin on merkillisen vähässä mää- rässä onnistunut. Ne kuvaavat kaikki suomalaisten ynnä virolaisten omia oloja, eroten siinä suhteessa islantilaisten historiallisista Edda- lauhiista, joista suurin osa esittää saksakiisten ruhtinaiden ynnii hunnilaiskuninkaan Attilan seikkoja vieraitten esikuvain mukaan. ^ Että aikana, jolloin sankarirunomme syntyivät, suomalaisilla oli itsenäisiä heimopäälliköltä, jotka urheudellaan sankarinimen ansaitsivat, näkyy etenkin Ahdin »Saaren vanhimman eli kuninkaan» meriretkestä. Hänen on täytynyt tehdä (erityinen vala pidättäy- tyäkseen sodankäynnistä: Hopeankana halulla, kullankana tarpehella. Valastaan vapautunutta ei mikään houkuttelu voi enää pidättää sotaan lähtemästä: En huoli kotioloista, En huoli kotieloista, juon ennen merellä vettä jos nuuskan soasta saanen melan tervaisen terältä. ■ — parempana sen pitelen. Sama sotainen halu ilmenee Ahdin veneen valituksessa ja hänen toverinsa Teurin eli Kuuron'^ kiireessä päästä mukaan, vaikka vasta oli nainut nuoren naisen: Jalan kenki kiukahaila, veräjillä vyötelekse, toisen kenki lattialla, ulkona kävystelekse. Tähän runoon kuulunee vielä toiseen yhteyteen eksynyt Ahdille lausuttu muistutus: Ahtiseni velloseni, tuhat päätä turmelimme, muistatko kuin sotia käytiin, sata päätä tappelimme? Erinimisten sankarien välillä näkyy olleen osittain vihollis-, osittain sukulaissuhde. VeriviholHset Kalervo ja Untamo esitetään veljeksinä tai ainakin naapuruksina: Kaukamoisen taistelussa tap- pama Vetrikka on hämni »tätinsä lapsi»; Lemminkäisen ottavat ^ Samoja aiheita esittää myöheiumiii sepitetty saksalaisten kertomaruno Nibelungenlied. 2 Nämä vielä selittämättömät nimet on Lönnrot luuuttanut Tieraksi ja Kuuraksi. 342 Suomalaisten runojen uskonto. Luotolassa hänen oma sisarensa ja lankonsa vastaan vihamielisesti ja saavat hänen miekastaan surmansa. Väinämöinen ja Joukahainen, jotka Kilpalaulannossa esiinty- vät toisiansa vastaan, toimivat tovereina Sammon ryöstöretkellä. Tällä sotaisella yrityksellä on epäilemättä jokin historiallinen pe- rustus. Sankarirunoon kuuluvana on myös Sampo, josta jo puoli- sataa selitystä on annettu, joutuva uudistetun tutkimuksen alaiseksi, kun Päivänpäästörunoon kuuluvat tarulliset piirteet sen ympäriltä on eroitettu ja ennen eroitettuja piirteitä takaisin palautettu. Näistä jälkimäisistä on huomattavin kirjokansi, joka tavataan Sammon kertosanana paitsi yleisesti Vienan läänissä myös eräässä suomen- puolisessa katkelmassa. Paikkana, mistä Sampo on ryöstetty, ei ole voinut olla tarullinen Pohjola, joka on Päivänpäästöstä lainattu. Vuonnisen Ontrein toi- sinnossa Väinämöinen nimittää omaa maataan paitsi Suomeksi myös »Pohjanmaaksi» ja Pohjolaa »saviharjuksi», jonka kylvön ja kynnön päälle toivottaa rautaiset rakeet. Sammon ryöstön paikka on länsi-Suomesta lähtien etelän puolelta ja meren takaa etsittävä. Muutamassa vanhassa vienanpuolisessa kirjaanpanossa on Pohjan akan kertosanana »nenä vankka ^ Vuojolainen». Jollei tämä säe ole tilapäisesti lisätty, niin sopisi kenties kuvitella Itämerellä liikku- A-ien suomalaisten merisankarien suimnitelleen ryöstöretkensä Itä- meren kaupan keskukseen Viiojolaan eli Gotlantiin, jossa verratto- masti suurin osa ruotsinpuolisista sekä arabialaisten että byzantti- laisten rahojen aarteista on löydetty. Suomalaisten heimopäälliköistä sankarirunomme antavat moni- piirteisen ja värikkään kuvauksen. Muutamia sankareista sanotaan »vanhoiksi», toisia »nuoriksi»; sekä vanhana että lapsena esitetään Kaleva. »Kaunis» on mainesanana Kalevalla ja Kaukamoisella, »verevä» Vetrikalla, »riski» Riion pojalla ja »liioin voiva» Ahdilla. Vapaan uroon pitkät, k i h a r a i s e t h i u k s e t on Kalervan pojalla. Kalervan pojalla ja hänen pitovieraillaan on verkaviitat, joiden väri on joko »punainen» tai »sininen» tai »kirjava». Melkein kaikkien sankarien mainitaan käyttävän miekkaa. Aseensa he r a n d a n s e p p i n ä itse osaavat valmistaa. Heillä on myös ratsuja ja aluksia nimenomaan sodankäyntiäkin varten. Ahti omistaa paljon maita. Vanhat ja suuret viljelykset kuuluvat Kalevan ja Väinämöisen muistoihin, nimenomaan kasvitarha vilje- lys liittyy Osmon nimeen. ^ Saattaa kuvailla skandinaavilaista nenämuodostusta. Vrt. kuitenkin Vei- tikan (< Vetrikan) main-esanaa: »nenä nykerä». Sankarit. 343 Kullasta ja hopeasta rikkaita ovat Kaleva, Ismaro, Ahti ja virolaisen runon Rego. Orjia pitävät Untamo, Ismaro ja his- toriallinen Rego. Kevytmielinen suhtautuminen naisiin näkyy olleen ominaista näille ylimyksille; runollisesti liioitellen kerrotaan Kaukamoisen Saarella vietelleen »sata neitosta, tuhat morsianta». Vankkoina oluen juojina esitetään monet sankareista. Ahdilla on olutta runsaasti varastossa. Miehet itse toimivat oluen- seppinä, sillä olut, jota he valmistivat, oli uhrijuomaa, k a h- j a a. Uhrien toimittaminen oli päälliköille kuuluva velvollisuus. Uhratessa oli heidän luettava Uioie, joka sana johtuu skandinaavi- laisesba blöt 'veriuhri' ja lienee alkuansa tarkoittanut uhritoimi- tuksen aikana esitettyä laulua, mikä merkitys liieie sanalla on ollut lapinkielessä alkuperäisen merkityksen ohella. Luolicen kertosanoja on virsi ja luoltehihkaan virsikäs. Siinä »Ukkovirressä», jonka Samp- san runo sisältää, on kenties säilynyt esimerkki muinaisesta uhri- laulusta. Koska Väinämöinen ja Lemminkäinen esitetään myös paran- tajina, tulee uudelleen esille kysymys, käyttivätkö vanhat sankarit tässäkin toimessa sanoja eli loitsuja. Väinämöisen ja Joukamoisen kilpalaulannasta päättäen he osasivat pyörtääkin »pyhät sanansa», peräyttää »lausehensa». Vaikka nykyisissä loitsuissa on vaikea osoittaa sellaisia paka- nuudenaikuisia aineksia, jotka eivät olisi kertomarunoista lainat- tuja, niin saattanee suomalaisiin sovittaa tiedot skandinaavien muinaisesta loitsulaulusta, josta on tallella kuvaus Grönlannista lOinneltä vuosisadalta. Ennustajanainen tahtoi avukseen toista naista, joka osasi esittää loitsintaan fseihr) tarvittavia lauluja, n. s. haltiankutsuja (varhlokkur) . Eräs läsnäolevista ilmoitti, ettei tosin osannut loitsia eikä ennustaa, mutta että oli oppinut semmoi- sia lauluja kasvatusäidiltään Islannissa: Tämä esitti kysymyksessä olevan laulun niin hyvin, ettei kukaan arvellut milloinkaan kau- niimpaa kuulleensa. Ennustajanainen, joka oli asettunut loitsinta- istuimelle naisten muodostaman piirin keskelle, niinikään kiitti hänen lauluansa, sanoen sen olleen mieluisan haltioillekin, joita oli suuri joukko paikalle saapunut. Sen verran kuin skandinaavilaisesta loitsulaulun sisällyksestä on tietoja, näyttää se olleen väljissä muo- doissa liikkuvaa tilapäärunoilua. Loitsulaulujen (galdr) esittäjät olivat niiden »seppiä» (galdarsmihir) . Loitsulaulun ohella käytettiin riimukirjainten piirtämistä taiottaviin esineihin. Niiden nimi run^ jonka alkumerkitystä osoittaa gootinkielen runa, 'mysterio', on taikamerkin ohella merkinnyt myös loitsulaulua; sitä vastaavalla 344 Suomalaisten runojen uskonto. runo sanalla on vanhoissa runoissamme ynnä aikaisimmassa kir- jallisuudessamme personallinen 'laulajan' merkitys. Sankarilauluja on skandinaavilaisten pikkukuninkaitten karta- noissa suuresti suosittu. Niiden sepittämisen ja esittämisen taito oli kunniakas ja ylimyksillekin soveltuva. Samoin ovat runoistamme päättäen suomalaiset sankarit itse laulaneet ja soittimin säestäneet omia sepittämiänsä tai muilta kuulemiansa. Että suomalaiset sankarirunot ovat sepitetyt länsi-Suomen rannikolla, todistaa jo Vuojolan eli Voionmaan tunteminen. Länsi- Suomessa ne eivät ole voineet syntyä ennen suomalaisten sinne siirty- mistä rautakaudella Viron lounaisrannikolta ja Saarenmaalta ^ Rautakautta taemmaksi menemästä estää myös sankarien mainitse- minen raudanseppinä, mikä ammatti pidettiin Skandinaviassakin suuressa arvossa. Myöhempään rautakauteen johtaa heidän mai- neensa oluen seppinä, mikäli se oli valmistettava humalaa käyttäen. Useita sankarin nimiä on yritetty johtaa muinaisskandinaavilai- sesta kielestä, jonka avulla myös monta länsisuomalaista paikan- nimeä on selitetty ja josta suuri joukko muita lainasanoja on suomen- kieleen tullut. Jos nämä nimenjohdot osittainkin pitävät paikkansa, seuraa siitä, että länsisuomalaisissa heimopäälliköissä on skandina- vilaista verta, samoin kuin länsi-Suomen kansassa kokonaisuudes- saankin on rotusekoitusta. Länsi-Suomen asutusta esittää myöhemmän rautakautemme erikoistutkija Alfred Hackman seuraavin sanoin: »Suomalaisten heimojen siirtyminen Suomen läntisiin kulttuurikeskuksiin on ta- pahtanut viimeistään neljännellä vuosisadalla, kenties jo ennenkin, ja tällä maahanmuutolla on ollut etupäässä rauhallinen luonne. — — Nämä kulttuurikeskukset olivat silloin niin harvaan asuttuja, että uudet tulokkaat saattoivat asettua entisten asukkaitten väliin, tunkematta heitä pois asuinpaikoiltaan ja kohtaamatta ylen voi- makasta aseellista vastarintaa. Tietystikään ei aivan ilman kamppai- lua suomalaisten leviäminen ole ajateltavissa. Aseitten suuri määrä kansainvaellusajan löydöissä viittaa verisiin taisteluihin, joita luonnol- lisesti ei ole käyty ainoastaan ruotsalais- ja suomalaissukuisen väestön, vaan myös suomalaisten heimojen kesken. Missään tapauksessa ei suomalaista asutusta voi pitää äkillisen, väkivaltaisen maan- valloituksen tuloksena. Siirtyminen Itämeren maakunnista on suo- ritettu hitaasti, useamman vuosisadan kuluessa, kenties pitkin väliajoin. Löydöistä päättäen ou vitsiä niyöhemmällä rautakau- ' H. Ojansuun un äskettäin onnistunut .isoittria Varsinais-Suuinflle ja Pärnun maa kunnalle yhteisiii paikannimiä. Sankarit. 345 della, vuoden 700 jälkeen, suomalaisia kansanaineksia saapunut Viron puolelta. Ei heimoittain, kuten tähän asti on oletettu, vaan parvittain, yksityisissä milloin suuremmissa, milloin pienemmissä ryhmissä ovat suomalaiset jättäneet vanhan kotimaansa etsiäkseen uusia asuinsijoja tältä puolen Suomenlahtea. Siten on rautakau- den kuluessa heidän joukkonsa Suomen vanhoilla viljelyspaikoilla yhä kasvanut, kunnes he, olematta kulttuuriltaan entisiä asukkaita etevämmät, lukumäärällään saavuttivat näistä voiton ja lopuksi nämä itseensä kokonaan sulattivat, paitsi mahdollisesti muutamia vähä- pätöisiä jäännöksiä.» Viimeksimainituista entisten asukkaitten jäännöksistä hän toisessa paikassa lausuu: »Mielestäni olisi kyllä ajateltavissa, että vielä viikinkiaikana suomalaisilla kulttuurialueilla, siis keskellä suomalaisia, olisi elänyt germanilaisia kansanrippeitä. Mutta ne ovat voineet olla vain pienenä osana koko väestöstä, eikä niitä voi asettaa suoranaiseen yhteyteen niiden ruotsalaisten kansanainesten kanssa, jotka historiallisen ajan alussa suurin joukoin muuttivat maa- han asuttaen etupäässä harvaan kansoitetut tai kansoittamattomat saaret ja rannikkoalueet.» Suomalaiset paikannimet nykyisten ruotsalaisten asuinsijoilla todistavat, että nämä 1000 — 1200:n tienoilla Uudenmaan, länsi- Suomen ja etelä-Pohjanmaan rannikoille muuttaessaan tulivat hämäläisten, satakuntalaisten ja kyröläisten vanhoille kalastus- paikoille, joista vielä keskiajalla käytiin käräjiä. Valaisevana esi- merkkinä Uudeltamaalta on Porkkala, joka tunnetaan jo 1200- luvulla satamapaikkana muodossa Purkala, 'laivan purkauspaikka', ja sen luona oleva Tavasifjärden, 'Hämeenselkä'. Satakunnassa on huomattava Ahlaisten pitäjän ruotsalainen nimi Hvittisbofjärd, 'Huittisten asukasten vedenselkä'. Etelä-Pohjanmaalta mainitta- koon Miisfasaari, joka ajanlukumme ensimäisen puolen vuosi- tuhatta oli vielä veden alla eikä siis ole voinut olla vanhemman germanilaisen väestön asuttama ja jossa nykyistä ruotsalaista van- hemmasta suomalaisesta väestöstä oli jäännöksiä vielä 1800-luvulla. Kysymys siitä, minkä verran alkuperäistä germanilaista väes- töä on voinut säilyä historialliseen aikaan asti niillä rannikkoseu- duilla, jonne uudempi ruotsalainen siirtolaisuus suuntautui, on kuiten- kin toisarvoinen sen kieltämättömän tosiasian rinnalla, että verratto- masti suurin osa maamme vanhempaa germanilaista kansanainesta sulautui maahan muuttaneihin suomalaisiin muodostaen näiden kanssa yhtenäisen kansallisuuden. Että maamme muinaisten ger- manilaisten jälkeläisiä osittain on myös nykyise.ssä ruotsinkielisessä väestössämme, on mahdollista, vaikka vaikeasti todistettavaa. Mutta 14. 384 — 23 346 Suomalaisten runojen uskonto. varmasti ja pääasiallisesti he yhdessä muinaisten suomalaisten kanssa ovat nykyisen länsisuomalaisen väestön esivanhempia. Koska kaikki vanhat kulttuurikeskukset historiallisen ajan alussa ovat suomalaisten asuttamina, lausuu Hackman, »on aivan epäilemä- töntä, että suomalaiset jo myöhemmällä rautakaudella ovat olleet väestön pääosana ja että vanhemmalta ajalta säilyneiden skandi- naavilaisten kansanainesten suomalaistuminen on tällä aikakau- della tapahtunut». Vielä voi olla kysymys siitä, onko tällä n. s. viikinkiajalla Suo- meenkin perustettu samanlaisia skandinaavilaisia soturisiirtoloita, joita tiedämme Venäjällä olleen Venäjän vallan perustamisen aikoina. Tässä suhteessa valaisevaa on A. M. Tallgrenin Kaarinassa lähellä Turkua äskettäin esillekaivama venehauta, jossa tavattiin skandi- naavilaisen soturin aseita ja hänen kerallaan poltetun suomalaisen naisen koristeita. Samoin on Gotlannin välittämä kauppayhteys tuonut Vuojo- laisia ja kenties kaukaisempiakin kauppiaita Suomeen, jotka usein jäivät tänne talvehtimaan. Silloin tuli helposti solmituksi lemmen- suhteita, jotka toisinaan muukalaisen kokonaan maassa pidättivät; ainakin säilyi muisto hänen käynnistään jälkeläisten sukunimessä. Missään tapauksessa nämä tilapäiset lisät eivät voineet vaikut- taa kansallisessa suhteessa, ne luonnollisesti sulautuivat vakinaiseen väestöön. Suomessa oli suomalainen kansallisuus pakanuuden ajan lopulla niin täydesti vallitseva, ettei sen asemaan maassa enää voinut muutosta aikaansaada myöhempikään joukkosiirtyminen Ruotsista Suomen rannikoille. Tänä Suomen kansallisimpana aikana, noin 700— 1100:n vai- heilla, syntyi suomenkielinen sankarirunous. Huomattava on, että runoissa mainitut sankarit eivät ainoastaan olleet runojen lau- lajia, vaan myös niiden sepittäjiä {virsiseppä, virret takoi). Tämä todistaa, että nekin, joiden sukunimi ja siis sukujuuri mahdollisesti on vierasperäinen, ovat olleet kieleltään suomalaistuneitten jälkeläisiä. Kuvatun sankariajan vaikutus ulottuu keskiajalle, jolloin ylem- mätkin säädyt pääasialHsesti käyttivät suomea puhekielenään. Myös keskiaikaisen kansanrunouden, sekä ritari- että legendarunouden, luomiseen ovat ottaneet osaa Suomen kansan aateliset ja hengelliset johtomiehet. Vielä uuden ajan alussa ruotsalaisesta rannikkopitä- jästä lähtenyt Mikael Agricola pitää luonnollisimpana tehtävänään perustaa suomalaisen kirjakielen. Viimeksi ovat mainitun kansallisuudellemme perustavan ajan jalot hengentuotteet, jotka kauimpana syntymärannoiltaan Suomen syrjäisimmillä saloseuduilla olivat saaneet vuossataisen turvapaikan Runollisia nimenmuodostiiksia. 347 supisuomalaisen karjalaisen väestön uskollisessa muistossa, kät- köstään löydettyinä ja Kalevalaan koottuina uudelleen herättäneet suomalaisten uinahtaneen kansallistunnon. Runollisia nimenmuodostuksia. Tähän saakka tarkasteltujen nimien joukossa olemme usein tavanneet puhtaasti runollisia muodostuksia ja väännöksiä. Milloin on joku mainesana personoitu milloin joku käsittämättömäksi käy- nyt nimi tunnetumman sanan kaltaiseksi mukaeltu. Etenkin nais- puolisella -iar päätteellä on itäsuomalainen runo ollut valmis luomaan nimiä semmoisillekin henkiolennoille, joiden naisellinen sukupuoli ei ole mitenkään itsestään selvä tai joiden esikuva on todistettavasti miespuolinen. Miten suomalainen Runotar on leikitellen luonut tarumaisia nimiä, näkyy paraiten muutamasta Raudanluvusta, jonka vanhin muistiinpano on Savosta vuodelta 1692. A. Rauta on colmen jaettu: Muut raudat muruttarille, Kassari kiutarille, Veitzi vijlieittille. Miekka melveterille. B. Viikate Virottaria, Sirpi kaurietarille, Sirppi Siikaattaria, Kirves iskieterille, Kassara Kavottaria, Kassari kiutarille, Veitsi Veikaattaria, Keihäs syöxeritille, Kirves Killahattaria. Kirves on eri toisinnoissa joko Iskijätiäriä, Killaliailaria (vrt. killa- huttaa, 'panna kumoon') tai Köijkkäylluriä (vrt. keikahuttaa), taikka myös Kivuiiaria. Kassara on samoin Kivuiiaria (ikäänkuin kivun tuottajasta käytetyn tutun haltiannimen mukaan), joiden muun- noksina lienee pidettävä Kiveiläriä ja Kavoitaria, taikka Kalattaria (vrt. kalata, kalauttaa). Sirppi on Kauriellaria eli Kaurii[h]uUaria (kauruta, 'koota sirpillä') tai Siiruilaria (vrt. siera, 'kovasin') eU Siika[h]ailaria. Viikate on Viilaiiaria, Virollaria ja Väinä[h]ättäriä. Virottaret johtunevat Lapsenpäästörunon säkeestä: »tuo'os viikate Virosta!» Veitsi taas on ViiliäUuriä, Veika[h]aHaria (vrt. veikata,^ 'ylvästellä') tai Helppeyiiäriä. Vielä omistetaan miekka Melualiarille, keihäs Syöksi jäiiärillei^ muut ra^udat Muruttarille. Viimeksimainittu nimi saa selityksensä muunnoksesta: suomuro Murottaria, joka, samoin kuin tähän kuuluva »rauta Ruosteheiiaria», tavataan liit- tyneenä toiseen säeyhteyteen. 348 Suomalaisten runojen uskonto. Aa. Hurus Väinän tyttäriä, Ab. Hurus naisen — lemmes lengan- — Lemmas laukan hattaria, B. Rauta Ruostehettaria, suomuro Murottaria. höyhenes Panuttaria. Väinästä sinun väkesi. Maa isäsi, maa emäsi. Mainittuja toisia säkeitä tavataan, paitsi Raudansanoissa, myös Käär- meen- (C) ja etenkin Tulenluvuissa. C. Ruotus Väinän tyttäriä, Eb. Nunnus ilman tyttäristä. Höyhenes Panettaria. Fa. Kynnys ilman tyttäriä. Maa ota omat vihasi! Höyhenet Panuttaria, D. Höyhennys Panottaria, Lemmet Laukahattaria, Lemmäs Lautahattaria, alkoi tulta tuuittoa. kohun kantoi kaksikuisen. Fb. Heimusilmän tyttäriä, Ea. Munnu silmän tyttäriä, Höyhenis Vanutavia,, Höyhenes Panuttaria, Lemmen lauta hattaria tuo'os hyytä Pohjolasta! alkoi tulta tuuitella. Nähtävästi on näissä näytteissä, paitsi raudanhaltiattarien luet- teloon kuuluvia säkeitä, kaksi säeparia, jotka ovat sekä toisiinsa sekaantuneet että toisistaan erillään pysyttäytyneet (A ja Ea). Säkeestä: »Munnu silmän tyttäriä» (Ea) on Ganander johtanut Munnu nimisen naispuolisen jumaluusolennon, jonka erikoisalana oli silmänlääkintä; hänen mielipidettänsä on kannattanut Castren. Mutta jo vanhempi Topelius on kaksi ensimäistä sanaa oikeen jaka- nut (Eb): »Nunnus ilman». Ilman tyttäriä vastaavat kertosäkeessä Panutiarei. Molemmat olemme tavanneet Neitsyt Maarian sijaisnimi- tyksinä, heitä rukoillaankin samoin kuin Maariaa tuomaan hyytä. Nunnus ohsi kenties yhdistettävä Panuttaren kertosanaan Tunnu- iar; siinä tapauksessa voisi Hynnys (Fa) olla väännös, johon kerto- sana Höyhenes olisi vaikuttanut. Höyhen sanan olemme tavanneet metsälintujen haltian nimi- tyksessä höyheneukko (s. 144). Myös on siitä muodostettu -tär päät- teellä haltia. Höyhetär penin emäntä, lyö löyly penin nenähän, Ahavatar ^ koiran alku, vainu koiran sieramehen! Höyhetär on kuitenkin tässä samoinkuin Höytöri »metsän emäntä» selitettävissä yhdeksi monia Hubertus sanan väännök- siä (s. 186). Höyhenes Neitsyt Maarian nimenä lienee lähinnä •asetettava sen höyhenen eli sulan yhteyteen, jota häntä pyydetään tuomaan taivaasta (s. 221). Toisen säeparin ensi sanan Hurus on Setälä lukenut Hurvus selittäen sen hurmeen eli veren haltiaksi. Väinän tyttären hän pitää 1 Runollisesti personoitu, vrt. »tuulesf on penuen synty, ahavasta koiran alku». Runollisia nimenmuodost uksia. 349 veden haltiattarena, samoin myös lukemansa Laukahaiiaren, jonka johtaa sanasta lauvas, 'virta'. Lemmas sana tällä paikalla on antanut Gananderille aiheen olettaa lempeän verensulun haltiattaren. Epäillä kuitenkin sopii, onko kysymyksenalaisessa säeparissa ollenkaan puhe pakanallisista jumaluusolennoista. Lemmäs eli Lem- mes sanan tunnemme naispaholaisen merkityksessä (s. 260). Toisinto- muodot laukan haitaria (Aa) ja Lautahaffaria (D, Fb) saattaa tietysti yhdistää Laiikahailariksi (Fa), omaksumalla edellisestä /villisen ja jäl- kimäisestä nittömän muodon. Mutta päinvastoinkin ne ovat yhteen sovitettavissa olettaen, että edellisessä on -n ja jälkimäisessä -^- alkuperäinen. Tällöin tulisi alkumuodoksi lautan hattaria, joka on samanlainen yhdistys (lautta — hattara) kuin Kivenluvun säkeessä: »huoran hattaran vanuma». Lemmestä vastaavan Lemmettären rin- nalla tapaamme Hattarattaren alkusoinnun muuntamassa asussa Vattarattaren} Lemmettären liekuttama, Vattarattaren vanuma. Tätä selitystä vielä tukee toisintomuoto lengan hattaria (Ab), missä hattaran määreenä on lenka, jota vastaa Lönnrotin sanakirjan lenkka 'epävakainen olento' ja ruotsalainen murresana (flikk)slänga, 'tyttö letukka'. Vaikeampi on päättää, onko pääsäkeessä Väinön vai naisen tijttäriä pidettävä alkuperäisempänä. Edellinen on voinut tulla jäl- kimäisen sijalle naisten luetteloa seuraavan säkeen ensi sanasta Väinöstä. Naisen tytär hyvin soveltuu lautan hattaran vastineeksi joko yhtäläisessä tai päinvastaisessa merkityksessä. Edellisessä tapauksessa olisi Hurus sanalla Lcmmäkscn rinnalla huonon nais- olion merkitys, kuten sen sijaisella miespuolisella Ruotuksella; Huruk- sen Hurvuksesta johtaen saattaisi yhdistää sanaan hurvio. Jälki- mäisessä tapauksessa voisi ajatella vastakohdan joko kahden inhi- millisen naisen: kunniallisen ja kunniattoman väliseksi, taikka itse paholaisemon ja häntä vastaavan Jumalan emon väliseksi. Hurus sanaan on kenties yhdistettävä Hyrijtär eli Hyryitär, jonka Ganander pitää Panittaren sikiön naiselHsena nimenä ja joka hänen mukaansa hoiti tulta vaskikattiloissa. Vienan läänissä on Hyrytär kerran tavattu Kavon kertosanana: Kantoi tuon Kavon kätehen Kapo tuota katselevi, Hyryttären hyppysihin; Hyrytär hypi[s]televi. Neitsyt Maariaa tarkoittava Hurus eli Hyrys voi hyvin olla sekä naisen että Väinän tyttäriä. " Yhtäläinen vanua sanan vaikuttama väännös tavataan Ampiaisenhivussa: »Syöjättären synnyttämä, vuoran vattaran « huoran hattaran) vanuma». 350 Suomalaisten runojen uskonto. Miten esilläolleet säeparit selitettäneenkin, ei niistä uusia, muualla tuntemattomia jumaluusolentoja ole etsittävissä. Puittensynnyssä; jossa puut eroitetaan toiselta puolen .Jumalan tai neitsyt Maarian, toiselta puolen paholaisen luomiksi, luetellaan muun muassa: Honka poika hotjamoinen, kataja Räsättäriä, kuusi on Kumpulattaria, koivu kolmen Luonnottaren. Kumpulalar saa selityksensä puittenkylvön kuvauksesta: »kummut kylvi, kasvoi kuuset». Räsäläriä valaisee säkeen toisinto: »kataja Räsäsen poika». Molemmat johtuvat katajan ominaisuudesta tulessa räsähdellä, samoin kuin humalan isän nimi Remunen tämän kasvin ynnä ohran remua synnyttävästä vaikutuksesta. »Hullut tappeloittelemme». Humala Remusen poika. Runollisen mielikuvituksen leikintä on edelleen luonut monessa syntyrunossa -nen päätteisiä isännimiä -^ ja erittäinkin -lar päätteisiä äidinnimiä. Löylyn määresanaan auterinen, joka on käsitetty ikäänkuin sukunimeksi, liittyy välittömästi äidin nimi Äuiereiar. Löyly poika auterinen, Auterettaren tekemä! Ampiaisen mainesanasta angervainen, joka kuvailee olopaikkaa angervakasvin (Spiraea) läheisyydessä, on ensin tehty sen isoisä ja siitä on edelleen johdettu naispuolinen Angervatar. Ampiainen angervainen, Angervattaren tekemä. Angervaisen poian poika. Käärmeellä, jonka suu toivotetaan villaiseksi, on muka isä vil- lainen ja emä Villaiar.^ Villa suusi, villa pääsi, villainen sinun isäsi, villa viisi hammastasi, Villatar sinun emäsi. Kiiltopintaisen sisiliskon kuvataan syntyneen vaskesta, kasa- rista eli kuparista. A. Se on vaskesta valettu. C. Rintas on vaskesta valettu, B. Kasarista kannettu. kuparista kuuraeltu. Näistä sanoista on toisinaan muodostettu sisiliskon omaksi tai äidin nimeksi Vaskelar ja Kasaritar, Kasarikki eli Kasarinen; myös isän nimi Uparo lienee vokaalisen alkusoinnun aiheuttama muunnos oletettavasta K uparo. 1 Mitenkä helpo.sti isännimi muodostuu, osoittaa etelä-Hämeen Luteen- sanoissa nimentapaisen Lntikaisen kehittyminen. A. Luteet lateet, kirput kateet! C. Lutikka Latikan poika! B. Lutukainen, latukainen! D. Lude Latikaisen poika!'* 2 Samoin puhuteltu karhu on: »ViUornus sinä itsekin». Runollisia nimenmuodostuksia. 351 D. Kasarinen kaunis neiti, F. Kasaritar kaunis neiti, tule haavas tuntemahan, Vasketar valio vaimo, vikasi parantamahan! sepä k\-itä kehreävi. E. Sisiliskosen sikiä, G. Uparo sinun isäsi, Kasarikki nuori neiti. Kasaritar sinun emäsi! Karhu, jonka näimme olevan joko emältä tai isän puolelta Hon- gatarta (s. 131 j, on isältä Immiiärtä, s. o. ihmissukua, tai emän puolta Röyhköiäriä, mikä on muodostettu karhun mainesanasta röyhelöinen. Putkien syöjänä karhu saa nimen Putkilar. Putkitar sinun isosi, Putkitar valtavanhempasi, Putkitar sinun emosi, Putkitar sinä itsekin. Samoin mainitaan Sammakonsynnyssä Onnular tai Sahatar eli Salvolar sekä sammakon omana että isän ja äidin tai suvun nimenä. Niinikään painajaiselle, joka lehmiä »ajaa», annetaan nimi Son- natar. Sonnatar sinun isäsi, Sonnatar sinä itsekin, Sonnatar sinun emosi, Sant Pietari kaitsijasi. Koiran synnyttää peni sanasta muodostettu Penitär eli Pe- niälär. A. Penitär valio vaimo, B. Peniätär pieni vaimo Ulappalan umpisilmä. perin tuulehen makasi. Raudansynnyssä kerran ilmaantuva Rakeheiar raudan eukko joh- tuu rautaisia rakeita appovasta tautiensynnyttäjästä. Myös rukouksentapaisissa loitsuissa, joista yleensä on etsittävä todella palvottuja nimiä, löydämme esimerkkejä pelkästään runolli- sesta personoimisesta. A. fKäärmeellel: C. 'Ketunpy\nnissä : Panialar hyvä emäntä! Päisläryys pätevä neito, Hyvin oot tehnji-, päristele päisiäresi, pahoin oot pannut. karistele kaapujasi! B. ^Karhullej: D. Ruoiakatar meren emäntä, MuLirratar on mustakynsi meren eukko ruö/uparta! nifuirra muurahaiskekoja! Selvästi mielikuvituksellisia muodostuksia on vielä erilaisissa säkeistöissä, joista muutamien esittäminen riittänee. ^ A. Maidon luvussa V. kanervan Kukaiiarelta, Anna vilja puuttumaton. heinän Helpehettärelläl väsymätön Väinön juuri. B. Luonta Kankahallaren^ ^ Kansanlaulajain runollista nimensepitielyä on Lönnrot sekä Kalevalassa että Kantelettaressa jonkun verran jatkanut. Ennen huomautettujen lisäksi mainittakoon Aallotar (UK 48: 130) sekä Suometar ja Sorsatar (Kant. III 1: 13) vnnä itse Kanteletar. 352 Suomalaisten runojen uskonto. painama Sinetiären. kälykset kätevät naiset. (vrt. Painanta sinervällä). D. Veljeksetpä veen kala[se]t, C. (C — E Tulensynnyssä): sisareksot Solkollarel. Veljekset on veen kalaset, E. Sisarekset Solkollarel, sisarekset sotkokset, kälykset käpeät naiset. Puhtaasti runollisia paikannimiä huomattakoon lopuksi muuta- mia. Luultavasti Häärunoihin alkuansa kuuluvia ovat sekä suomen- että vienanpuolisessa Kilpakosintarunossa tavattavat Lemmenlahli ja Simasaari eli Simosalo. A. Katsoo, ka pursi tulevi B. Ajetahan kirjokorjin tuon puolen Simatsaarta, maapuolin Simosalosta, [1. Siimet saarta], lasetahan laivoin suurin tämän puolen Lemmenlahta. selänpuolin Lemmenlahta. ^ Iivana Kojosen pojan runon aunukselaisessa toisinnossa muo- dostuneena ja siitä vienanpuoliseen Laivaretkeen siirtyneenä tava- taan Nälkäraunio eli Nälkäniemi. A. Jopa tupa tuuloittavi, ,Jo näkyvi Nälkäniemi, Nälkäraunio näkyvi. kylä kurja kuumoittavi. B. Laski päivän, laski toisen. »Onko linnassa lihoa?» Se verraton nimistön rikkaus ja vaihtelevaisuus, joka on suoma- laiselle kansanrunolle ominaista, on suurimmalta osaltaan itäsuoma- laisten runolaulajain ansiota. Yhtä vähän kuin muussa suhteessa ovat he nimistöön nähden, rajoittuneet heille uskotun runoaarteen säilyttämiseen. He ovat sitä ehtymättömällä mielikuvituksella kartuttaneet ja sammumattomalla tunteen tulella kirkastaneet. Itä-Suomen väestössä, joka ammoin maahan saapuneena kaakon puo- lelta on niin kauan kuin tiedämme muodostanut kielellisesti yhte- näisen kansallisuuden, on säilynyt enemmän alkuperäistä kielivais- toa, joka muun muassa ilmenee onomatopoieettisten eli luonnon ääniä kuvailevien sanojen muodostamisessa. Samaa luovaa kielivaistoa ynnä karjalaisten haaveilulle herkkää mieltä on meidän etupäässä kiittäminen siitä viehätyksestä, jonka runojemme tarullisen nimistön tarkastaminen tarjoo. 2 Vrt. myös: >Jo tulevi naimakansa maapuolen Siiosalosta. selänpuolen Luuvenlahta. Jumala. 353 Jumala. Läpikäytyämme suomalaisten jumalainnimitysten pitkän sar- jan, sekä niiden, joita suomalaiset ovat eri aikoina todellisessa pal- vonnassaan käyttäneet, että niiden, joita ainoasti heidän mielikuvi- tuksensa on runokielen koristeeksi luonut tai muodostellut, on itse jumala nimen käytäntö ja merkitys vielä tarkastettavana. Kuten ennen on huomautettu (s. 115), ei jumala sanan johto ja alkuperäi- nen merkitys ole suomalaisten ainesten avulla ratkaistavissa. Mutta sen esiintyminen runoissamme ei silti ole vailla mielenkiintoa. Jo Lencqvist, joka oli sitä mieltä, ettei jumala ollut minkään vanhan epäjumalan ominaisnimi, vaan jumaluusolentoa yleensä merkitsevä ja alkuperäiseen Jumalan tuntemiseen viittaava sana, huomauttaa sen monikollisesta käytännöstä runoissamme. Esi- merkkinä hän mainitsee säeparin Pietari Bängin v. 1675 julkaise- masta Karhunpyytäjän runosta: Julki tulin jumalista, kanssa saaliin iloisesti. Tämä ei kuitenkaan ole kansanrunoa, kuten runomitankin puutteelli- suudesta helposti huomaa. Castren, joka päinvastoin selittää Jumalan alkuansa olleen paikallisella -la päätteellä muodostetun taivaannimityksen, myön- tää kyllä, että jumala sanaa runoissa toisinaan käytetään sekä monikollisesti että jonkun erikoisjumaluuden määreenä. Mutta hän huomauttaa runoista saatavan paljon runsaammin todistuksia siitä, että Jumalaa on pidetty ainoana, määrättynä Jumalana, Tosin hänestä näyttää siltä, kuin ainakin useimmissa tapauksissa kristin- opin vaikutus olisi ilmeinen. Sitä hänen mielestään todistavat Ju- malan tavalliset mainesanat kaikkivalla., auluas, armollinen ynnä muut kristillisestä käsitepiiristä lainatut, erittäin Luoja. Kuitenkin Castren luulee runojenkin avulla voivansa osoittaa, että Jumalaa jo pakanuuden aikana on palvottu taivaanjumalana. Runoista käy ilmi, että Jumala määreenä kuuluu taivaalliselle Ukolle. Harvoin se liittyy mihinkään muuhun jumaluuteen. Ensinnä on huomattava Pohjolan emännän saunarukous (UK 45: 211—28): Tule nyt löylyhyn Jumala, Iso ilman lämpimähän'. •^Kuten kertosanat Iso ilman osoittavat, ei Jumala sana tässä saata merkitä jumalaa yleensä — vielä vähemmän kristillistä Jumalaa • — vaan yksistään ilman eli taivaan Jumalaa, Ukkoa». Tavallisesti on tuulta pyydetty Ukolta. Yhdessä Kalevalan kohdassa (UK 18: 29 — 34) Väinämöinen kääntyy Jumalan puo- leen tuulta rukoillen: 354 Suomalaisten runojen uskonto. Tule nyt purtehcn Jumala, aluksehen armollinen! »Tosin Jumalalla on tässä mainesana armollinen ja rukouksella muu- tenkin alistuvainen kristillinen luonne (»väeksi vähän urohon»), mutta tämmöiseen tarkoitukseen ei runoissa kristittyä Jumalaa juuri avuksi pyydetä». Vielä viittaa Castrenin mielestä Ukon ja Jumalan yhteyteen tä- män mainesana ilmoinen. Kristittyjen Jumalalle sitä tuskin voinee omistaa, ainakaan seuraavantapaisessa rukouksessa (UK 15: 352 — 62): Itse ilmoinen Jumala, aja kirjakorjinesi valjastele varsojasi, • — läpi luun, läpi jäsenen'. Castrenin todistelu, joka perustuu Ukko ja Jumala sanojen yhteyteen, edellyttää^ että Ukko runoissa olisi säilyttänyt alku- peräisen merkityksensä. Niinkuin olemme nähneet on se kuitenkin useimmissa tapauksissa sulautunut kristilliseen Isäjumalan käsit- teeseen. Silloin on aivan luonnollista että Jumala juuri Ukkoon määreenä tai kertosanana liittyy. Löylyn luvussa Jumalan kerto- sana Iso (käsikirj. Isä) ilman on samoin kristillistä Isäjumalaa tarkoittava. Väinämöisen rukous: »tule purtehen Jumala», on vas- taavassa kansanrunossa Pietarin ja Annan (< Antin) lausuma Jumalan pojalle heidän myrskyisellä laivaretkellään: Sä kuulu Jumalan poika, tule purtehen Jumala! »Itse ilmoiselle Jumalalle» osoitettua rukousta Kalevalaan sovitel- lessaan on Lönnrot, samoin kuin edellisessä kohdassa, jättänyt pois rinnakkaissäkeen: »Itse henki Herra Jeesus». Useimmissa tapauksissa, kuten Castrenkin myöntää, on Juma- lan kristillinen merkitys epäilemätön. Jumala, Herra, Luoja ja Jeesus käytetään yleisesti toistensa kertosanoina. Niitä kuvaillaan samoin mainesanoin, samoine ruumiinosineen ja esineineen, samoine henkisine kykyineen ja vaikutusaloineen. Tosin eroitetaan välistä Jumalan poika ja ilse Jumala, esim. Päivänpäästössä: Jumalaisen aino poika, ei voinut päivättä elellä- — Kiesuksen käpeäkäsky, ^^ysyi Luojalta luvaista, Luojan luonnepalkkalainen. Jumalalta itseltähän. Mutta tässäkin esimerkissä on Kiesus Jumalan ja Luojan, eikä pojan vastineena. Seuraavassa loitsussa nähdään erikseen puhuteltuna ensiu Herra Jumala Kristuksen merkityksessä ja sitten ilse häjumala. Anna Herra henkeäsi. Sinä itse Isä Jumala, suutasi sula Jumala! — tehkös vielä terveheksi! Jumalan pojan ja Jumalan olemme edellä tavanneet toistensa kertosanoina. Kristuksen yleinen nimittäminen Luojaksi, kuten moniosaisessa »Luojan virressä», on selvimpänä osoituksena kolmi- Jumala. 355 naisuuden ensimäisen persoonan yhdistämisestä toiseen persoonaan: kolmatta persoonaa runoissamme hyvin harvoin mainitaan. Kristilliseksi Luojaksi Jumala tietysti käsitetään, kun päivää, kuuta tai muita luontokappaleita puhutellaan mainesanalla Jumalan luoma. Yleinen Puunsynnyn alku kuuluu: Puu puhas Jumalan luoma, kanto Herran kasvattama. vesa Jeesuksen vetämä. Kaikki puut Jumalan luomat. Jumalan luomaa ajatellaan silloinkin, kun lyhyesti mainitaan Ju- malan päivä eli Herran kehrä, Jumalan taikka Herran Jeesuksen ilma, Jumalan suuri suvi eli Jeesuksen kesä. Aivan raamatullinen on kuva Jumalan, kun on kysymys luodusta ihmisestä. Anna marjan maalle tulla, kulkea kuvan Jumalan. Mainituista sanayhdistyksistä saavat selityksensä myös koi- jumala ja puu- jumala. A. Ennen päivän nousemista, B. Eip' oo tammi kasvanunna, koi jumalan koittamista. juurtununna puu jumala.*^ Edellisen säeparin koi jumalan tapaamme myös muodossa koin jumalan, joka on selvästi muodostunut runoissa tavallisen meta- teesin kautta alkuperäisestä Jumalan koin. Jälkimäiseen säepariin voi liittyä kolmantena: »Vesa Jeesuksen vetämä», joka osoittaa, että puu jumala johtuu tämän pääsäkeestä: »puu puhas Jumalan luoma». Siirtyessämme tarkastamaan jumala sanan käytäntöä ylei- sessä jumaluusolennon merkityksessä, on ensinnäkin eroitettava semmoisia tapauksia, joissa se määreellisenäkin on käsitettävä erikoisnimeksi. Paitsi niitä lukuisia tapauksia, joissa Jumalan määreenä on laivahan eli laivahallinen, ilmojen eli ilmainen tai pilven päällinen (s. 123), huomattakoon seuraavat näytteet: A. Tule puuta purkamahan, C. Sa[te]en Jumala, tuulen Jumala, tule säätä särkemähän tee pahoa ilmoa, puuta purkaja Jumala, revi kattoja, tapa akkoja! säätä särkijä Jumala! D. Kuro Jeesus, kuro Jumala, B. Matkanpäällinen Jumala, kuro kuusinen Jumala, tule säitä särkemähän, kuro kuusi perkelettä, katehia kaatamahan! ettei maito maahan juokse! Erikoisnimeksi on Jumala käsitettävä silloinkin, kun se vasta- kohtaisuuden lain vaikutuksesta on joutunut Pahan, Pirun eli Hiiden kertosanaksi. A. Piru päätyi kuulemassa, B. Jumalan sysimäkiä, Jumala tähyämässä. Hiien hiilikankahia. Kysymyksenalaista on myös, eikö silloin, kun ihmisen oman haltian eli onnen kertosanana on Jumala, haltiatakin ole käsitetty kristilliseltä kannalta (vrt. s. 226). l^nAt 356 Suomalaisten runojen uskonto. A. Jumalani jukkeroinen, B. Kun näkisin onneni, haltiani kekkeroinen! Jumalani huomajaisin. Haltiannostatus on nähtävästi vaikuttanut seuraavaan Karjan- lukuun, jossa »halliparta» on »haltiani» ja Jumala »luontoni» ase- mella (vrt. s. 223). Metsän hiili halliparta! haon takoa halliparta. Nouse notkosta Jumala, anna rauha raavahille! Yleisessä merkityksessä käytetty on jumala tietysti silloin, kun se on toisen jumaluusolennon määreenä. Mutta useimmiten on sen pääsanana kristillisen pyhimyksen nimi. Runoissa on Maaria »puhas jumala» tai »maahinen jumala», Jyrki »karjan kaunis jumala», Tahvanus »soimen suomija jumala» tai »jumala hevosten herra» ja häntä tarkoittava Teppo »tiejumala», Johanneksesta vääntynyt Juonelar on »metsän jumala». Pyhimyksistä olemme nähneet puhe- kielessäkin käytetyn nimityksiä, joiden jälkiosana on jumala: »kala- jumala», »lehmien jumala», »lammasten jumala», »ruttotaudin jumala». Pyhimyksiä lienee myös silloin ajateltu, kun on rukoiltu: Saakohon jumala joku kaikki päästöt päästämähän! ^ Myöhempitekoiselta tuntuu vetehisen nimitys: »Karjalan kala- jumala» (s. 103). Maanhaltia tavataan pari kertaa nimitettynä maanjumalaksi. A. Maan, manteren jumala! B. Maan maahinen jumala! Lapsenpäästössä on Ukon asemella joskus rukoiltu: Puunjumala. maanjumala, kuusenjuurinen jumala! Siikasenluvussa välistä lausutaan päätesanoina: Pellonpäällinen jumala, kuusenjuurinen jumala! Castren erikoisesti huomauttaa, että jumala nimitystä on voitu käyttää Kalevalan sankareista, viitaten Lemminkäisen laivaretkeen vanhassa laitoksessa, mitenkä Pohjolan emäntä (VK 18: 456^7): Aikoi kylmeä jumalan, itse veitikan verevän. Vastaavassa Pakkasen luvussa esitetään kuitenkin sankari Ahdin ja Jumalan kylmäminen kahtena eri tapauksena. Kun kylmit Ahen merellä, Aikoi hän Jumalan kylmää. vatsahan hevosen varsan ■ — Keritsi kiveltä villat. Että Jumala tässä tarkoittaa Kristusta, joka suomalaisen runon mukaan syntyi »jouluyönä pakkasella», näkyy seuraavista toisin- noista: A. Kylmit silloin suuret kylmät, B. Läksi merta kylmämähän — kun kylmit Ahin merehen, ei kylmä meren napoa. pirttihin pojan pätöisen. Läksi Luojan kylmäntähän. 1 Kirjaanpano on Lönnrotin, joka on siikeittcn väliin myöhemmin kirjoit- l;iinit: «>tulkoon vanha Väiniimpinnni». Jumala. 357 Näennäisesti myös Väinämöistä nimitetään jumalaksi. Ilo- mantsilaisen Simana Sissosen Kantelejaksossa tavataan kaksi semmoista kohtaa. Puuttui pursi Väinämöisen, vesi juoksi silmosista — • takeltui veno Jumalan. — tinasuille kukkaroille, Itse vanhan Väinämöisen jalan juurehen Jumalan. Viimeksimainittu säe on kuitenkin loitsuista lainattu raama- tulhnen mielikuva Jumalasta. Ensimäisen säkeen kertosäe on jään- nös Luojan laivaretken alkuperäisestä muodosta, jossa Jumala tie- tysti tarkoittaa Kristusta. Lisäksi huomattakoon Raudansynnyssä ilmaantuva Ilmori ju- mala. Itse Ilmori jumala istui Ilmorin pajassa. Se ei kuitenkaan ole muuta kuin muunnos säeparista' Itse ilmeinen jumala, itse istuvi pajassa. Tähän on sekaantunut Kultaneidontaonnasta Raudansyntyyn siir- tynyt: »itse seppä Ilmarinen». Että päinvastoin sankarinimiä, kuten Kalevaa, Vetrikkaa, Lemminkäistä ja Väinämöistä, on käytetty kristiUisen Jumalan kertosanoina tai sijaisina, on ennen osoitettu. Jumala sanan monikollinen esiintyminen ei ole runoissa aivan harvinaista. Mutta suurelta osalta sekin käytäntö on myöhempi- aikaista. Pyhimyksistä on ilmeisesti puhe silloin kuin Johannes nimitetään jumalten papiksi. Samoin on ymmärrettävä Metsän- luvun säe: »ihastu jumalten ilma!» Sääksmäen kirkon pyhäinkuvia tarkoittanee Ritvalan Helkalaulujen alkuvirren loppu: Jumaloihin mennäksemme, jumaloihin puhtaliisin. Tähän verrattava on Päivölän pitoiliin liittynyt kerto: »Juma- listen eli Jumaliston juominkihin», jota joskus seuraa »Suuren synnyn (s. o. Kristuksen) syöminkihin». »Taivaallisiin» pyhimyksiin viittaa myös apua tarvitsevan loitsijan kysymys: A. Liekö maalla ihmisiä, B. Onko ilmalla imeistä, jumaloita taivahassa? jumaloita taivosessa? Samalla tavoin käsitettäviä lienevät vienanpuolisissa Karhulau- luissa ne säkeet, joissa karhunkaato esitetään tapahtuneen: C. Imehiksi ihmisille, jumalille kunnioiksi. Niinikään monikollisten paholaisten vastakohdaksi asetetut jun^alat eivät voine olla muuta kuin pyhimyksiä. D. Hiietkin vhen urohon, E. Hiietkin hikoelevi, jumalatkin taivosessa, jumalatkin lämpiävi. sovissansa suojolevi. Ei sanat sanoihin puutu. 358 Suomalaisten runojen uskonto. Vielä on huomattava monikollisen jumalan rinnastaminen paikallisen Hiiden eli Hiiiolan kanssa. A. Joka on Hiiessä hiottu, B. Tuli Hiisi Hiitolasta, jumaloissa kuuraeltu. jumoloista jukkaselkä. Monikollisuus paikallissijoissa voi kuitenkin olla vain muodollinen. Tietäjän tai noidan luona olosta tai sen luokse menosta voidaan lausua: »oli Lapinmaassa jumaloissa parantelemassaan», tai »tuli sen (siis yhden noidan) luokse jumaloihiw>. Hauska esimerkki monikollisesta ja apellativisesta jumala sanan käytännöstä on Ison sian runossa (vrt. s, 133), jossa tappoyritykseen osalliset jumaluusolennot säikähdyksissään pakenevat: L^^AAo kuu- seen, Ryönikkä raitaan, Visakanta {= \'irarikannos) vaahtereen ja muut jumalat muihin puihin. Tämän vanhoista jumaluusolen- noista pilaa tekevän runon ikää ei kuitenkaan voi varmuudella siirtää pakanuuden aikaan. Leikillinen on myös Kukon oluenkeitou toisinto, jossa lintuja jumaliksi nimitetään: Kutsumme kuret, kutsumme käret, petäjästä pienet herrat, kutsumme kuusesta jumalat. Vaikka jumalan sanan käytäntö apellativisessa merkityksessä pakanuuden aikaan nähden on vaikea todistella runojen avulla, ei tätä kuitenkaan päättäen yleisestä kielenkäytöstä suomessa ja sukulaismurteissa voi epäillä. Luultavaa on, ettei bjarmilaisten jömali ollut minkään erikoisjumalan nimitys, vaan että jömalin- kuvalla tarkoitettiin »jumalankuvaa» yleisessä merkityksessä. Pikemmin voi asettaa kysymyksen alaiseksi, ovatko paka- nalliset suomalaiset tunteneet jumalan muuna kuin apellativisena sanana, ennenkuin rupesivat sitä käyttämään kristittyjen Jumalasta. Oletettua aikaisempaa taivaan merkitystä puoltaisivat seu- raavat runopaikat ('vrt. s. 139): Miss' on tulta tuuiteltu? ■ — Tuolla saunat lämpiävät, Yhsessä jumalassa, ylisellä jumalalla, alaisessa maanemässä. — alaisella maanemällä. Mutta jälkimäisen säkeistön toisinnossa mainitaan saunojen lämpiävän: Ylisillä jumalilla, alisilla maanemoilla. Alkuansa on nähtävästi ollut personallinen jumala monikollisessa ja paikallinen maaemä yksiköllisessä paikallissijassa, vaikka sitten ovat toisiinsa yhtäläistyttävästi vaikuttaneet. Viimeksi mainittakoon eräs kohta inkeriläisestä Karjanluvusta, jossa paimen kuvailee seisovansa: »alla taivaisen jumalan». Mutta tämäkin saa selityksensä sanojen järjestyksessä tapahtuneesta taka- Jumala. 359 heitosta, jonka runomitta on vaatinut. Säe tulee ymmärrettäväksi lukemalla: »alla Jumalan taivaisen eli taivaan.» Jumala sanan paikallista merkitystä ei myöskään todista sen johtopääte -la, jonka Castren pitää paikkaa osoittavana. Siinä tapauksessa, että sen kantasana juma on alkuaan merkinnyt tai- vasta, jossa merkityksessä se vielä tavataan tsheremissin kielessä, on juma-la selitettävä samoin kuin vesi sanasta johtuva vete-lä ja merkitsisi taivaallisia. ]\Iutta yhä jäisi kysyttäväksi, onko tämä yhteissuomalainen johdannainen ollut erikoisen taivaanhaltijan nimitys, joka sittem- min on kehittynyt palvottavan olennon yleisnimeksi, vai onko päin- vastoin »taivaallinen» ollut henkiolentojen yleinen mainesana, jota myöhemmin on voitu käyttäii ilmaisemaan korkeamman uskonnon Korkeimman olennon käsitettä. Kysymys luonnonpalvonnasta ja sen suhteesta vainajainpal- vontaan on uskontotieteen vaikeimpia ratkaistavia. Suomalaisten runojen uskontoa tarkastaessamme olemme kaiken aikaa havainneet, kuinka varovasti on käsiteltävä niitä näennäisesti ylen runsaita esimerkkejä luonnon personoimisesta, joita vanhat runomme tarjoa- vat. Suuri osa niistä on puhtaasti runollisia mielikuvia, joilla ei ole minkäänlaista uskonnollista merkitystä. Melkoinen määrä on Neitsyt Maarian tai muiden pyhimysten mainesanoista tai toiminta- aloista aiheutuneita. Pakanuudenaikainen luonnonpalvonta liittyy osittain ihmiselle ravintoa antavaan kasvullisuuteen, kuten muuta- miin viljelyskasveihin ja marjojensa vuoksi pyhään pihlajaan, sekä maankasvua edistäviin luonnonvoimiin, erittäin ukkoseen, joka an- taa hedelmöittävää sadetta. Osittain on luonnonpalvonta kehitty- nyt vainajanhenkien paikallistuessa, s. o. kiintyessä määräpaik- koihin niiden »väeksi» ja yksiköllisesti käsittäen niiden haltiaksi, mikä saattoi siinä määrin sulautua paikkaansa, että tätä paikkaa voitiin puhutella yhtä personallisesti kuin sen alaista asujaa. Edel- linen palvontamuoto ei kuitenkaan ole suomalaisille alkuperäinen, kuten selvästi näkyy palvottujen jumalain nimistä, joista useimmat ovat vierasperäisiä. Myös jälkimäisessä kehityksessä on lukuunotet- tava vieras vaikutus, mikä ilmenee hallia- ja rddare-uskonnon yhtä- läisyydessä. Sitävastoin on vainajainpalvonnalla todelHsessa kansanuskossa vanhat ja syvät juuret. Nämä ulottuvat suomalais-ugrilaisen yh- teisajan taakse, jolloin suomalaisten ja samojedien esivanhemmat puhuivat samaa kieltä. Koska kaikilla naapurikansoillakin, joiden 360 Suomalaisten runojen uskonto. kanssa suomalais-ugrilaiset kansat ovat joutuneet kosketuksiin, on vainajainpalvonta ollut uskonnon perusmuotona, voimme yhtäjak- soisesti jatkaa sen toteamista indoeurooppalaisissa, indoiranilaisissa, liettualaisissa sekä eriaikuisissa germanilaisissa ja slaavilaisissa laina- sanoissa. Viimeisenä lisänä tuo katolisuus pyhät vainajansa, joita on sekä yhteisesti Pyhäinmiesten päivänä että erikoisesti yksityisten pyhimysten nimikkopäivinä palvottu. Vainajainpalvonnasta kehittynyt on se sankarillisten esi-isien kunnioitus, josta suomalaiset runot ja tarinat ovat muiston säilyt- täneet. Se siveellinen aate, isän ja äidin kunnioittaminen, joka vainajainpalvontaan perustuvaa uskontoa kannattaa, on kansan sankarien jumaloimisessa laajentunut ja kirkastunut. Tällä kal- leimmalla perinnöllä, mikä meille on säilynyt pakanallisesta mui- naisuudestamme, on arvioimaton merkitys kansalliseen tulevaisuu- teemmekin nähden. Mutta tälle täysimmän arvon antaessamme emme saa unohtaa pakanallisen uskontomme todellista laatua. Pakanuudenaikainen palvonta ei ollut muuta kuin huolenpitoa palvottavien olentojen luulotelluista elintarpeista ja sen tarkoituksena oli heitä taivuttaa pitämään samaa huolta palvovain ihmisten yhtä aineellisista tar- peista. Niinkuin olemme nähneet, ovat ne käsitykset väärät, ettei suo- malaisten uhreja veri tahrannut, ettei heillä ollut kuvainpalvelusta ja että heidän tietäjänsä luottivat yksinomaan sananvoimaan. Mi- käli nämä käsitykset perustuvat siihen, että runomme eivät kuvaile veriuhreja, kuvainkumartamista ja loveenlankeamista, on meidän muistaminen, että suomalaisten runojen uskonto kuvastaa paka- nuuden ja katolisuuden vaiheaikaa. Yhtä suuresti erehdymme, jos pelkästään runojen nojalla teem- me päätelmiä pakanallisten esi-isäimme uskonnollisista aatteista. Jos ilman tarkempaa tutkimusta Kalevalasta muodostamamme ihanne- kuvan yritämme siirtää tosioloiseen pakanuuteen, niin tämä kuva tulee aivan epähistorialliseksi. Täysin nurinpuolinen tulee kuva, jos kristinusko, vaikkapa katolisaikaisessa muodossaan, käsitetään jonkinlaisena taantumuksena tästä pakanallisesta ihanneuskonnosta. Sillä siinä, mitä Kalevalan runoissa ihailemme, olemme tutkimuk- sen valoa käyttäen pitkin matkaa tavanneet runollisesti verhottua kristinuskoa. €> j;